Sua riemullista
on ylistää, ja mielelläni sen teenkin. Ei sulta pieninkään unhoon jää, vaan
katsot myös vähäiseenkin.
Heräsin varhain,
kukonlaulun aikaan. Huomasin jotakin syystä tapailevani tuttua virttä. Ehkä se
johtui siitä, että olin lukenut myöhään illalla Hesarista artikkelin, jossa
todettiin, että moni on masentunut tietämättään. Ehkäpä se oli siis jäänyt
pyörimään piilotajuntaani. Siinähän todettiin, että ”masennusta voi epäillä
myös silloin, jos ihminen herää jatkuvasti liian aikaisin, esimerkiksi neljän
aikaan aamuyöllä, eikä saa enää unta”.
Vilkaisin kelloa. Se oli varttia vaille viisi.
Oliko se merkki masennuksesta?
Epäröin. Mutta, kun hetken kuluttua varmistui, että olin
muistanut virren sanat hieman virheellisesti, ajattelin, että aivotoimintani on
ainakin ihan kunnossa. En voi olla masentunut!
Enhän minä masentuneena olisi hoksannut, että virressä puhutaan riemullisuudesta, kun itse olin
ajatellut lohdullisuutta.
Onko niissä nyt niin suurta eroa?
Kyllä on.
Olin hetkessä täysin hereillä. Virkkuna.
Avasin tuoreen Suomen Kuvalehden ja luin siitä Anna-Lena
Laurénin kolumnin Radikalismi kasvaa
vanhoissa imperiumeissa.
Etsin heti HBL:stä blogin, jossa kirjoittaja käsitteli samaa teemaa:
”Iltana, jolloin neljä miljoonaa ranskalaista osoitti mieltään terrori-iskuja
vastaan, kävin kuuntelemassa juutalaista kirjailija Dmitri Bykovia Moskovassa.”
Se oli lohdullista.
Se oli lohdullista luettavaa kaiken sen äärimmäisyyksiin
nousseen myrskyn keskellä, joka Pariisin terrori-iskuja seurasi.
En katsonut asiaa uskonnollisesta näkökulmasta. En siis Raamatun
enkä Koraanin vinkkelistä, vaan kirjallisena tuotteena ja osana journalismia.
Kirjailija A-L Laurén etsii SK:n kolumnissaan mielenkiintoisella
tavalla Ranskan ja Venäjän eroja suhtautumisessa ääri-islamin ongelmaan.
”Ranskassa uskontoja arvostellaan avoimesti, armottomasti ja
jatkuvasti. surutta. Venäjä suojelee perinteisiä arvoja. Duuma hyväksyi pari
vuotta sitten lain, joka kieltää uskonnollisten tunteiden loukkaamisen.”
Se on tärkeä havainto, tärkeä ero.
Varsinainen kirjallinen pommi sisältyy kuitenkin Laurénin
blogiin ja Dmitri Bykovin luentoon Dostojevskista: ”Tolstoilla Jumala seisoo
edessäsi, mutta Dostojevski vain etsii ja etsii … kaikki Dostojevskin kirjat
ovat samanlaisia. Hahmot ovat joko rikollisia tai pyhimyksiä. Häneltä ei löydy
äänten polyfoniaa. Kaikki puhuvat samalla äänellä. Sitä paitsi kirjailija ei
pysty koskaan pitämään omaa suutaan kiinni. Hän nauttii raadollisuudesta ja on
saanut länsimaailman uskomaan, että juuri se on venäläisen sielun ydintä. Että
ensin rääkätään, sitten tajutaan, mitä tuli tehdyksi ja sitten kadutaan. Mutta
sillä ei ole mitään tekemistä venäläisyyden kanssa. Se on raukkamaista
panettelua, jonka turvin meidätkin on saatu uskomaan, että Dostojevski on suuri
kirjailija.”
Lohdullistako? Riemullistako?
Vaikea sanoa.
Ehkäpä lapsuuteni virren varsinainen sanoma ei liitykään riemullisuuteen tai lohdullisuuteen, vaan siihen opetukseen
joka sisältyy sitaatin loppuosaan.
Ei sulta
pieninkään unhoon jää, vaan katsot myös vähäiseenkin.
Siinä voisi olla henkisesti rikkaan, suvaitsevan kulttuurin
peruskivi.
Se olisi lohdullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti