330. ”Kansanrintama”? 150127

Tämä on omituinen päivä.

Otin aamulla arkistooni Ilta-Sanomista 15 koskettavaa tarinaa miehistä ja naisista, jotka olivat pelastuneet Auschwitzista tasan 70 vuotta sitten. Reutersin kuvaajat olivat tallentaneet heidät tässä kuussa. He olivat kaikki vanhempia kuin minä. Ja minähän olen kohta kahden kirveen iässä.

Vasta silloin huomasin katsoa allakastani, että tänään on Vainojen uhrien muistopäivä.

Tietysti se noteerattiin uutisissa, mutta saman tien se hautautui Kreikan ja Ukrainan tapahtumien alle.

Iltapäivällä ehdin kuulla radiosta vain pienen välähdyksen. Siinä haastateltiin viidennen polven juutalaista, joka selosti rauhallisella ja selkeällä äänellä omaa käsitystään holokaustista.

Valitettavasti minun oli kiirehdittävä juuri silloin muualle, enkä löytänyt enää myöhemmin haastattelua Areenalta.

Olisin halunnut kuulla enemmän.

Ajattelin nimittäin, että haastattelussa olisi saattanut tulla esille myös kysymys siitä, mitä käsittämättömän julman vihan kohteeksi joutuneen vähemmistön jäsen ajattelee nykypäivän menosta ja niistä ilmiöistä, jotka saavat tänä päivänä tavallisen kansan liikkeelle.

Miten Antiikin Kreikan demos ja kratos (kansa ja valta) elävät nykyisessä maailmantilanteessa?  Mikä on demokratian tila erilaisten ääri-ilmiöiden ankarassa puristuksessa? Ollaanko menossa kohti uutta holokaustia, kun kansa huomaa hetki hetkeltä vallan katoavan ulottumattomiin? Pitäisikö kansan tiivistää rivejään?

Pitäisikö muodostaa uusi kansanrintama?

Viljo Vähäsellä oli jälleen pahoja kysymyksiä takataskussaan.

”Eikö Mein Kampf riittänyt sinulle? Pitäisikö nyt alkaa kirjoittaa uudelleen Kommunismin mustaa kirjaa? Oletko unohtanut, että kansan syvät rivit olivat sydänjuuriaan myöten ihastuneet Suuriin Johtajiinsa, Adolf Hitleriin ja Josef Staliniin? Sitä kansanrintamaako sinä nyt kaipaat?”

Tauko.

Viljo tietysti provosoi.

Kyllä hän tunsi ihan hyvin kansanrintamien eurooppalaiset ja kotimaiset historiat ja niiden erilaiset variaatiot. Epäpyhiä koalitioitahan ne ovat aina olleet. Eivät ne koskaan ole muodostaneet todellista vastavoimaa rahan vallalle. Aina ne ovat murtuneet sen paineen edessä. Aina ovela kratos on nujertanut ihanteellisen demoksen.

- Myönnän, että tavanomaisessa mielessä kansanrintama ei ole mikään ratkaisu. Se on vain osa jokseenkin alhaisella tasolla käytävää puoluepoliittista tai henkilökohtaista valtataistelua. Siinä on aina enemmän tai vähemmän keskinäistä vääntöä. Lisäksi se on selkeästi aikasidonnainen. Riittävän esimerkin muodostavat meidän omat ”vaaran vuotemme” heti sotien jälkeen ja sitten uudelleen 1970-luvun lopulla. Eivät ne mitään ratkaisua todelliseen, suureen valtataisteluun tuoneet. Eikä  sitä tuonut Kommunistinen manifestikaan, vaikka se ravisteli koko Eurooppaa ja sai lopulta aikaan kaksi maailmansotaakin.

”Se on totta. Silti kansa demos etsii jatkuvasti erilaisia kombinaatioita taistellessaan kratosta vastaan. Samaan syssyyn menee tänä päivänä moni aktuelli ilmiö, kuten palkansaajien keskusjärjestöjen haave paremmasta vastapainosta työnantajille tai vaikkapa Syrizan vaalivoitto Kreikassa.”

”Oli itse asiassa aika huvittavaa nähdä, kuinka Arhinmäki ja Soini löysivät toisensa samasta rintamasta, kun kysymys oli Keikan veloista ja EU:n vastustamisesta. Samaisessa aatteellisessa sekamelskassa näyttää syntyneen myös Kreikan uusi hallitus.”

”Sellaisilla kansanrintamilla ei aaveen lailla liikkuvaa, suuria voittoja saalistavaa kratosta koskaan tulla nujertamaan!”

- Ethän vain nyt, veli hyvä, sorru demagogiaan. Se vie kansanrintamankin ojasta allikkoon, kuten Herra Google kertoo:

Demagogia eli kansankiihotus on keino saavuttaa poliittista valtaa vetoamalla kansan tunteisiin, ennakkoluuloihin, pelkoihin ja odotuksiin käyttämällä voimakasta retoriikkaa ja propagandaa, ja hyödyntämällä usein esimerkiksi nationalistisia, populistisia tai uskonnollisia teemoja.

329. Lohdullista 150125

Sua riemullista on ylistää, ja mielelläni sen teenkin. Ei sulta pieninkään unhoon jää, vaan katsot myös vähäiseenkin.

 Heräsin varhain, kukonlaulun aikaan. Huomasin jotakin syystä tapailevani tuttua virttä. Ehkä se johtui siitä, että olin lukenut myöhään illalla Hesarista artikkelin, jossa todettiin, että moni on masentunut tietämättään. Ehkäpä se oli siis jäänyt pyörimään piilotajuntaani. Siinähän todettiin, että ”masennusta voi epäillä myös silloin, jos ihminen herää jatkuvasti liian aikaisin, esimerkiksi neljän aikaan aamuyöllä, eikä saa enää unta”.

Vilkaisin kelloa. Se oli varttia vaille viisi.

Oliko se merkki masennuksesta?

Epäröin. Mutta, kun hetken kuluttua varmistui, että olin muistanut virren sanat hieman virheellisesti, ajattelin, että aivotoimintani on ainakin ihan kunnossa. En voi olla masentunut!

Enhän minä masentuneena olisi hoksannut, että virressä puhutaan riemullisuudesta, kun itse olin ajatellut lohdullisuutta.

Onko niissä nyt niin suurta eroa?

Kyllä on.

Olin hetkessä täysin hereillä. Virkkuna.

Avasin tuoreen Suomen Kuvalehden ja luin siitä Anna-Lena Laurénin kolumnin Radikalismi kasvaa vanhoissa imperiumeissa.

Etsin heti HBL:stä blogin, jossa kirjoittaja käsitteli samaa teemaa: ”Iltana, jolloin neljä miljoonaa ranskalaista osoitti mieltään terrori-iskuja vastaan, kävin kuuntelemassa juutalaista kirjailija Dmitri Bykovia Moskovassa.”

Se oli lohdullista.

Se oli lohdullista luettavaa kaiken sen äärimmäisyyksiin nousseen myrskyn keskellä, joka Pariisin terrori-iskuja seurasi.

En katsonut asiaa uskonnollisesta näkökulmasta. En siis Raamatun enkä Koraanin vinkkelistä, vaan kirjallisena tuotteena ja osana journalismia.

Kirjailija A-L Laurén etsii SK:n kolumnissaan mielenkiintoisella tavalla Ranskan ja Venäjän eroja suhtautumisessa ääri-islamin ongelmaan.

”Ranskassa uskontoja arvostellaan avoimesti, armottomasti ja jatkuvasti. surutta. Venäjä suojelee perinteisiä arvoja. Duuma hyväksyi pari vuotta sitten lain, joka kieltää uskonnollisten tunteiden loukkaamisen.”

Se on tärkeä havainto, tärkeä ero.

Varsinainen kirjallinen pommi sisältyy kuitenkin Laurénin blogiin ja Dmitri Bykovin luentoon Dostojevskista: ”Tolstoilla Jumala seisoo edessäsi, mutta Dostojevski vain etsii ja etsii … kaikki Dostojevskin kirjat ovat samanlaisia. Hahmot ovat joko rikollisia tai pyhimyksiä. Häneltä ei löydy äänten polyfoniaa. Kaikki puhuvat samalla äänellä. Sitä paitsi kirjailija ei pysty koskaan pitämään omaa suutaan kiinni. Hän nauttii raadollisuudesta ja on saanut länsimaailman uskomaan, että juuri se on venäläisen sielun ydintä. Että ensin rääkätään, sitten tajutaan, mitä tuli tehdyksi ja sitten kadutaan. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä venäläisyyden kanssa. Se on raukkamaista panettelua, jonka turvin meidätkin on saatu uskomaan, että Dostojevski on suuri kirjailija.”

Lohdullistako? Riemullistako?

Vaikea sanoa.

Ehkäpä lapsuuteni virren varsinainen sanoma ei liitykään riemullisuuteen tai lohdullisuuteen, vaan siihen opetukseen joka sisältyy sitaatin loppuosaan.

Ei sulta pieninkään unhoon jää, vaan katsot myös vähäiseenkin.

Siinä voisi olla henkisesti rikkaan, suvaitsevan kulttuurin peruskivi.

Se olisi lohdullista.

328. Ulkoministeri? 150124

Kun Pressiklubi eilen ja Aamu-tv tänään toivat näyttävästi esille kaksi entistä ulkoministeriä, aloimme Viljo Vähäsen kanssa pohtia, oliko tämä avaussiirto edessä oleviin hallitusneuvotteluihin vai oliko se vain sattuma.

Yleisradiohan ei kuulu varsinaiseen päätöksentekokoneistoon, vaikka se onkin Eduskunnan valvonnassa. Sillä ei näin ole muodollista oikeutta esiintyä poliittisella shakkilaudalla tekemässä minkäänlaisia siirtoja.

Silti tiedämme hyvin, että yhdelläkin televisio-ohjelmalla saattaa olla vaikutusta poliittisen näytelmän käsikirjoitukseen.

Nyt niitä oli siis kaksi peräjälkeen.

”Kyllä ulkoministerin salkku on nykymaailmassa tosi painava”, Viljo aloitti, kun olimme todenneet, että Paavo Väyrysen ja Ilkka Kanervan meriittilistat eivät ole ihan tarkalleen tasapainossa ja että molemmilla on omat rasitteensa. ”Ei heitä ole helppoa ohittaa, kun tasavallalle etsitään seuraavaa ulkoministeriä. Nykyisen ulkoministerin kokemuslista on myöskin niin mittava, ettei hänen seuraajakseen voi nousta mies tai nainen pystymetsästä.”

Tästä olimme yksimielisiä, vaikka totesimme heti perään, ettei ulko- ja turvallisuuspolitiikka lepää reaalimaailmassa yhden pultin varassa.

- Kuningaspulttia hallitsee tasavallan presidentti ja sitten tulevat vasta muut ministerit. Näin on ollut, ja niin tulee olemaan.

Viljo ymmärsi tämän, mutta halusi välttämättä palata shakkilautavertaukseensa, kun katsoi, etteivät ensi huhtikuun eduskuntavaalit koske kuningaspulttia ja että pääministerikin vaihtuu ilman suurempia ongelmia.

”Poliittisen shakkipelin aloitusasema selviää keskiyöllä 19.4. Silloin tiedetään eduskuntaryhmien suuruudet. Sen jälkeen tulee varsinainen shakkiavaus, joka tulee olemaan erinäisten siirtojen sarja. Vasta siinä vaiheessa tiedetään kuinka pitkä pitkien puukkojen yöstä tulee ja missä puolueissa katkerimmat taistelut tullaan käymään. Juuri silloin ratkaistaan, kenestä tulee seuraava ulkoministeri.”

- Aivan. Tätä tilannettahan ennakoi Paavo Väyrynenkin Pressiklubissa, kun hän totesi, ettei ole mitenkään mahdotonta, että pääministeri ja ulkoministeri tulisivat olemaan samasta puolueesta.

”Siihen on vaikeaa uskoa. Enkä oikein näe mahdollisena sitäkään, että Väyrynen ja Kanerva istuisivat samassa hallituksessa. Jompikumpi tai ei kumpainenkaan tuntuisi luontevammalta. Tietysti tässä shakkipelissä vanha siirto Eduskunnan puhemieheksi on aina käytettävissä”

- Sitä siirtoa tullaan varmasti nytkin käyttämään. Molemmilla YLEn kandidaateilla on sille postille meriittejä vaikka muille jakaa. Mutta mitä sanot siitä, että Väyrynen löi innoissaan kiilaa porvaririntamaan toteamalla, että nykyinen pääministeri on ulkopolitiikassa aivan omilla linjoillaan ja että uusi ulkoministeri tuskin hyppää siihen kelkkaan?

”Mitäpä tuohon nyt sanoisi!”

Tiesin vanhastaan, ettei Viljo lähde ratsastamaan aavistuksilla ja mielikuvilla. Ei myöskään haamuilla. Niillä ei ulkopoliittisella shakkilaudalle pitkälle pötkitä. Siinä tulee äkkiä lopetustilanne vastaan.

Shakkimatti.

327. ”Virallinen kutsu” 150120

”Näetkö eläimiä, joita muut eivät näe?”

Kysymys hämmästyttää. Mutta ei hätää. Sen eteen ei perustuslain 127§:n nojalla isänmaan puolustamiseen velvoitettu nuori mies enää nykyisin joudu kutsunnoissa.

Sen sijaan hän on kuitenkin saanut puolustusvoimilta virallisen kutsun tilaisuuteen, jossa määritellään hänen palveluskelpoisuutensa ja hänelle määrätään paikka, jossa hänen tulee suorittaa asevelvollisuutensa.

Suullinen kutsu ei riitä. Se pitää tehdä kirjallisesti.

Näin on hyvä.

Ei siinä tarvita ministereiden, presidenttien taikka suurlähettiläiden selityksiä.

Kansainvälisten velvoitteiden kohdalla tilanne näyttää olevan hieman toinen, mikä johtuu tietysti siitä, ettei Maapalolla ole perustuslakia, vaan ainoastaan valtaisa sopimusten verkosto, jonka avulla itsenäisten valtioiden välisiä suhteita ja velvoitteita yritetään säädellä.

Ei ihme, että pienistäkin asioista voi syntyä isoja riitoja.

Kuten nyt siitä, onko Suomi saanut ”virallisen kutsun” osallistua sotaharjoitukseen, jonka toisena osapuolena on maailman suurin sotilasmahti ja toisena hetki sitten itsenäisyytensä uudelleen vahvistanut pieni valtio.

Eikö mistään löydy sellaista nippelipykälää, jossa sanottaisiin, että tämmöisessä leppoisessa pikku jutussa riittäisi suullinen kutsu?

Come on.

Eihän elefantin tarvitse välittää itikan ininästä korvassaan!

Vai pitäisikö?

Viljo Vähäsellä oli tästä asiasta kristallinkirkas mielipide. Onhan hän nähnyt kaikenmoista. Jopa sellaista, mistä elävällä elefantilla tai elävällä itikalla on vain haileanharmaa käsitys.

Viljohan on kertaalleen kuollut mies.

Suomen perustuslain 93§ ja 127§ ovat hänelle tietysti tuttuja ja kyllä hän myös tietää, mitä Partnership for Peace-ohjelma merkitsee, mutta se häntä jäi mietityttämään, että kuka tässä on nyt taas sotkemassa selvääkin selvempää asiaa.

Kenen intressissä oli tyrkyttää medialle uutista suullisesta sopimuksesta?

”Eihän sotaharjoitukseen osallistumisesta voida noin vain suullisesti sopia. Ei tietenkään. Tarvitaan mustaa valkoisella – vai miten se nyt nykyisessä kybermaailmassa tehdäänkään.”

- Aivan. Mutta eihän tässä nyt mistään sotaharjoituksesta ole kysymys, vaan ainoastaan jonkinmoisesta tarkkailutehtävästä. Ehkä sen voisi ottaa vähän kevyemmin?

”Ei voi. Ei missään tapauksessa voi”, Viljo oli tosi jyrkkänä. ”PfP-hurmos on jo aikansa elänyt. Siihenhän Suomi työntyi ensimmäisten joukossa jo kohta Neuvostoliiton romahdettua. Mutta nyt eletään kokonaan toisenlaista aikaa ja toisenlaisessa ilmapiirissä. Vaikka USA ja Venäjä ovat mukana PfP-ohjelmassa, sitä ei voi enää käyttää päivävarjona. Tässä on oltava nyt tarkkana.”

- Sitä minäkin ihmettelin, kun kuuntelin iltauutisia. Että se olisi jotenkin helpompi homma, jos USA:n lähetystöstä saataisiin kirjallisesti virallinen kutsu. Pitäisikö meidän nyt lähettää Niinistö Washingtoniin tai jonnekin Coloradoon samalla tavalla, kun Kekkonen matkusti aikoinaan Novosibirskiin! Siitähän se varsinainen haloo syntyisi.

”Juuri niin. Eiväthän noottikriisin väristykset ole vieläkään loppuneet. Ilmansuunta olisi nyt vain toinen.”