”Kosto on suomenkielen
vastenmielisin 5-kirjaiminen sana. Se on pahempi kuin murha tai tappo. Jos sen
lausuu tai jos se pompahtaa mieleen, sydän alkaa lyödä ilkeästi. Hengityskin
kulkee kuin likaviemärissä. Sen eteen tai perään asetetut liitteetkin ovat
pelkkää myrkkyä. Verikosto. Kostonkierre. Ajatus sukeltaa kohti pimeintä rotkoa
… ja kuitenkin yksi maailman johtavista suurvalloista on alkanut käyttää tuota
sanaa, eikä vain sanaa vaan tekoa. Se aikoo kostaa. Se aikoo tehdä kostoiskun …
Siitä ei voi seurata mitään hyvää …”
Viljo Vähäsen puhe alkoi katkeilla.
Hän oli vihainen. Suutuksissaan.
Olimme jo toisessa Guinnessissa. Pataässässä
oli iltaryypyn aika. Porukka oli aivan toinen kuin aamuisin, jolloin olemme
tavanneet pitää filosofisia istuntojamme. Karaoke kyllä pauhasi, mutta nyt
paikalla oli selvästi niin sanottua sivistyneistöä. Sen näki kuteista. Pari
krakaakin oli esillä ja yhdellä naisella oli iso rintakrossi ja käsilaukkukin.
Toisella näyttävät, erittäin korkeakorkoiset kengät.
Olimme sopineet siitä, että ensin
puhutaan budjettisopu alta pois ja vasta sitten siirrytään kansainväliseen
politiikkaan, mutta istuntomme alkoi venähtää, kun olimme molemmat nähneet Timo
Soinin aamuteeveessä ja kun tämä oli julistanut, että ”olemme siellä missä
isänmaa meitä tarvitsee.” Siis hallituksessa tai oppositiossa. ”Siinä alkavat
vanhojen puolueiden housut tutista”, oli Viljo pohtinut, kun totesimme, ettei
budjettisopu ole mitenkään kirkossa kuulutettu. ”Persuja ei saada
hallitusvastuuseen ennen kuin eduskunta hajotetaan ja uudet vaalit
järjestetään, eikä sikspäkillä ole siihen mitään hinkua. Karavaani kulkee ja
koirat haukkuvat. Paskat putoavat rattailta etc etc”
Emme tahtoneet päästä irti
sisäpolitiikasta ennen kuin asettamamme takaraja tuli täyteen.
Ensimmäisen tuopin viimeisen
pisaran kunniaksi, Viljo veikkasi, että Timo Soini panee vielä hyrskyn myrskyn
syksyn aikana, ”jos se päästetään saarnamaan kodin, uskonnon ja isänmaan
puolesta”. Sillä hän tarkoitti kotihoidontukea, joka on kuitenkin vain pikku
asia bagatelli budjettisovun suurissa
rattaissa.
Toinen Guinness aloitettiin siitä,
että Barack Obama yllätti iskemällä jarruja kostosuunnitelmaan. Sitähän asian
vieminen Kongressiin tietysti tarkoitti, ja nyt koko mahtava koneisto on
määrätty lobbaamaan sekä sisä- että ulkorintamilla. Se on suuri operaatio,
jonka kustannuksia ei kukaan ehdi kaikessa kiireessä edes ajatella.
- Minusta tuntuu jotenkin kornilta,
että Yhdysvaltain ensimmäisestä tummaihoisesta presidentistä alettaisiin
käyttää Kostajapresidentin
kyseenalaista arvonimeä. Se olisi paha lommo hänen kilvessään.
”Se on totta, ja siksi hän
varmaankin otti omin luvin lisäaikaa.
Mutta ongelmahan on nyt siinä, että tämän lisäaika aiotaan käyttää kostoiskun
varmistamiseen. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei mitään logiikkaa. En oikein usko
siihen, että Obama pelaisi niin ovelaa uhkapeliä, että hän todellisuudessa
pyrkisi siihen, että kongressi kieltäisi kostoiskun Syyriaan. Tämä asia on nyt
kyllä niin pahasti solmussa, ettei meikäläisen kyvyt oikein riitä sitä
ratkomaan… ”
Harvinaista. Viljo ei yleensä mene
solmuun.
- Kansainvälinen politiikka on
juuri nyt niin täynnä disinformaatiota, ettei
mihinkään ”tietoon” voi luottaa. YK on tietysti kärsinyt jo niin monta
arvovaltatappiota oman historiansa aikana, ettei yksi lisä sitä enää mihinkään
hetkauta. Jos presidentti Obama lopulta päättää kostaa ennen kuin YK:n kemistit
ovat saaneet tutkimuksensa loppuun ja ennen kuin sen pohjalta tiedetään, kuka
käytti sariinia tällä kertaa, arvovaltatappio
ei ole Yhdistyneiden Kansakuntien vaan Yhdysvaltain presidentin.
”Tästä olen kanssasi täysin samaa
mieltä. Mutta ongelma voi olla vieläkin pahempi. Tietovuodot ovat varmasti vain
jäävuoren huippuja siinä informaatiosodassa, jota parhaillaan käydään. Se tekee
myös koston ajatuksesta entistä pirullisemman. Kostajahan tuntee itsensä niin
perinjuurin loukatuksi, ettei hän näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin iskeä
samalla mitalla takaisin. Armottomasti, koska toinenkin oli armoton. Tarkoitus
on lamauttaa vastapuoli lopullisesti ajattelematta laisinkaan sitä syytä tai
tarkoitusta, joka ensimmäisellä armottomalla iskulla oli. Kosto on kauhea
sisäinen pakko. Ulkopuolisen on sitä usein mahdotonta ymmärtää. Avoimessa
sotatilanteessa kosto on helpompi tajuta. Sen tietävät varmasti ne suomalaiset,
jotka taistelivat viime sodissamme itsenäisyytemme puolesta, mutta myös ne,
jotka taistelivat sisällissodassamme oman vakaumuksensa puolesta. Se
ymmärrettiin jokseenkin yleisesti myös WTC:n tornien sortuessa terrori-iskussa.
Mutta kenen puolesta presidentti Obama nyt (aikoo) kostaa? Omasta puolestaan?
Amerikkalaisten puolesta? Ihmiskunnan puolesta? Oikeudenmukaisuuden puolesta?
Rauhan puolesta? Vai minkä puolesta?”
- No. Selityksiähän on jo kuultu
eikä niitä käy noin vain kiistäminen. Kemialliset aseet kieltävä kansainvälinen
sopimus astui voimaan vuonna 1997, yli 70 vuoden odotuksen jälkeen. Jos joku
(valtio) käyttää kemiallisia aineita tuhoamistarkoituksessa, hän (se) rikkoo
sopimusta, joka on kansainvälisen oikeuden perusteella sitova. Pacta sund servanda. Mutta minkälaisen
aivojättiläisen jälkeen juuri Yhdysvalloilla olisi oikeus kostaa yksin tai
sotilasliittolaistensa kanssa tällainen rikkomus? Ilman YK:n lupaa? Ja mitä
tekee Suomi tällä kertaa, jos Yhdysvaltain presidentti suuressa viisaudessaan
päättää kutsua pienen Suomen avukseen tällaisessa sotilasoperaatiossa? ”Humanitaarinen
apu” tai ”jälkien siivous” kalskahtaa ontolta ja vastenmieliseltä, kun kyse on
virallisesti, suurella äänellä julistetusta Kostosta.
Viljo oli pitkään hiljaa ja
toinenkin Guinnessimme, se viimeinen, oli loppumaisillaan.
”Tässä on nyt piuhat niin pahasti
sekaisin, että täytyy turvautua vanhan tv-mainoksen tekstiin: Antakee armoo!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti