maanantai 28. joulukuuta 2015

418. Räjähdysherkkyydestä 151228

Ampu tulee! Palaa jo! PAM!
Viljo Vähänen muisti toisen elämänsä lapsuudesta nuo sanat. Tietä rakennettiin silloin umpimetsään, irtolohkareiden läpi. Uudisraivausta se oli. Sodan jälkeen. Ja jälkeä syntyi. Dynamiitti puri.
Kun kävelimme kirkkaassa pakkasaamussa kohti Ryssänkärkeä hän kertoi lukeneensa aamuhämärissä kaksi juttua: (1) ”Räjähdysvaara. Näitä konflikteja kannatta seurata vuonna 2016” (Jari Lindholm. Suomen Kuvalehti 51-52/2015) ja (2) ”Sipilä johtaa maata yrittäjän opeilla” (Hesarin pääkirjoitus)
Molemmissa liikuttiin räjähdysherkällä alueella. Sydän kurkussa. Niin kuin silloin lapsena, kun odotettiin pamausta, vaikka ei tiedetty dynamiitista eikä latureista mitään. Isot olivat varoittaneet, että piti pysyä kaukana.
”Lindholmin luettelo on järkeenkäyvä. Yhdeksän konfliktipesäkettä voivat räjähtää milloin tahansa. Eikä niissä lennä pelkästään kantoja ja kivenmurikoita, vaan ihmisten pääkalloja ja muita ruumiinosia. Verta ja tuskaa. Kuolemaa. Se ei ole mitään uudisraivausta, jolla tehtäisiin tilaa valoisammalle tulevaisuudelle, vaan pelkkää terroria. Silmitöntä sotaa. Ihmishengen riekaleet lentävät kevyesti kuin hiekkasirut kohti taivaita.”
Viljo hidasti askeleitaan. Vaistomaisesti.
”On hyvä, että me pysyttelemme kaukana. Vaikka isot eivät ole olleet varoittamassa meitä. Päinvastoin. Ne ovat houkutelleet meitä lähemmäs. Katsomaan sotaleikkejä läheltä. Olemaan juonessa mukana.”
Tauko.
(Viljo Vähänen kertoi lukeneensa Sotilasaikakausilehden joulukuun numerosta erään everstiluutnantin artikkelin, jossa Suomen Nato-jäsenyttä tarkasteltiin realismin näkökulmasta, mutta sovimme, ettei sitä oteta nyt mukaan räjähdysvaarakeskusteluumme, vaan asiaan palataan joskus myöhemmin.)
”Räjähdysaineet ovat vaarallisia. On tiedettävä ja tunnettava räjähdysherkkyyden rajat. Eikä sekään aina riitä. Uteliaisuus ja kokeiluhalu ovat tärkeitä asioita, mutta jos niiden varjossa piileksi vallanhimon musta varjo, varoitusäänet kaikuvat kuuroille korville. Ampu tulee! Palaa jo! Se voikin olla kutsu kohti vaaraa ja kuolemaa.”
Tauko.
Aloin jo ihmetellä, mihin Viljo näillä kauhuskenaarioillaan oikein pyrki. Kieltämättä niissä oli melkoinen annos kylmää realismia, mutta mitä tekemistä niillä oli Hesarin pääkirjoituksen ja Juha Sipilän hallituksen kanssa? Onko niihin kätketty räjähdysherkkää dynamiittia?
Vastaus viipyi. Mutta se tuli. Kysymättä.
”Isännän ääni on kaunis, suorastaan runollinen, melkein raamatullinen ilmaisu. Ehkä Hesarin pääkirjoittajalla oli joulupyhinä mielessään usko, toivo ja rakkaus, kun hän muisti, että Suomen Keskusta on luonteeltaan kansanliike, jonka ikivanhaan perintöön kuuluu ajatus, ettei kaikki viisaus asu puolueen johdossa, vaan se syntyy vuorovaikutuksesta puolueväen kanssa. Sehän on totta.”
”Mutta entäpä jos visiot, strategiset tavoitteet ja kärkihankkeet kertovatkin, että isännän ääni alkaa olla hukassa. Tai se kuulosta tyhjältä. Tumma tunnor bulrar mest. Se ei kannakaan enää koko yhteiskuntaan, kuten isäntä oli tottunut ajattelemaan. Entäpä jos moni tärkeä taho – lähellä ja kaukana - on jo kyyristymässä piiloon? Odottamaan räjähdystä.”
”Pääkirjoittaja ei tosin raaskinut sanoa, että isännän turhautuminen ja kiukustuminen ovat merkkejä räjähdysherkkyydestä. Sellaisen ajattelun yleistyminenhän voisi johtaa yleiseen paniikkiin. Eihän kansanliikkeen isäntä voi räjähtää!”
Vai voiko?






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti