Valkoiseen kaapuun pukeutunut naispappi nousee
etupenkistä ja kävelee alttarin suuntaan. Pysähtyy mikrofonin eteen. Sanoo
jotakin. Pikkuruinen kuoro arkisissa vaatteissaan seisoo etualalla. On juuri
lopettanut laulunsa. Kaksi miestä ja viisi naista. Johtaja notkistelee polviaan
laulun tahdissa. Ikään kuin olisi nousemassa, ylös ja alas, riu’ulta.
Naisurkuri ravaa soittimelta toiselle. Hartaudesta ei näy vilaustakaan.
Yleisöä on vain kourallinen.
Pudotan kolehtipussiin kaksi euroa. Säälistä.
Mielessä välkehtii joulu 1942. On päästy pois
talvisodan jaloista. Reki. Hevonen. Vällyt. Kulkuset. Kirkolla on jo muutama
muukin reki. Ihmisiä virtaa ylämäkeen ovea kohti. Kirkko täyttyy. Enkeli
taivaan. Jouluevankeliumi. Rukoillaan yhdessä papin kanssa. Hartaasti.
Mihin kaikki on kadonnut?
Olenko väärään aikaan, väärässä paikassa?
On pakko tarkistaa. Jälkikäteen.
Ei. Kyllä tämä on joulukirkko.
Mustaa valkoisella. Jouluaamun sanajumalanpalvelus
klo 8.00-9.00 Nyt Betlehemiin! Eilen oli jouluaaton hartaus klo 16.00-17.00 ja
Jouluyön messu. Teille on syntynyt Vapahtaja! Klo 23.00-23.59. Minuutilleen. Tarkkaa
puuhaa.
Viljo Vähänen oli pitänyt sanansa. Hän kertoi
käyneensä – vuosikymmenten jälkeen – joulukirkossa. Oli mennyt rankassa sateessa
hyvissä ajoin. Varmuuden vuoksi. Että pääsisi istumaan.
Se oli turhaa, sillä kokonaisia penkkirivejä
ammotti tyhjillään. Ihmisiä istui hujan hajan, siellä täällä.
Viljo oli löytänyt paikan kirkkosalin puolesta
välistä. Yksin. Pitkän penkin päästä. Käytävän verralta.
”Siitä näki hyvin, mitä tapahtui. Koko seremonian.
Urkurin. Kuoron. Ja papin valkoisessa kaavussaan. Se olikin ainoa juhlapuku.
Eipä silti. Minullakin oli vanha, nuhruinen nahkatakkini.”
Viljo oli hämmentynyt.
Hän sanoi seuranneensa yöllä Pietarin kirkosta
katolisen joulumessun ja vakuutti ymmärtäneensä, ettei ollut mitään järkeä
verrata sitä luterilaiseen mesuun.
”Mutta silti ero oli lähes järkyttävä.”
Tähänkö on tultu?
”Tulin vanhasta muistista kuuntelemaan, kun
joulukirkossa kajahtaa Enkeli taivaan,
ja kun pappi lukee jouluevankeliumin. Muistan
sen tietysti sanasta sanaan ulkoa. Mutta nyt en kuullut kumpaistakaan. En
enkeleitä enkä evankeliumia.”
”Sitä paitsi jäin ihmettelemään, miksi uskontunnustusta, jota en mumissut papin
ja muiden kanssa ääneen, oli muutettu niin, että siinä puhutaan nyt syntien
anteeksi antamisesta eikä siten, kuin
jo rippikoulussa olin oppinut – syntien anteeksi saamisesta. Siinä on suuri ero. Kuka sitä on mennyt sörkkimään?”
Viljo oli närkästynyt.
Mutta ennen kaikkea hän oli pettynyt!
”Kaikki lapsuuden muistot katosivat kuin akanat
tuuleen. Ei siinä ollut mitään hartautta. Ei mitään iloa. Se oli jonkinlainen
pakkosuoritus, johon seurakunnan viranhaltijat oli määrätty jouluaamuna.”
”Miksi yleisrukoustakaan – siitä, missä pyydetään
siunausta kaikille – ei annettu papin tehtäväksi, vaan sen lukivat vuorotellen
riviseurakuntalaiset. Kaikki hohto ja uskottavuus oli siitäkin riisuttu pois.”
Viljo sanoi aikoneensa purkaa pettynyttä sydäntään
valkokaapuiselle naispapille, joka melkein juoksi alttarilta ulko-ovelle ehtiäkseen
kätellä seurakuntalaisia, mutta luopuneensa ajatuksesta kahdesta syystä.
”Se vaikutti niin amerikkalaiselta enkä halunnut
pahoittaa hänen mieltään jouluaamuna.”
Toivotin vain hänelle hyvää joulua. Kädestä pitäen.
”Mieleeni jäi hänen epäuskoinen katseensa. Kukahan
tuo on? Eipä ole näkynyt näissä maisemissa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti