324. Sattumoisin 150111

Tieteen päivät Helsingin yliopistossa oli valinnut teemakseen sattuman. Se on oivallinen valinta.

Omalla kohdallani kävi vain niin, että sattumoisin sain tiedon päivistä aivan viime tingassa, Tiede-lehden tammikuun numeron liitteenä ja olin ehtinyt buukata päivät jo muihin tarkoituksiin.

Vahinko. Sillä esimerkiksi tieteiden yössä (8.1.2015) olisi ollut useita alustuksia, joita olisin ehdottomasti mennyt kuuntelemaan, jos sopiva rakonen olisi löytynyt allakastani.

Kaisa Häkkisen, Anna Kortelaisen ja Markku Kuisman ajatuksia Kansallisarkistossa ”arvoituksellisesta suomen kielestä”, ”onnenkantamoisista” ja ”taloudellisen kehityksen sattumista” joudun nyt odottamaan siihen saakka, kunnes jonkinlainen yhteenveto päivistä valmistuu – ja silloin se saattaa olla jo myöhäistä, koska sattumoisin jokin uusi asia (esimerkiksi islamofobia) saattaisi jo silloin olla ryövännyt itselleen oman kammionsa aivoissani.

Mutta onneksi Tiede-lehdessä oli muutama artikkeli Tieteen päivien teemasta.

”Kaikkeus heittää noppaa. Lotossa sattuma on vain näennäistä. Kvanttimaailmassa se on täyttä totta”. ”Koko maailman ytimeen näyttäisi jäävän pysyvä mysteeri” (Mikko Puttonen).

Lisäksi oli Monika Pohjanpään mielenkiintoinen artikkeli ”Tutkija tarraa sattumaan kuin Serenpidin prinssi”, jossa käytiin läpi sattumia sakariinin, penisilliinin, röntgensäteilyn ja antibiotin keksimisistä aina nailonin, teflonin, mikroaaltojen ja viagran löytymisiin saakka.

Ja uusi sattumia varmaankin lupa odottaa.

Elämmekö siis sattumoisin sattumien varassa? Eikö tulevaisuutemme lepääkään turvallisesti tieteellisen tiedon tukevien pilareiden varassa?

Ihmismieli ei tahdo riittää näin suurten kysymysten käsittelyyn.

Menneisyyttä haravoimalla löydämme kyllä todisteita siitä, kuinka tiede on ottanut aika ajoin suuria harppauksia kohti tuntematonta, joka on eripituisten ajanjaksojen jälkeen kiteytynyt arkiseksi todellisuudeksi, mutta tulevaisuus näyttää lepäävän alituisesti vain hatarien olettamuksien, todennäköisyyksien varassa.

Siihen on tyytyminen.

Vai onko?

Sattumoisin joku (yksittäinen ihminen, poliittinen tai uskonnollinen liike taikka sotapäällikkö) aina löytää varman totuuden itselleen. Ehkä joskus lottokin menettää mielenkiintonsa, jos joku keksi (kuten Mikko Puttonen pohtii) vastauksen ranskalaisen matemaatikon Pierre-Simon Laplacen (1749-1827) ongelmaan: ”Jos tietäisimme koko universumin kaikkien osasten tilan tietyllä hetkellä, voisimme luonnonlakien perusteella ennustaa tarkalleen kaiken mitä universumissa seuraavaksi tapahtuu. Jokainen atomin liikahdus, jokainen ihmisteko ja jokainen lumihiutaleen kiepsahdus olisi ennalta nähtävissä.”

Nykyisen tieteellisen tiedon pohjalta sellainen sattuma näyttää hyvin epätodennäköiseltä.

Pariisin järkyttävät murhatyöt osoittavat kuitenkin, että maailma on täynnä uskomuksia oman tiedon varmuudesta ja että mitä vahvempia tällaiset uskomukset ovat sitä suuremmalla varmuudella ne synnyttävät vastalauseita, joiden seurauksena on loputon kostonkierre.

Sattumoisin ryhdyimme Viljo Vähäsen kanssa pohtimaan, mikä on intuition rooli sattumissa.

Voiko sattumaan tarttua ja millaisilla ehdoilla se voi muuttua sellaiseksi todellisuuden perustaksi, että siihen voi luottaa ja siihen voi uskoa?

(Kaivoin kirjahyllystäni jokseenkin tuoreen kirjan Intuitio – sisäisen tiedon ohjauksessa Penney Peirce, Taivaankaari, Karjaa 2013)

Jos lähtökohdaksi otetaan, että ”maailma tosiaan näyttää olevan perustaltaan epämääräinen, vaikkei edes Einstein sitä hyväksynyt” (Mikko Puttonen, mt.), jäljelle jää vain intuitiivinen tieto siitä, mihin suuntaan etsijän on lähdettävä kulkemaan, jos hän aikoo löytää vahvistusta uskomuksilleen.

Mutta mistä tällainen tieto on peräisin? Mikä tekee siitä uskottavan?

Sattumoisin  - se on myönnettävä – ajauduimme Viljon kanssa hyllyvälle suolle, jonka ääriviivat alkoivat hämärtyä siniseen sumuun.

Katsoimme parhaaksi istahtaa pienelle saarekkeelle, kaivaa repuistamme kuivia koivuklapeja ja sytyttää nuotion.