Tämä on omituinen päivä.
Otin aamulla arkistooni Ilta-Sanomista 15
koskettavaa tarinaa miehistä ja naisista, jotka olivat pelastuneet Auschwitzista tasan 70 vuotta sitten. Reutersin kuvaajat
olivat tallentaneet heidät tässä kuussa. He olivat kaikki vanhempia kuin minä.
Ja minähän olen kohta kahden kirveen iässä.
Vasta silloin huomasin katsoa
allakastani, että tänään on Vainojen uhrien muistopäivä.
Tietysti se noteerattiin uutisissa,
mutta saman tien se hautautui Kreikan ja Ukrainan tapahtumien alle.
Iltapäivällä ehdin kuulla radiosta
vain pienen välähdyksen. Siinä haastateltiin viidennen polven juutalaista, joka
selosti rauhallisella ja selkeällä äänellä omaa käsitystään holokaustista.
Valitettavasti minun oli
kiirehdittävä juuri silloin muualle, enkä löytänyt enää myöhemmin haastattelua
Areenalta.
Olisin halunnut kuulla enemmän.
Ajattelin nimittäin, että
haastattelussa olisi saattanut tulla esille myös kysymys siitä, mitä
käsittämättömän julman vihan kohteeksi joutuneen vähemmistön jäsen ajattelee
nykypäivän menosta ja niistä ilmiöistä, jotka saavat tänä päivänä tavallisen kansan
liikkeelle.
Miten Antiikin Kreikan demos ja kratos (kansa ja valta) elävät nykyisessä maailmantilanteessa? Mikä on demokratian
tila erilaisten ääri-ilmiöiden ankarassa puristuksessa? Ollaanko menossa kohti
uutta holokaustia, kun kansa huomaa
hetki hetkeltä vallan katoavan ulottumattomiin? Pitäisikö kansan tiivistää
rivejään?
Pitäisikö muodostaa uusi kansanrintama?
Viljo Vähäsellä oli jälleen pahoja
kysymyksiä takataskussaan.
”Eikö Mein Kampf riittänyt sinulle? Pitäisikö nyt alkaa kirjoittaa
uudelleen Kommunismin mustaa kirjaa? Oletko
unohtanut, että kansan syvät rivit olivat sydänjuuriaan myöten ihastuneet
Suuriin Johtajiinsa, Adolf Hitleriin ja Josef Staliniin? Sitä kansanrintamaako
sinä nyt kaipaat?”
Tauko.
Viljo tietysti provosoi.
Kyllä hän tunsi ihan hyvin
kansanrintamien eurooppalaiset ja kotimaiset historiat ja niiden erilaiset
variaatiot. Epäpyhiä koalitioitahan ne ovat aina olleet. Eivät ne koskaan ole
muodostaneet todellista vastavoimaa rahan
vallalle. Aina ne ovat murtuneet sen paineen edessä. Aina ovela kratos on nujertanut ihanteellisen demoksen.
- Myönnän, että tavanomaisessa
mielessä kansanrintama ei ole mikään ratkaisu. Se on vain osa jokseenkin
alhaisella tasolla käytävää puoluepoliittista tai henkilökohtaista valtataistelua.
Siinä on aina enemmän tai vähemmän keskinäistä vääntöä. Lisäksi se on selkeästi
aikasidonnainen. Riittävän esimerkin muodostavat meidän omat ”vaaran vuotemme”
heti sotien jälkeen ja sitten uudelleen 1970-luvun lopulla. Eivät ne mitään
ratkaisua todelliseen, suureen valtataisteluun tuoneet. Eikä sitä tuonut Kommunistinen manifestikaan, vaikka se ravisteli koko Eurooppaa ja
sai lopulta aikaan kaksi maailmansotaakin.
”Se on totta. Silti kansa demos etsii jatkuvasti erilaisia
kombinaatioita taistellessaan kratosta
vastaan. Samaan syssyyn menee tänä päivänä moni aktuelli ilmiö, kuten
palkansaajien keskusjärjestöjen haave paremmasta vastapainosta työnantajille
tai vaikkapa Syrizan vaalivoitto Kreikassa.”
”Oli itse asiassa aika huvittavaa
nähdä, kuinka Arhinmäki ja Soini löysivät toisensa samasta rintamasta, kun
kysymys oli Keikan veloista ja EU:n vastustamisesta. Samaisessa aatteellisessa
sekamelskassa näyttää syntyneen myös Kreikan uusi hallitus.”
”Sellaisilla kansanrintamilla ei
aaveen lailla liikkuvaa, suuria voittoja saalistavaa kratosta koskaan tulla nujertamaan!”
- Ethän vain nyt, veli hyvä, sorru demagogiaan. Se vie kansanrintamankin
ojasta allikkoon, kuten Herra Google kertoo:
Demagogia eli kansankiihotus on keino saavuttaa
poliittista valtaa vetoamalla kansan tunteisiin, ennakkoluuloihin, pelkoihin ja
odotuksiin käyttämällä voimakasta retoriikkaa ja propagandaa, ja hyödyntämällä usein esimerkiksi nationalistisia, populistisia tai uskonnollisia teemoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti