419. Liikkeestä ja tiestä 151231

Vuodenvaihde saa mielen liikkeelle. Näin on, vaikka tapahtumassa ei ole mitään erikoista tai ainutkertaista. Kellojen viisarit ovat tehneen saman liikkeen lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Liike ja suunta ovat aina olleet samanlaisia.

Että aika osaakin olla uuvuttavat yksitoikkoista!

Se on maailman armottomin mittayksikkö. Kukaan ei ole päässyt siitä irti. Ei kukaan. Ei koskaan.

Liike (liikkuminen, liikahtaminen) on kaiken tapahtumisen (elämän) ydin ja edellytys. Ilman liikettä ei ole mitään. Pysähdys on harhakuva. Mieletön. Kaikki liikkuu kaiken aikaa.

Johonkin suuntaan. Jotakin tietä pitkin.

Aine ja henki istuvat rinnakkain ajan puutarhassa. Tai vankityrmässä. Miten vain. Ei sillä ole mitään väliä. Ei mitään merkitystä. –

- Olet jälleen omilla teilläsi. Mihin suuntaan pyrit?

Tällä kertaa emme olleet Viljo Vähäsen kanssa kävelyllä, vaan istuimme Herra Guinnessin seurassa Pataässässä. Ja vaikka vuoden viimeisen päivän meteli oli jo hyvässä nousussa, se ei haitannut enää seurusteluamme eikä minun tarvinnut arvailla Viljon sanoja hänen huultensa liikkeiden perusteella, vaan uudet kuulolaitteeni toimivat moitteettomasti.

”Luitko aamulla maailmanpolitiikan professorin mietteitä Suomen tilasta?”

- Vilkaisin kyllä, mutta en nähnyt niissä mitään erityistä. Samoja juttuja kuin hänen uusimmassa kirjassaan. Sitä paitsi hän on vajoamassa samaan pimeään kuiluun kuin puolueensa …

”Jätetään nyt puolueet rauhaan. Gallupit ovat galluppeja. Vaaleihin on vielä pitkä matka. Mutta että nyt oltaisiin matkalla kohti puolitotalitarismia, on vakava väite, kun se esitettään tiedemiehen suulla. Ja että jos nykykehityksen annetaan jatkua, olemme paitsi Kreikan niin myös Unkarin tiellä. Onhan se aika epämääräisesti huiskaistu. Piikkilanka-aitojahan sinne suuntaan ollaan kiivaasti pystyttämässä. Hukkumaisillaan olevia ihmisiä joudutaan ronkkimaan päivittäin merestä. Tuhansittain. Pian siellä ollaan täystotalitarismissa. Ihan niin kuin Berliinissä aikoinaan. Se tie hirvittää. Älkää jääkö tuleen makaamaan. Liikkukaa. Juoskaa henkenne edestä. Ne ovat sodan kaikuja. Aivan. Vaikka huulet vielä puristetaan yhteen, ettei paha sana pääsisi livahtamaan. Onko tämä nyt se suunta, johon maailma on menossa? Maailma on pullollaan toinen toistaan parempia analyyseja ja raportteja siitä, kuinka pahassa jamassa me ja koko maailman alamme olla. Tiedontulva on tukahduttava. Some-maailma kiehuu. Vapaus on noussut barrikadeille. Kuka tätä hommaa johtaa? Ketkä tästä keräävät voittoja? Ketkä häviävät?

- Viljo. Älä nosta ääntäsi enempää. Nuo alkavat jo tuijottaa.

Tauko.

Viljo kumartui eteenpäin. ”Otetaan toiset.”

Kävin hakemassa tiskiltä.

”Minä ajattelin Damaskon tietä. Kaksituhatta vuotta sitten. Ja opetuslapsia. Vilkasta liikettähän silloinkin siellä taisi olla, vaikka panssarivaunuista, lentotukialuksista, pommikoneista ja muusta nykyajan sotakalustosta ei ollut tietoakaan.”

(Stefanuksen kivittämisestä oli alkanut suuri vaino Jerusalemissa. Saulus päätti tehdä kaikkensa hävittääkseen Jeesukseen uskovat. Hän vihasi heitä ja uskoi olevansa Jumalan asialla. Hän kulki talosta taloon ja etsi uskovia saadakseen heidät vankeuteen. Mutta monet pakenivat maaseudulle ja muihin kaupunkeihin. Kaikkialla, minne he menivät, he puhuivat Jeesuksesta ja evankeliumi levisi entistä nopeammin. Kun Saulus näki, mitä tapahtui, hän aivan puuskui uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan. Niin hän meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille vietäväksi. Saulus tahtoi vangita kaikki Jeesukseen uskovat miehet ja naiset Damaskostakin ja tuoda heidät sidottuina Jerusalemiin. Ylimmäinen pappi kirjoitti valtakirjan ja Saulus lähti matkaan.)

“Legendat ovat legendoja, vaikka ne pantaisiin kuinka koreisiin raameihin. Sokaistunut Sauluskin on sellainen. Mutta symbolisessa mielessä se kertoo kuitenkin siitä, kuinka tilanne voi muuttua välähdyksenomaisesti.”

“Liike ei lakkaa. Aika ei pysähdy. Kellojen viisarit ylittävät keskiyöllä nollapisteen ja alkavat mitata uutta aikaa.”

“Aina ilmestyy kuitenkin niitä, jotka sanovat tietävänsä kaiken ja haluavat valaista oikean tien. Niin tapahtui Sauluksellekin Damaskon tiellä.”

("Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta -- enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen."

Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet." Filippus sanoi hänelle: "Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä."

Jeesus vastasi: "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'?  Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden.

"Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.)

”Mutta tässä sitä ollaan vuodenvaihteessa 2015-2016. Liike ja tie ovat ikuisia. Totuudet ovat ihmisten keksintöjä. Runous ja tiede löytävät joskus toisensa. Joskus ne kääntävät selkänsä toisilleen.”

Elämä jatkuu.
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA

418. Räjähdysherkkyydestä 151228

Ampu tulee! Palaa jo! PAM!

Viljo Vähänen muisti toisen elämänsä lapsuudesta nuo sanat. Tietä rakennettiin silloin umpimetsään, irtolohkareiden läpi. Uudisraivausta se oli. Sodan jälkeen. Ja jälkeä syntyi. Dynamiitti puri.

Kun kävelimme kirkkaassa pakkasaamussa kohti Ryssänkärkeä hän kertoi lukeneensa aamuhämärissä kaksi juttua: (1) ”Räjähdysvaara. Näitä konflikteja kannatta seurata vuonna 2016” (Jari Lindholm. Suomen Kuvalehti 51-52/2015) ja (2) ”Sipilä johtaa maata yrittäjän opeilla” (Hesarin pääkirjoitus)

Molemmissa liikuttiin räjähdysherkällä alueella. Sydän kurkussa. Niin kuin silloin lapsena, kun odotettiin pamausta, vaikka ei tiedetty dynamiitista eikä latureista mitään. Isot olivat varoittaneet, että piti pysyä kaukana.

”Lindholmin luettelo on järkeenkäyvä. Yhdeksän konfliktipesäkettä voivat räjähtää milloin tahansa. Eikä niissä lennä pelkästään kantoja ja kivenmurikoita, vaan ihmisten pääkalloja ja muita ruumiinosia. Verta ja tuskaa. Kuolemaa. Se ei ole mitään uudisraivausta, jolla tehtäisiin tilaa valoisammalle tulevaisuudelle, vaan pelkkää terroria. Silmitöntä sotaa. Ihmishengen riekaleet lentävät kevyesti kuin hiekkasirut kohti taivaita.”

Viljo hidasti askeleitaan. Vaistomaisesti.

”On hyvä, että me pysyttelemme kaukana. Vaikka isot eivät ole olleet varoittamassa meitä. Päinvastoin. Ne ovat houkutelleet meitä lähemmäs. Katsomaan sotaleikkejä läheltä. Olemaan juonessa mukana.”

Tauko.

(Viljo Vähänen kertoi lukeneensa Sotilasaikakausilehden joulukuun numerosta erään everstiluutnantin artikkelin, jossa Suomen Nato-jäsenyttä tarkasteltiin realismin näkökulmasta, mutta sovimme, ettei sitä oteta nyt mukaan räjähdysvaarakeskusteluumme, vaan asiaan palataan joskus myöhemmin.)

”Räjähdysaineet ovat vaarallisia. On tiedettävä ja tunnettava räjähdysherkkyyden rajat. Eikä sekään aina riitä. Uteliaisuus ja kokeiluhalu ovat tärkeitä asioita, mutta jos niiden varjossa piileksi vallanhimon musta varjo, varoitusäänet kaikuvat kuuroille korville. Ampu tulee! Palaa jo! Se voikin olla kutsu kohti vaaraa ja kuolemaa.”

Tauko.

Aloin jo ihmetellä, mihin Viljo näillä kauhuskenaarioillaan oikein pyrki. Kieltämättä niissä oli melkoinen annos kylmää realismia, mutta mitä tekemistä niillä oli Hesarin pääkirjoituksen ja Juha Sipilän hallituksen kanssa? Onko niihin kätketty räjähdysherkkää dynamiittia?

Vastaus viipyi. Mutta se tuli. Kysymättä.

”Isännän ääni on kaunis, suorastaan runollinen, melkein raamatullinen ilmaisu. Ehkä Hesarin pääkirjoittajalla oli joulupyhinä mielessään usko, toivo ja rakkaus, kun hän muisti, että Suomen Keskusta on luonteeltaan kansanliike, jonka ikivanhaan perintöön kuuluu ajatus, ettei kaikki viisaus asu puolueen johdossa, vaan se syntyy vuorovaikutuksesta puolueväen kanssa. Sehän on totta.”

”Mutta entäpä jos visiot, strategiset tavoitteet ja kärkihankkeet kertovatkin, että isännän ääni alkaa olla hukassa. Tai se kuulosta tyhjältä. Tumma tunnor bulrar mest. Se ei kannakaan enää koko yhteiskuntaan, kuten isäntä oli tottunut ajattelemaan. Entäpä jos moni tärkeä taho – lähellä ja kaukana - on jo kyyristymässä piiloon? Odottamaan räjähdystä.”

”Pääkirjoittaja ei tosin raaskinut sanoa, että isännän turhautuminen ja kiukustuminen ovat merkkejä räjähdysherkkyydestä. Sellaisen ajattelun yleistyminenhän voisi johtaa yleiseen paniikkiin. Eihän kansanliikkeen isäntä voi räjähtää!”

Vai voiko?

417. Pettymys 151227

Valkoiseen kaapuun pukeutunut naispappi nousee etupenkistä ja kävelee alttarin suuntaan. Pysähtyy mikrofonin eteen. Sanoo jotakin. Pikkuruinen kuoro arkisissa vaatteissaan seisoo etualalla. On juuri lopettanut laulunsa. Kaksi miestä ja viisi naista. Johtaja notkistelee polviaan laulun tahdissa. Ikään kuin olisi nousemassa, ylös ja alas, riu’ulta. Naisurkuri ravaa soittimelta toiselle. Hartaudesta ei näy vilaustakaan.

Yleisöä on vain kourallinen.

Pudotan kolehtipussiin kaksi euroa. Säälistä.

Mielessä välkehtii joulu 1942. On päästy pois talvisodan jaloista. Reki. Hevonen. Vällyt. Kulkuset. Kirkolla on jo muutama muukin reki. Ihmisiä virtaa ylämäkeen ovea kohti. Kirkko täyttyy. Enkeli taivaan. Jouluevankeliumi. Rukoillaan yhdessä papin kanssa. Hartaasti.

Mihin kaikki on kadonnut?

Olenko väärään aikaan, väärässä paikassa?

On pakko tarkistaa. Jälkikäteen.

Ei. Kyllä tämä on joulukirkko.

Mustaa valkoisella. Jouluaamun sanajumalanpalvelus klo 8.00-9.00 Nyt Betlehemiin! Eilen oli jouluaaton hartaus klo 16.00-17.00 ja Jouluyön messu. Teille on syntynyt Vapahtaja! Klo 23.00-23.59. Minuutilleen. Tarkkaa puuhaa.

Viljo Vähänen oli pitänyt sanansa. Hän kertoi käyneensä – vuosikymmenten jälkeen – joulukirkossa. Oli mennyt rankassa sateessa hyvissä ajoin. Varmuuden vuoksi. Että pääsisi istumaan.

Se oli turhaa, sillä kokonaisia penkkirivejä ammotti tyhjillään. Ihmisiä istui hujan hajan, siellä täällä.

Viljo oli löytänyt paikan kirkkosalin puolesta välistä. Yksin. Pitkän penkin päästä. Käytävän verralta.

”Siitä näki hyvin, mitä tapahtui. Koko seremonian. Urkurin. Kuoron. Ja papin valkoisessa kaavussaan. Se olikin ainoa juhlapuku. Eipä silti. Minullakin oli vanha, nuhruinen nahkatakkini.”

Viljo oli hämmentynyt.

Hän sanoi seuranneensa yöllä Pietarin kirkosta katolisen joulumessun ja vakuutti ymmärtäneensä, ettei ollut mitään järkeä verrata sitä luterilaiseen mesuun.

”Mutta silti ero oli lähes järkyttävä.”

Tähänkö on tultu?

”Tulin vanhasta muistista kuuntelemaan, kun joulukirkossa kajahtaa Enkeli taivaan, ja kun pappi lukee jouluevankeliumin. Muistan sen tietysti sanasta sanaan ulkoa. Mutta nyt en kuullut kumpaistakaan. En enkeleitä enkä evankeliumia.”

”Sitä paitsi jäin ihmettelemään, miksi uskontunnustusta, jota en mumissut papin ja muiden kanssa ääneen, oli muutettu niin, että siinä puhutaan nyt syntien anteeksi antamisesta eikä siten, kuin jo rippikoulussa olin oppinut – syntien anteeksi saamisesta. Siinä on suuri ero. Kuka sitä on mennyt sörkkimään?”

Viljo oli närkästynyt.

Mutta ennen kaikkea hän oli pettynyt!

”Kaikki lapsuuden muistot katosivat kuin akanat tuuleen. Ei siinä ollut mitään hartautta. Ei mitään iloa. Se oli jonkinlainen pakkosuoritus, johon seurakunnan viranhaltijat oli määrätty jouluaamuna.”

”Miksi yleisrukoustakaan – siitä, missä pyydetään siunausta kaikille – ei annettu papin tehtäväksi, vaan sen lukivat vuorotellen riviseurakuntalaiset. Kaikki hohto ja uskottavuus oli siitäkin riisuttu pois.”

Viljo sanoi aikoneensa purkaa pettynyttä sydäntään valkokaapuiselle naispapille, joka melkein juoksi alttarilta ulko-ovelle ehtiäkseen kätellä seurakuntalaisia, mutta luopuneensa ajatuksesta kahdesta syystä.

”Se vaikutti niin amerikkalaiselta enkä halunnut pahoittaa hänen mieltään jouluaamuna.”

Toivotin vain hänelle hyvää joulua. Kädestä pitäen.

”Mieleeni jäi hänen epäuskoinen katseensa. Kukahan tuo on? Eipä ole näkynyt näissä maisemissa.”

416. Valoa kohti 151223

Heti Tuomaan päivän jälkeen tulee Talvipäivänseisaus. Ollaan jälleen matkalla kohti valoa. Se on luonnonlaki. Vastaansanomaton. Varma. Sen pitäisi tuntua ja näkyä kaikessa. Aivan kaikessa. Onhan niin tapahtunut aina ennenkin. Satojen, tuhansien, miljoonien, miljardien vuosien ajan.

Mutta miksi Tuomas epäilee? Eikö sana riitä? Miksi tosiasiat eivät vakuuta?

En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.

Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.

Valon kynnyksellä, Talvipäivänseisauksessa, on aina jotakin mystistä. Kiehtovaa.

Viljo Vähänen kertoi lukeneensa Tuomaan päivän ja Talvipäivänseisauksen välisenä yönä Kerettiläisen käsikirjan (Jaakko Heinimäki, Kirjapaja 2015. ”Mitä harhaoppiseksi haluavan olisi syytä tietää.)

Siksi hän oli täynnä kysymysmerkkejä, kun ohitimme kirkkaassa aamuauringossa Kasinon rannan ja suuntasimme askeleemme kohti Ryssänkärkeä.

”Uskontojen maailma on kiehtova ja jännittävä. Se on täynnä ehdottomia varmuuksia, jotka ovat hautautuneet epäilysten raskaiden askelten alle. Epäilevän Tuomaan jalanjälkiä löytyy Syyriasta, Intiasta, Kiinasta, Japanista, Amerikoista. Kaikkialta. Euroopastakin. Tietysti. Mutta meillä ne ovat haalistuneet vain varjokuviksi tai harhaluuloiksi siitä, että oikea tieto olisi vain meidän halussamme.”

”Ilman epäilystä ei olisi kuitenkaan minkäänlaista edistystä. Ilman sitä tiedekin olisi näivettynyt synnyinkehtoonsa. Tosiasioiden meri on kuitenkin rannaton. Loputon. Tiedon virtaa ei voi pysähdyttää..”

”On hyvä, että epäilyksen siemen on kylvetty jokaisen ihmisen jokaiseen soluun. Mitokondrio on varsinainen epäilytehdas. Sen avulla solu hengittää. Siellä syntyvät epäilykset. Sitä kautta kulkivat myös Epäilevän Tuomaksen ajatukset.”

Tauko.

Huomasin, että Viljo pääsi mieliaiheeseensa, solubiologiaan, enkä halunnut keskeyttää häntä, vaan annoin hänen jatkaa kaikessa rauhassa. Ehkäpä asia ratkeaisi, kunhan hän pääsisi kertomaan, mitä tekemistä Jaakko Heinimäen seitsemällä kerettiläisellä ajatuksella oli seitsemän kuolemansynnin kanssa.

Epäilin, ettei siitä solmusta olisi kovin helppoa päästä keskustelumme pääteemaan – että ollaan menossa valoa kohti.

Olin väärässä.

”Kerettiläisyyden vilpittömänä pyrkimyksenä oli kirkastaa kristinoppia, kuten Heinimäki tiivistää. Siksi aion mennä jouluaamuna kuuntelemaan kirkkoon evankeliumia. Vuosikymmenten tauon jälkeen. Haluan nähdä, jotta voisin uskoa. Mutta oikeastaan en tiedä, mitä etsin. En myöskään osaa etukäteen sanoa, mitä odotan näkeväni, vaikka muistan kyllä jouluevankeliumin sanasta sanaan ulkoa. Näenkö jossakinRistiriita on siii halussamme."llä ne ovat haalistuneet vain varjokuviksi tai harhaluuloiksi siitä, että , Intiasta, Kiinasta, J vilahduksen kerettiläisyydestä? Tunnistanko ne miljoonat ja miljoonat marttyyrit, jotka ovat menettäneet henkensä valon kynnyksellä? Olihan Tuomaskin yksi heistä. Yksi suurista legendoista.”

”Haluan myös kuvitella, että ympärilläni istuu joulukirkossa pelkästään kerettiläisiä, muukalaisia Syyriasta, Somaliasta, Afganistanista ja ties mistä, eikä yhtään, jonka silmät sokea usko olisi puhkaissut.”

”Kuinka ristiinnaulittu kerettiläinen saattoi ilmestyä yht’äkkiä opetuslasten keskelle, vaikka kaikki ovet oli lukittu? Paniko Tuomas sormensa todellakin siihen haavaan, joka kerettiläisellä oli kyljessään, ennen kuin uskoi?”

”Olen kuitenkin satavarma siitä, että huomenna, jouluaattona, päivä on pikkuriikkisen pitempi kuin tänään.”

RAUHALLISTA JOULUA.