338. Median sotaleikki 150228

Helmikuun viimeinen päivä on Onnin nimipäivä. Se on samalla Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä.

Tänä vuonna se osui yhteen Jean Sibeliuksen 150-juhlavuoden kanssa ja Yleisradio oli noteerannut asian esittämällä eilen illalla suorana lähetyksenä Sibeliuksen viisiosaisen sävelrunon Kullervon, joka on sävelletty orkesterille, mieskuorolle sopraanolle ja baritonille. Sen kantaesitys kuultiin vuonna 1892.

Nyt Kullervon tarina heräsi uuteen elämään, kun oopperan näyttämölle astuivat laulajien lisäksi tanssitaiteilijat. Orkesterin, liikkeen, valon ja lauluäänen yhdistelmästä syntyi valtaisa, vaikuttava ja syvähenkinen taideteos, joka kotinojatuolistakin katsottuna tempaisi taianomaisesti mukaansa.

Koreografi-ohjaaja Tero Saarinen onnistui luomaan Kullervon tragediasta häkellyttävän, elävän kuvasarjan, joka toi yllättävästi ja voimakkaasti mieleeni Hannu Piekkolan kirjan Kalevala – Matkaopas tähtiin (Hereticum, 2011, Tallinna), jossa tämä etsii rinnastuksia pohjoisten kansojen ja sumerilaisen sekä kiinalaisen kulttuurin väliltä.

Tavallista kirkkaamman valon, massiivisten varjojen ja kepeiden liikkeiden yhdistelmistä löytyi taidokkaasti laadittu kudelma, jota vasten heijastuivat kalevalaisen runouden ja tähtitaivaan salaiset arvoitukset.

Päähenkilön hiljainen katoaminen valomereen saattoi ristiriitojen repimän lapsen Tuonelan tähtikotiin.

Kaiken tämän  kauniin ja runollisen vastakohtana silmiini osui tänä aamuna Suomen Kuvalehden skenaarioartikkeli ”Voisiko näin tapahtua?” (Charly Salonius-Pasternak, vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa, James Mashiri, kapteeniluutnantti, Puolustusvoimien logistiikkalaitoksella ja Michael Moberg, kapteeniluutnantti evp.)

Skenaarioille oli etsitty uskottavuutta sanomalla, että ne on ”testattu ulkopuolisilla asiantuntijoilla ja heidän kommenttinsa on otettu huomioon”. Lisäksi kerrotaan, että ”tarkoituksena on haastaa lukijat kehittämään tilannetta eteenpäin.”

Auta armias! Siitä vasta soppa syntyy.

SK on tullut tuoreen päätoimittajansa johdolla tutkijakammiosta julkisuuteen ja aloittanut sotaleikin, jollaista on totuttu pitämään kenraalien harrastuksena.

Nyt siihen halutaan siis koko kansa mukaan!

Varmimmaksi vakuudeksi kirjoittajat vakuuttavat, että ”varautuminen pahimpaan on elintärkeää jokaiselle itsenäiselle kansakunnalle” ja että ”kuvatut tapahtumat (Ahvenmaa, Gotlanti ja Narva) eivät ole totta eivätkä myöskään ennusteita siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu”.

Se on vaarallista naivismia! Leikkiä tulella!

SK on ehkä unohtanut, ettei sotaleikeissä kaikkea panna näkyville, vaan tärkeimmät asiat sanotaan rivien väleissä tai jätetään kokonaan sanomatta.

Kun kansa nyt lähtee ”kehittämään tilannetta”, median sotaleikistä voi syntyä kiusallisia tilanteita, kun jotkut (tahot) kuitenkin lukevat skenaariota ”tosina” ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Silloin on turha selittää, että ”emmehän me mitään tuollaista tarkoittaneet” tai että ”eihän siitä ole mustaa valkoisella”.

Kullervo lähti sotaan torvea soitellen (kuten Akseli Gallen-Kallela on tapahtuman kuvannut).

Nyt SK on tehnyt saman tempun.

Maalaus oli vähällä tuhoutua Vanhan ylioppilastalon tulipalossa. Maine ja kunnia eivät siitä rapistuneet. Ehkä päinvastoin.

SK taitaa yrittää nyt samaa temppua!

337. Podemos 150225

”Me pystymme”

Välimeren rannoilla on veri aina kuohunut kiihkeästi. Aallot ovat vuosisatojen kuluessa vyöryneet yli äyräitten. Raamatun ja Koraanin kertomusten ja kreikkalais-roomalaisen kulttuurin kaikuja kuulee vielä tänäkin päivä ympäri maapallon.

Kansanvallan rummut lyövät taukoamatta.

”Toiset ovat alhaalla ja toiset ylhäällä. Eliitti enemmistöä vastan.”

Näin selostaa ajankohtaista tilannetta  espanjalainen sosiologi Jorge Lago, joka on Podemosin laajennetun johtoryhmän, kansalaisneuvoston jäsen.

”Mutta ajatus siitä, että edistyksellisen kansaliikkeen kasvaminen johtaa väistämättä joukkovoiman suuntautumisen politiikkaan, on osoittautunut vääräksi.” (ks. Renaud Lambert: ”Podemos. Uusi vasemmisto horjuttaa koko Espanjaa”, Le Monde Diplomatique, 1/2015)

Se on tärkeä havainto.

Kuinka usein kansanliike onkaan saanut suuret massat liikkeelle, ja kuinka usein seurauksena onkaan ollut järkyttävä katastrofi! Joukkovoiman suuntautuminen politiikkaan on kerta toisensa jälkeen johtanut umpikujaan.

”Me pystymme” on osoittautunut virhearvioksi.

Sen vuoksi kansan liikehdintää on syytä alati seurata tarkasti ja kuunnella herkällä korvalla.

Jorge Lagon perusanalyysi on tietenkin truismi, itsestäänselvyys. Eliitillä on aina vastassaan kansan enemmistö.

Molempien tahojen elinehtona on äärimmäisyyksiin viety itsevarmuus. Uho. ”Me pystymme”. ”Me voitamme”.

Ja molempien tahojen suurin pelko on epävarmuus, petturuus, veljesviha ja toimintakyvyn halvaantuminen.

Historiallinen tosiasia on, ettei eliitistä ole koskaan voinut muodostua kansanliikettä ja että tämä tosiasia on aina ollut esteenä poliittisen oikeiston ja poliittisen vasemmiston väliselle, luontevalle yhteistyölle.

Yhtä selvää on, että sekä vasemmalla että oikealla on aina ollut pyrkimys kohti kansanliikettä ja että tämä pyrkimys on johtanut dramaattisiin ja kivulloisiin halkeamiin molemmissa leireissä.

Kansanliikkeen houkutus on tänäkin päivänä valtavan suuri ja voimakas tekijä. Sehän näkyy kirkkaasti sekä Kreikassa (Syriza) että Espanjassa (Podemos), mutta se ilmenee myös ns. vakiintuneen demokratian maissa (Saksassa, Ranskassa, Iso-Brtanniassa, Suomessa etc) pyrkimyksenä muodostaa ”suuria koalitioita saksalaiseen malliin” potentiaalisia järjestelmän uhkia tai vihollisia vastaan.

Kansanvallan rumpuja lyödään kiivaaseen tahtiin, jotta ”ääriainekset” eivät saisi otetta vallankahvasta.

Poliittinen keskusta muodostaa tässä suhteessa meillä Suomessa merkillisen poikkeuksen, jonka kaltaista on vaikea löytää muualta Euroopasta.

Siitähän minulla on kaksinkertaisena ex-politrukkina omakohtaisiakin kokemuksia.

Suomen poliittisessa kentässä (järjestelmässä) kaikki pääpuolueet (Olavi Borgin ideologisella perusskaalalla Skdl/Vasemmistoliitto, Suomen sosialidemokraattinen puolue, Maalaisliitto/Keskusta ja Kansallinen Kokoomus) esittäytyvät kokokansanpuolueina. Yksikään niistä ei halua samaistua poliittisen eliittiin. Kaikki sanovat ajavansa koko kansan etua.

Mutta ne kaikki ovat myös kokeneet tästä aiheutuneen sisäisen trauman, vammautumisen, jota näin syntyneet sirpalepuolueet ovat käyttäneet  toimeliaasti hyväksensä.

Saman kohtalon ovat saaneet kokea (tai tulevat myös kokemaan) ns. uudet liikkeet (perussuomalaiset ja vihreät).

Vähäisenä kuriositeettina siitä, kuinka poliittiset ilmastonvaihtelut aiheuttivat minulle itselleni päänvaivaa sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran marssinut poliittisen keskustan riveissä, pienessä pohjoisessa kaupungissa, vihreiden lippujen seassa, 32 vuotta sitten, esitän tässä runon, jonka omistin tuolloin Keskustapuolueelle.

      Kansan juhla

      Käsi kädessä nuoruuden riemu

         ja vanhuuden seestynyt koura                           

        

         Käsi kädessä maaseutu, kirkonkylät,

         pientalot ja kivikorttelit

         Käsi kädessä Snellman, Alkio, Kallio,

         Relander, Heikkinen, Niukkanen, Sunila,

         Kalliokoski, Kekkonen, Sukselainen, Kleemola,

         Miettunen, Korsimo, Virolainen

         ja Väyrysen Paavo

         Tavallisen kansan juhlassa

         tavallisten ihmisten keskellä

                  kirkkaasti välkkyivät

                  maakuntien värit

                  heleästi helkkyivät

                  kannelten kielet

                  lämpöisesti sykkivät

                  isänmaan sydämet

         Kyllä siellä, kansan keskellä,

         kansan juhlassa, ystävien ympäröimänä

         mieli lämpeni, usko vahvistui

         ihminen kasvoi

         Kyllä siellä, sateen viimassa,

         päivä paistoi

                  suoraan sydämeen

Voisin kuvitella, että Syrizan ja Podemosin piirissä vallitsee helmikuussa 2015 vähän samanlaisia, euforisia, tunnelmia kuin itselläni tuon runon syntymähetkellä.

Nyt ne ovat haihtuneet.

Kansanvallan rummut ovat omalla, vääjäämättömällä voimallaan kasvattaneet mieleni jo toiseen suuntaan.

En enää osaa antaa yksittäisten puolueiden nousuille tai laskuille kovinkaan suurta painoa. Niitä tapahtuu jatkuvalta nauhalta.

Enemmän huolettaa se, että todellinen valta kätkeytyy nykymaailmassa entistä paksumman ja raskaamman verhon taakse.

”Toiset ovat alhaalla. Toiset ylhäällä.”

Eliitti elää yhä vain korkeammalla. Eristyksissä. Omassa yksinäisyydessään.

Podemos lentää kuin yksinäinen haukka tyhjän autiomaan yllä. Ylpeänä. Avuttomana.

336. Torium 150224

Torium on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Th (lat. thorium), järjestysluku 90 ja CAS-numero 7440-29-1; atomipaino 232,038062. Se sai nimensä skandinaavisen sodan jumalan, Thorin, mukaan. Sen löysi ruotsalainen kemisti Jöns Jacob Berzelius (1779-1848) vuonna 1828 Hans Morten Thrane Esmarkin löytämästä norjalaisesta toriittimineraalista.

Tässä J.J.B.n tarina Wikipedian mukaan:

”Berzelius opiskeli ensin lääketiedettä mutta kiinnostui myöhemmin kemiasta. Berzelius on yksi modernin kemian isistä ja yksi ensimmäisiä, joka kannatti John Daltonin atomiteoriaa. Hän myös otti käyttöön nykyisinkin käytetyt alkuaineiden kemialliset merkit ja yhdisteiden kemiallisten kaavojen merkitsemistavan vain hieman nykyisestä poikkeavassa muodossa. Berzelius mittasi hämmästyttävän tarkasti yli 2 000 aineen atomi- ja molekyylipainot. Berzelius löysi alkuaineista piin, seleenin, toriumin, ja ceriumin. Hän löysi proteiinit vuonna 1838 yhdessä Gerardus Johannes Mulderin kanssa ja antoi niille nimen. Hänen pääteoksensa Lärobok i kemi (1808–1830) käännettiin useille kielille. Berzelius uudisti myös mineralogisen tutkimuksen ja laski perustan fysiologiselle kemialle. Tukholmaan avattiin vuonna 1853 hänen nimeään kantava puisto, Berzelii park. Berzelius aateloitiin 1818 ja korotettiin vapaaherraksi vuonna 1835.”

Merkittävä mies siis.

Ehti nähdä Ranskan suuren vallankumouksen, Pariisin kommuunin ja Bastiljin valtauksen. Ehkä tiesi myös, että Ruotsi menetti Suomen Venäjälle ja että Suomesta tuli Venäjän keisarikunnan autonominen osa.

Mutta miksi J.J.B. on ajankohtainen helmikuussa 2015?

Vastaus on yksinkertainen: Torium elää! Sodan jumala on noussut haudastaan! Koko ihmiskunta on pelastettu!

Piraattipuolueen Petrus Pennanen, teoreettisen fysiikan tohtori, eduskuntavaaliehdokas, on julistanut: ”Puhdasta energia riittää koko maailmalle!”

Sanojensa vakuudeksi P.P. pitää kämmenessään pientä palloa.

”Siinä on tarpeeksi energiaa yhden ihmisen koko eliniän tarpeisiin. Siis kaiken energian mitä tulet kuluttamaan, sisältäen valaistuksen, tietokoneet, lämmityksen, autoilun ja muun matkustuksen. Pallo on torium-nimistä metallia, jota on maan kuoressa runsaasti. Yhdessä kuutiometrissä tavallista graniittia on 35 grammaa toriumia, mikä vastaa energialtaan junanvaunullista hiiltä. Torium-esiintymissä pitoisuus on moninkertainen ja yhdestä kaivoksesta voidaan tuottaa polttoaine koko maailman energiantarpeeseen.

Hallelujah!

”Sehän on lähes yhtä realistinen kuin BZ:n säästölista”.

Viljo Vähänen ei voinut olla irvailematta, kun oli lukenut Petrus Pennasen ja Ben Zyskowiczin vaaliohjelmat.

”Kaikkea se vaalihuuma teettääkin. Konkaripoliitikko ja ystävällisyyteen, rehellisyyteen ja järkipohjaiseen harkintaan vetoava poliittinen untuvikko eivät juuri eroa toisistaan. Utopia ei tahdo oikein purra tänä päivänä.”

- Minä en kyllä heittäisi toriumia noin vain vaalitaistelun ja poliittisten utopioiden alttarille,” sain sanotuksi, kun Viljo hetken kuluttua hieman rauhoittui. – Torium ei ehkä sittenkään ole pelkkää unikuva, vaikka minunkin piti kyllä ensin tarkistaa, kun luin Petrus Pennasen artikkelin, ettei tänään ole huhtikuun ensimmäinen päivä, vaan eletään vielä vakaasti helmikuussa. Katselin sitä kuitenkin sillä mielellä, että siinä saattaisi olla jotakin järkeäkin. Ehkä jopa tieteelle ominaista vallankumouksellisuuttakin?

Kerroin Viljo Vähäselle, että olen jo pitemmän aikaa seurannut suomalaisen tiedetoimittajan ja tietokirjailijan, Marko Hamilon kirjoituksia erilaisilla tieteen populaarifoorumeilla ja löytänyt sieltä myös hänen käsityksiään toriumin merkityksestä mahdollisena, uutena energialähteenä.

Ja vaikka M. Hamilo on käynyt skeptikkojen piirissä ankarasti epätieteellisen ajattelun kimppuun (ks. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Helsinki: Ajatus, 2007), en ole huomannut, että hän pitäisi toriumiin liitettyjä toiveita epätieteellisinä ja sen vuoksi mahdottomina hyväksyä.

Hesarin laajassa alkuaineita käsittelevässä sarjassa (HS 1.11.2005) hän kirjoitti:

”Radioaktiivista toriumia on maankuoressa jopa enemmän kuin uraania. Sen isotooppia 232 voidaan käyttää ydinreaktorin polttoaineena. Tosin toriumilla käyviä niin sanottuja hyötöreaktoreita (todellakin hyötö-, ei hyöty-) on vasta kokeiltu. Toisin kuin uraani, sitä kevyempi torium ei halkea. Kun toriumia säteilytetään neutroneilla, se muuttuu uraanin isotoopiksi 233, joka puolestaan halkeaa ja ylläpitää ketjureaktiota.  Toriumreaktoreita kehittelee erityisesti Intia, jolla on suuret toriumvarannot, mutta suhteellisen niukasti uraania.”

(Pakostakin tuli mieleeni, kuinka Intia ja Pakistan ovat kehitelleet  omia ydinaseitaan, ja kuinka ne sijaitsevat geopoliittisessa puristuksessa Kiinan ja Iranin välissä. Toriumin kehittäminen puhtaaksi ja vaarattomaksi energialähteeksi ei taida ehtiä vaikuttamaan myönteisesti aseriisuntaan ja maailmanrauhan turvaamiseen!)

En ole oikein varma siitä, lisääkö Piraattipuolueen ehdokkaan uskottavuutta se, että toriumreaktori mainitaan myös pääministeripuolueen nuorisojärjestön tuoreessa tavoiteohjelmassa näin:

”Ydinvoima ei saa olla energiapoliittinen päätepiste, vaan tutkimukseen tulee panostaa ja erilaisia puhtaita tuotantomuotoja (esim. toriumreaktorit) ennakkoluulottomasti kehittää.”

Antanee se kuitenkin toriumkeskusteluun pienen lisämausteen.