Antakaa
minulle kiinteä piste, niin minä vipuan
maan paikaltaan”
Jotkut sanat elävät tuhansia vuosia, kuten nämäkin.
Ne lausuttiin ensimmäisen kerran noin 2300 vuotta sitten Syrakusan kaupungissa
Sisilian saaren kaakkoisosassa.
Nyt ne on ottanut suuhunsa Ulkopoliittisen
instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola (ks. Suomen Kuvalehti 6/2015, ”Suomi ja
USA:n vipu”).
Niiden avulla on tarkoitus opettaa Suomen
ulkopoliittiselle johdolle aktiivista vakauspolitiikkaa, joka liittyy
läheisesti dynaamiseen tasapainopolitiikkan.
Heureka!
Näinhän Arkhimeden sanotaan huudahtaneen, kun hän
ryntäsi alastomana Syrakusan keskustaan keksittyään keinon, jolla todistaa,
että kuningas Hieron II:lle taottu uusi kultainen kruunu oli puhdasta kultaa
eikä jotakin halvempaa metallia. Ehtona oli ollut, ettei hän millään tavalla
vahingoita kruunua.
”Olen löytänyt sen!”
Mutta, kuten tiedetään, se ei pelastanut häntä
väkivaltaiselta kuolemalta.
Matemaattinen nerous ja kuuluisuus eivät auttanee,
kun vieraan vallan sotamies ei ymmärtänyt viisaan miehen sanoja Noli turbare circulos meos!
Miekka
putosi ja elämä sammui.
”Meinaatko
nyt, että Upin ohjelmajohtajalle käy samalla tavalla”, Viljo Vähänen kysyi, kun
olimme yhdessä yrittänet ottaa selvää, minkälaisen vivun Suomi tarvitsisi
turvatakseen tulevaisuutensa, kun suuri myrsky uhkaa jälleen tuhota koko
maapallon.
- Tätä
en toki ainakaan toivoisi, vastasin heti. – Olisi kuitenkin tarpeellista miettiä
tarkemmin, millaista Arkhimeden vipua M. Aaltola tarkoittaa ja mihin hän
sijoittasi Arkhimeden kiinteän pisteen. Mikä toisin sanoen on se
ongelma, joka Suomen olisi ratkaistava Arkhimeden metodilla?
Pääsimme
Viljon kanssa jokseenkin pian yksimielisyyteen siitä, ettei turvallisuuspoliittinen
tasapainoajattelu ratkea ”myyttisiä kielipelejä” pelaamalla, kuten Upin
ohjelmajohtaja toteaa, mutta että ”yleisten tasapaino- ja vakausehtojen syvä
tuntemus sekä niiden etevä soveltaminen” jäävät M Aaltolan ajattelussa aika
hämäriksi. Niitä pitäisi täsmentää.
”Aivan.
Aaltolan käsitys kansallisromanttisesta naivismista ja Venäjä-taituruutemme
ylimielisyydestä jää muutoin vain sanahelinäksi tai vain pelkäksi vinoiluksi.
En myöskään ymmärrä sitä, että olisimme tähän saakka käsitelleet Venäjää kuin
lääkäri tai terapeutti hankalaa potilasta, kuten hän väittää. Eihän siinä ole
mitään järkeä. Pelkkää tunneperäistä sanaleikkiä.”
- Se
näyttää kuitenkin olevan Aaltolan lähtökohta. Nyt tarvittaisiin siis kovempia
otteita, vai?
”No.
Tarkkaan ottaen juuri sitähän Aaltolla ehdottaa. On hakeuduttava tiiviimmin länteen
Venäjän ärhennellessä. On seurattava Ruotsia, Baltiaa ja Saksaa, jotka etsivät
tiivistyviä suhteita Yhdysvaltoihin. Kyllähän näitä äänenpainoja on jo pitemmän
aikaa kuultu niiltä Upin tukijoilta, jotka ovat hankkineet kannuksensa Atlantin
takaa. Aaltola kuuluu selvästi siihen joukkoon.”
MUTTA
”Vaikka
Arkhimedes on oikeassa, että koko maapallo voitaisiin siirtää radaltaan, jos
vain löytyisi tarpeeksi pitkä vipu ja paikka, johon se voitaisiin asettaa,
Venäjä on ja pysyy paikoillaan. Ei se siitä mihinkään liikahda olipa vipuvarsi
kuinka pitkä tahansa ja roikkuisipa sen toisessa päässä vaikka sata natoa ja
uhat usaa. Senhän jo Paasikivikin tuli sanoneeksi ja sen tosiasian kanssa me
onnistuimme selviämään kylmän sodan kriittisistä vuosista. Emme me myöskään
pysty auttamaan Venäjää. Meidän kriittinen massamme on siihen aivan liian
pieni. Sen Arkhimedeskin olisi osannut sanoa. Me voimme ymmärtää tai olla
ymmärtämättä Venäjää, mutta Aaltolan ehdottamista vipukonsteista meidän
on syytä pitää näppimme erossa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti