“Ja Jaakob kysyi ja sanoi: ”Ilmoita nimesi”. Hän
vastasi: ”Miksi kysyt minun nimeäni?” Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob
antoi sille paikalle nimen Penuel, ”sillä”, sanoi hän, ”minä olen nähnyt
Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut.”
”Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, aurinko
nousi; mutta hän ontui lonkkaansa. Sen tähden israelilaiset eivät vielä
tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski
Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle.”
Tämä tarina löytyy Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta
Genesiksestä (32:24-32), jossa
kerrotaan, kuinka Jaakob oli vienyt yöllä molemmat vaimonsa ja molemmat
orjattarensa ja yksitoista lastaan kahlauspaikasta Jabbokin yli ja jäänyt
sitten yksi toiselle puolelle. ”Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies
päivän koittoon saakka.”
Vaikka muistan lukeneeni Genesiksen ja koko Vanhan testamentin joskus kauan sitten, en
muistanut, että ”muuan mies” iski Jaakobia lonkkaluuhun, kun huomasi, ettei
pystynyt voittamaan tätä ennen auringonnousua. Tekstissä sanotaan, että isku oli niin voimakas, että Jaakobin lonkka
nyrjähti ja painiottelu päättyi ratkaisemattomaan.
Siitä eteenpäin tarina muuttuu mystiseksi. ”Muuan
mies” ei kerro nimeään, mutta antaa ymmärtää, että Jaakob on taistellut koko
yön Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut. Siksi hän antaa Jaakobille uuden
nimen, Israel, joka muistuttaa hebreankielisiä sanoja jisra, ”hän taisteli” ja eel ”Jumala”.
Kuvataiteessa Jaakobin painia kuvataan usein
enkelin ja ihmisen väliseksi kamppailuksi.
Mutta tämän postaukseni otsakkeessa ei ole
kirjoitusvirhettä, vaan tarkoitan Jacob-Magnus Södermania, joka sattuu olemaan
vain 15 päivää vanhempi kuin minä, siis jo lähes ikäloppu.
En ole huomannut, että hän ontuisi lonkkaansa enkä
osaa kuvitella häntä kamppailemassa siivekkään henkiolennon kanssa. Sen sijaan
olen kyllä seurannut (tosin vain hyvin etäältä) hänen poliittisen uransa lentoa
aina siitä lähtien, kun Kokoomuksen remonttimiehet
(Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Pertti Salolainen ja Jouni Mykkänen) tulivat
keväällä 1970 Arkadianmäelle. J-M Söderman ei tosin tullut samassa aallossa
Eduskunnan istuntosaliin, vaan vasta sen jälkeen, kun presidentti Kekkonen oli
katsonut hallitusyhteistyön olevan umpikujassa ja hajottanut eduskunnan, ja määrännyt uudet vaalit
toimitettavaksi vuonna 1972.
Mutta Jacob Söderman oli jo 1.10.1971 Ahti
Karjalaisen toisen hallituksen oikeusministeri ja samalla ministeri
sisäasiainministeriössä, 33-vuotiaana.
Googlesta löytyy 22 kohdan luettelo J-M Södermanin
”tunnustuksista”. Nimike on hieman huvittava, melkeinpä harhaanjohtava. Siihen
sisältyy kunnia- ja ritarimerkkejä, palkintoja ja medaljonkeja, myös kolme
kunniatohtorin arvoa. Ja jäsenyys Euroopan neuvoston viisaiden ryhmässä vuosina
2005-2006.
Jacobin painilla en tässä tapauksessa kuitenkaan
tarkoita tällaisia tunnustuksia enkä edes sitä näyttävää uraa Sdp:ssä, suomalaisessa
politiikassa ja oikeuslaitoksessa, jonka Jakob Söderman on tehnyt. Uudenmaan
läänin maaherran ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävät kertovat kyllä
riittävästi, millaisesta painijasta tässä on kysymys. Moni saattaa muistaa myös
hänen roolinsa Kauko Juhantalon jutussa, kun hän oli syyttäjänä
valtakunnanoikeudessa vuonna 1993.
Kipinän tähän postaukseen sain lyhyestä
tv-ohjelmassa, jossa Jacob Södermania haastateltiin vain jokin päivä sitten. En
muista tarkalleen edes, mikä ohjelma se oli.
Muistan sen sijaan ne sanat ja sen tyylin, jolla
Jacob Söderman puolusti sosialidemokratian perusarvoja ja kaikkea sitä, mitä
voidaan kutsua sosiaaliseksi hyveeksi. Siinä oli samaa innostusta ja
syvähenkisyyttä kuin aikoinaan remonttimiehissä.
Me kutsuimme sitä silloin sosiaaliseksi
valintataloudeksi ja saimme hetkeksi syttymään valon niihin majakkoihin,
joiden avulla Suomi-nimistä laivaa tulisi mielestämme ohjata kapitalismin ja
vapaan markkinatalouden karikkoisilla vesillä.
Myöhemminhän nuo valot sammuivat eikä uusia
sytyttäjiä ole juurikaan ilmaantunut.
Raamatullinen Jaakobin paini tuli mieleeni sen
vuoksi, että sillä tarkoitetaan yleensä ihmisen sisällä käytävää ja alituisesti
käynnissä olevaa taistelua keskeisten, mutta joskus kovin vaikeiden lukkojen
takana olevien periaatteiden ja elämänarvojen puolesta.
Luultavasti Jacob Södermanin esiintyminen liittyi
jotenkin Björn Wahlroosiin. En halunnut lähteä etsimään haastattelua YLE:n
arkistosta, vaan jättäydyin tieten tahtoa voimakkaasti mieleeni nousseen
muistikuvan varaan.
Jacob Södermanin paini ”muuan miehen” kanssa on
päättynyt (tai jossakin vaiheessa päättymässä) ratkaisemattomaan, mutta Björn
Wahlroos on menettänyt henkensä (tai menettämässä henkensä) samaisessa
painiottelussa. Ehkä J.S. on saanut omassa ottelussaan pahojakin vammoja
(reisijänteen kohdalle), mutta hän on elossa eikä hän ole antanut periksi. Se
on arvokasta. Se on kiitettävää.
B.W. on luovuttanut. Hän on mennyttä kalua.
Mutta. Mutta.
Kyllä Jaakobin painissa suureksi ongelmaksi jää tuo
arvoituksellinen ”muuan mies”, josta Jaakob ei halua päästä eroon: ”En päästä
sinua, ellet siunaa minua.”
Sen vuoksi ”Jacob” ja ”Björn” joutuvat tyytymään
siihen kurjista kurjimpaan kohtaloon, että he edustavat ”arkimaailmassa”
(realismissa) niitä ajatussuuntauksia (ideologioita), jotka ovat vuosituhansien
ajan seisoneet miekat kourissaan omissa linnoituksissaan, omissa
juoksuhaudoissaan.
Heidän välillään on turha puhua ikuisesta rauhasta koska he ovat ikuisessa sodassa keskenään.
Se nähdään nyt järkyttävällä tavalla
televisioruuduissa, mutta ennen kaikkea se koetaan sotatantereilla.
Nyt Syyriassa. Missä huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti