327. ”Virallinen kutsu” 150120

”Näetkö eläimiä, joita muut eivät näe?”

Kysymys hämmästyttää. Mutta ei hätää. Sen eteen ei perustuslain 127§:n nojalla isänmaan puolustamiseen velvoitettu nuori mies enää nykyisin joudu kutsunnoissa.

Sen sijaan hän on kuitenkin saanut puolustusvoimilta virallisen kutsun tilaisuuteen, jossa määritellään hänen palveluskelpoisuutensa ja hänelle määrätään paikka, jossa hänen tulee suorittaa asevelvollisuutensa.

Suullinen kutsu ei riitä. Se pitää tehdä kirjallisesti.

Näin on hyvä.

Ei siinä tarvita ministereiden, presidenttien taikka suurlähettiläiden selityksiä.

Kansainvälisten velvoitteiden kohdalla tilanne näyttää olevan hieman toinen, mikä johtuu tietysti siitä, ettei Maapalolla ole perustuslakia, vaan ainoastaan valtaisa sopimusten verkosto, jonka avulla itsenäisten valtioiden välisiä suhteita ja velvoitteita yritetään säädellä.

Ei ihme, että pienistäkin asioista voi syntyä isoja riitoja.

Kuten nyt siitä, onko Suomi saanut ”virallisen kutsun” osallistua sotaharjoitukseen, jonka toisena osapuolena on maailman suurin sotilasmahti ja toisena hetki sitten itsenäisyytensä uudelleen vahvistanut pieni valtio.

Eikö mistään löydy sellaista nippelipykälää, jossa sanottaisiin, että tämmöisessä leppoisessa pikku jutussa riittäisi suullinen kutsu?

Come on.

Eihän elefantin tarvitse välittää itikan ininästä korvassaan!

Vai pitäisikö?

Viljo Vähäsellä oli tästä asiasta kristallinkirkas mielipide. Onhan hän nähnyt kaikenmoista. Jopa sellaista, mistä elävällä elefantilla tai elävällä itikalla on vain haileanharmaa käsitys.

Viljohan on kertaalleen kuollut mies.

Suomen perustuslain 93§ ja 127§ ovat hänelle tietysti tuttuja ja kyllä hän myös tietää, mitä Partnership for Peace-ohjelma merkitsee, mutta se häntä jäi mietityttämään, että kuka tässä on nyt taas sotkemassa selvääkin selvempää asiaa.

Kenen intressissä oli tyrkyttää medialle uutista suullisesta sopimuksesta?

”Eihän sotaharjoitukseen osallistumisesta voida noin vain suullisesti sopia. Ei tietenkään. Tarvitaan mustaa valkoisella – vai miten se nyt nykyisessä kybermaailmassa tehdäänkään.”

- Aivan. Mutta eihän tässä nyt mistään sotaharjoituksesta ole kysymys, vaan ainoastaan jonkinmoisesta tarkkailutehtävästä. Ehkä sen voisi ottaa vähän kevyemmin?

”Ei voi. Ei missään tapauksessa voi”, Viljo oli tosi jyrkkänä. ”PfP-hurmos on jo aikansa elänyt. Siihenhän Suomi työntyi ensimmäisten joukossa jo kohta Neuvostoliiton romahdettua. Mutta nyt eletään kokonaan toisenlaista aikaa ja toisenlaisessa ilmapiirissä. Vaikka USA ja Venäjä ovat mukana PfP-ohjelmassa, sitä ei voi enää käyttää päivävarjona. Tässä on oltava nyt tarkkana.”

- Sitä minäkin ihmettelin, kun kuuntelin iltauutisia. Että se olisi jotenkin helpompi homma, jos USA:n lähetystöstä saataisiin kirjallisesti virallinen kutsu. Pitäisikö meidän nyt lähettää Niinistö Washingtoniin tai jonnekin Coloradoon samalla tavalla, kun Kekkonen matkusti aikoinaan Novosibirskiin! Siitähän se varsinainen haloo syntyisi.

”Juuri niin. Eiväthän noottikriisin väristykset ole vieläkään loppuneet. Ilmansuunta olisi nyt vain toinen.”