325. Dresden 150115

Charlie Hebdo veti maailman katseet hetkeksi Pariisin kaduille. Puolitoistamiljoonaa sydänsuruista ihmistä vaelsi hiljaisina kohti Place de la Republiqueta. Televisiot ja lehdet täyttyivät tapahtumakuvauksista.

Tout est pardonné. ”Kaikki on annettu anteeksi” jäi soimaan kuin iltakello.

Hiljaa. Uhkaavasti.

Satiiri on vaikea taiteenlaji! Eikä historiaakaan ole aina helppoa kirjoittaa, vaikka tosiasiat olisivat pienimpiä yksityiskohtiaan myöten näkyvillä.

2000-luvulla Elbe-joesta on tavattu aiemmin Välimerelle kuuluneita kalalajeja, kuten paksuhuulikelttejä, rusotäplämulleja ja sardiineja.

Tämä on tosiasia. Kiistaton – vaikka se tuskin paljon kiinnostaa suomalaisia herkkusuita, jotka odottavat näinä päiviä tuoretta mateenmätiä ruokapöytiinsä, kun viimesyksyinen, pakastettu muikunmäti alkaa jo kyllästyttää.

Mutta tässä on toinen tosiasia.

Samainen Elbe-joki on edelleen 1165 kilometriä pitkä ja se kulkee itsenäisen Tshekin tasavallan ja yhtyneen Saksan haki ja laskee Pohjanmereen, minkä lisäksi se on kanavan kautta yhteydessä myös Itämereen. Se virtaa Dresdenin kaupungin läpi ja se oli kylmän sodan aikana osaksi DDR:n ja Länsi-Saksan välinen rajajoki.

Ja vielä kolmaskin tosiasia (herra Googlen kertomana):

”Suuri osa Dresdenin kaupungista tuhottiin 13-15.2.1945. Asialla olivat Yhdysvaltojen ja Britannian ilmavoimat. Palopommitustaktiikka oli tavanomainen – räjähdepommeilla pyrittiin tuhoamaan taloja, jotta niiden puurakenteet tulisivat esille. Sitten kohteeseen pudotettiin palopommeja ja sytyttimiä ja lisää tavanomaisia pommeja muun muassa palontorjunnan hidastamiseksi. Suotuisten sääolosuhteiden ansiosta saatiin aikaan tulimyrsky, jossa lämpötila nousi yli 1 500 °C-asteiseksi. Tulimyrskyssä laaja-alainen kuumuus nosti suuret määrät ilmaa nopeasti ylös ja tilalle virtasi kovana tuulena kylmää ilmaa, jopa myrskyn voimalla ja sen tuoma lisähappi nosti lämmön hyvin korkealle. Tulimyrsky sai aikaan saman kaltaisen, korkealle nousevan sienipilven kuin ydinräjähde. Kaikkiaan kaupunkiin pudotettiin 3 907 tonnia pommeja. Pommitukset herättivät paljon keskustelua, joidenkin tulkitessa nämä sotilaalliset toimet sotarikokseksi.”

Viljo Vähäselle tällaiset tosiasiat olivat vanhaa kauraa. Tuttuja. Selviä. Kauheita.

Tout est pardonné. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään; jatkoa: ja sitä molempiin, joka unohtaa.

”Sota on julmaa. Sen mekin tiedämme”, Viljo aloitti, kun olimme jatkaneet pohdiskelujamme pilakuvien merkityksestä. ”Se mustaa mielenmaiseman eivätkä sen muistot vähällä häviä. Tuli vain mieleeni, kun lehdissä kerrottiin, tosin paljon vähäisemmin otsakkein ja kuvin, siitä, että myös Dresdenissä järjestettiin rauhankulkueita samanaikaisesti kuin Pariisissa. Siellä ei nähty Britannian pääministeriä, Saksan liittokansleria, Venäjän ja Suomen ulkoministeriä eikä Israelin pääministeriä.”

- Se on totta. Jollakin tavoin tuli sellainen tunne – vaikka en ole ehtinyt lukea juuri laisinkaan saksankielistä lehdistöä – että Dresdenissä oli hieman toinen henki kuin Pariisissa ja muissa Ranskan kaupungeissa. Ehkä siellä vielä muistettiin pommitukset ja joku saattoi jopa muistaa David Irvingin ja Kurt Vonnegutin kirjatkin.

”Aivan. Mutta minulle jäi sellainen tunne, että muukalaiskysymys oli Dresdenissä vielä enemmän pinnalla kuin Pariisissa eikä siellä myöskään sananvapaus noussut yhtä voimakkaasti esille. Muistammehan, että koko kylmän sodan ajan molempiin Saksoihin saapuneiden siirtotyöläisten ongelma oli vähän väliä otsakkeissa, vaikka se ei koskaan ehtinyt saavuttaa samanlaisia mittasuhteita kuin muslimikeskustelu tämän päivän Euroopassa ja erityisesti Ranskassa. Myös Saksojen yhdistyminen paljasti sisäsyntyisiä ristiriitoja nykyisen Saksan sisällä. Niiden kanssahan nykyinen liittokansleri ja hänen seuraajansa joutuvat nyt painiskelemaan.”

- Historia ei tietenkään toista itseään juuri sellaisenaan. Siihen tulee ajanmittaan uusia vivahteita.

”Kyllä vain. 1930-luvulla Lebensraum oli iso kysymys Saksassa ja muuallakin Euroopassa. Puhuttiinhan silloin meilläkin Suur-Suomesta. Mutta ehkäpä sama teema on jälleen lämpenemässä historian masuunissa. Eivätkä han-saksalaiset liene tänäkään päivänä hirmuisen kiinnostuneita englantia puhuvien euro-amerikkalaisten auttamishalukkuudesta, kun muistavat, mitä saman kieliryhmän toimesta tapahtui Dresdenissä helmikuussa 1945.”