Ampu tulee! Palaa jo! PAM!
Viljo Vähänen muisti toisen elämänsä lapsuudesta
nuo sanat. Tietä rakennettiin silloin umpimetsään, irtolohkareiden läpi.
Uudisraivausta se oli. Sodan jälkeen. Ja jälkeä syntyi. Dynamiitti puri.
Kun kävelimme kirkkaassa pakkasaamussa kohti
Ryssänkärkeä hän kertoi lukeneensa aamuhämärissä kaksi juttua: (1) ”Räjähdysvaara.
Näitä konflikteja kannatta seurata vuonna 2016” (Jari Lindholm. Suomen
Kuvalehti 51-52/2015) ja (2) ”Sipilä johtaa maata
yrittäjän opeilla” (Hesarin pääkirjoitus)
Molemmissa liikuttiin räjähdysherkällä
alueella. Sydän kurkussa. Niin kuin silloin lapsena, kun odotettiin pamausta,
vaikka ei tiedetty dynamiitista eikä latureista mitään. Isot olivat
varoittaneet, että piti pysyä kaukana.
”Lindholmin luettelo on järkeenkäyvä.
Yhdeksän konfliktipesäkettä voivat räjähtää milloin tahansa. Eikä niissä lennä
pelkästään kantoja ja kivenmurikoita, vaan ihmisten pääkalloja ja muita
ruumiinosia. Verta ja tuskaa. Kuolemaa. Se ei ole mitään uudisraivausta, jolla
tehtäisiin tilaa valoisammalle tulevaisuudelle, vaan pelkkää terroria.
Silmitöntä sotaa. Ihmishengen riekaleet lentävät kevyesti kuin hiekkasirut
kohti taivaita.”
Viljo hidasti askeleitaan.
Vaistomaisesti.
”On hyvä, että me pysyttelemme
kaukana. Vaikka isot eivät ole olleet varoittamassa meitä. Päinvastoin. Ne ovat
houkutelleet meitä lähemmäs. Katsomaan sotaleikkejä läheltä. Olemaan juonessa
mukana.”
Tauko.
(Viljo Vähänen kertoi lukeneensa
Sotilasaikakausilehden joulukuun numerosta erään everstiluutnantin artikkelin,
jossa Suomen Nato-jäsenyttä tarkasteltiin realismin näkökulmasta, mutta sovimme,
ettei sitä oteta nyt mukaan räjähdysvaarakeskusteluumme, vaan asiaan palataan
joskus myöhemmin.)
”Räjähdysaineet ovat vaarallisia. On
tiedettävä ja tunnettava räjähdysherkkyyden rajat. Eikä sekään aina riitä.
Uteliaisuus ja kokeiluhalu ovat tärkeitä asioita, mutta jos niiden varjossa
piileksi vallanhimon musta varjo, varoitusäänet kaikuvat kuuroille korville.
Ampu tulee! Palaa jo! Se voikin olla kutsu kohti vaaraa ja kuolemaa.”
Tauko.
Aloin jo ihmetellä, mihin Viljo
näillä kauhuskenaarioillaan oikein pyrki. Kieltämättä niissä oli melkoinen
annos kylmää realismia, mutta mitä tekemistä niillä oli Hesarin pääkirjoituksen
ja Juha Sipilän hallituksen kanssa? Onko niihin kätketty räjähdysherkkää
dynamiittia?
Vastaus viipyi. Mutta se tuli.
Kysymättä.
”Isännän ääni on kaunis, suorastaan
runollinen, melkein raamatullinen ilmaisu. Ehkä Hesarin pääkirjoittajalla oli
joulupyhinä mielessään usko, toivo ja
rakkaus, kun hän muisti, että Suomen Keskusta on luonteeltaan kansanliike,
jonka ikivanhaan perintöön kuuluu ajatus, ettei kaikki viisaus asu puolueen
johdossa, vaan se syntyy vuorovaikutuksesta puolueväen kanssa. Sehän on totta.”
”Mutta entäpä jos visiot, strategiset
tavoitteet ja kärkihankkeet kertovatkin, että isännän ääni alkaa olla hukassa.
Tai se kuulosta tyhjältä. Tumma tunnor
bulrar mest. Se ei kannakaan enää koko yhteiskuntaan, kuten isäntä oli
tottunut ajattelemaan. Entäpä jos moni tärkeä taho – lähellä ja kaukana - on jo
kyyristymässä piiloon? Odottamaan räjähdystä.”
”Pääkirjoittaja ei tosin raaskinut
sanoa, että isännän turhautuminen ja kiukustuminen ovat merkkejä räjähdysherkkyydestä.
Sellaisen ajattelun yleistyminenhän voisi johtaa yleiseen paniikkiin. Eihän
kansanliikkeen isäntä voi räjähtää!”
Vai voiko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti