Heti Tuomaan päivän
jälkeen tulee Talvipäivänseisaus. Ollaan jälleen matkalla kohti valoa. Se on
luonnonlaki. Vastaansanomaton. Varma. Sen pitäisi tuntua ja näkyä kaikessa.
Aivan kaikessa. Onhan niin tapahtunut aina ennenkin. Satojen, tuhansien, miljoonien,
miljardien vuosien ajan.
Mutta miksi Tuomas
epäilee? Eikö sana riitä? Miksi tosiasiat eivät vakuuta?
En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja
pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.
Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.
Valon kynnyksellä,
Talvipäivänseisauksessa, on aina jotakin mystistä. Kiehtovaa.
Viljo Vähänen kertoi lukeneensa
Tuomaan päivän ja Talvipäivänseisauksen välisenä yönä Kerettiläisen käsikirjan (Jaakko Heinimäki, Kirjapaja 2015. ”Mitä
harhaoppiseksi haluavan olisi syytä tietää.)
Siksi hän oli täynnä kysymysmerkkejä,
kun ohitimme kirkkaassa aamuauringossa Kasinon rannan ja suuntasimme askeleemme
kohti Ryssänkärkeä.
”Uskontojen maailma on kiehtova ja
jännittävä. Se on täynnä ehdottomia varmuuksia, jotka ovat hautautuneet
epäilysten raskaiden askelten alle. Epäilevän Tuomaan jalanjälkiä löytyy
Syyriasta, Intiasta, Kiinasta, Japanista, Amerikoista. Kaikkialta.
Euroopastakin. Tietysti. Mutta meillä ne ovat haalistuneet vain varjokuviksi
tai harhaluuloiksi siitä, että oikea
tieto olisi vain meidän halussamme.”
”Ilman epäilystä ei olisi kuitenkaan
minkäänlaista edistystä. Ilman sitä tiedekin olisi näivettynyt synnyinkehtoonsa.
Tosiasioiden meri on kuitenkin rannaton. Loputon. Tiedon virtaa ei voi
pysähdyttää..”
”On hyvä, että epäilyksen siemen on
kylvetty jokaisen ihmisen jokaiseen soluun. Mitokondrio on varsinainen
epäilytehdas. Sen avulla solu hengittää. Siellä syntyvät epäilykset. Sitä
kautta kulkivat myös Epäilevän Tuomaksen ajatukset.”
Tauko.
Huomasin, että Viljo pääsi
mieliaiheeseensa, solubiologiaan, enkä halunnut keskeyttää häntä, vaan annoin
hänen jatkaa kaikessa rauhassa. Ehkäpä asia ratkeaisi, kunhan hän pääsisi
kertomaan, mitä tekemistä Jaakko Heinimäen seitsemällä kerettiläisellä
ajatuksella oli seitsemän kuolemansynnin kanssa.
Epäilin, ettei siitä solmusta olisi
kovin helppoa päästä keskustelumme pääteemaan – että ollaan menossa valoa
kohti.
Olin väärässä.
”Kerettiläisyyden vilpittömänä
pyrkimyksenä oli kirkastaa kristinoppia, kuten Heinimäki tiivistää. Siksi aion
mennä jouluaamuna kuuntelemaan kirkkoon evankeliumia. Vuosikymmenten tauon
jälkeen. Haluan nähdä, jotta voisin uskoa. Mutta oikeastaan en tiedä, mitä
etsin. En myöskään osaa etukäteen sanoa, mitä odotan näkeväni, vaikka muistan
kyllä jouluevankeliumin sanasta sanaan ulkoa. Näenkö jossakin vilahduksen kerettiläisyydestä? Tunnistanko ne miljoonat ja
miljoonat marttyyrit, jotka ovat menettäneet henkensä valon kynnyksellä? Olihan
Tuomaskin yksi heistä. Yksi suurista legendoista.”
”Haluan myös kuvitella, että
ympärilläni istuu joulukirkossa pelkästään kerettiläisiä, muukalaisia
Syyriasta, Somaliasta, Afganistanista ja ties mistä, eikä yhtään, jonka silmät
sokea usko olisi puhkaissut.”
”Kuinka ristiinnaulittu kerettiläinen
saattoi ilmestyä yht’äkkiä opetuslasten keskelle, vaikka kaikki ovet oli
lukittu? Paniko Tuomas sormensa todellakin siihen haavaan, joka kerettiläisellä
oli kyljessään, ennen kuin uskoi?”
”Olen kuitenkin satavarma siitä, että
huomenna, jouluaattona, päivä on pikkuriikkisen pitempi kuin tänään.”
RAUHALLISTA JOULUA.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti