337. Podemos 150225

”Me pystymme”

Välimeren rannoilla on veri aina kuohunut kiihkeästi. Aallot ovat vuosisatojen kuluessa vyöryneet yli äyräitten. Raamatun ja Koraanin kertomusten ja kreikkalais-roomalaisen kulttuurin kaikuja kuulee vielä tänäkin päivä ympäri maapallon.

Kansanvallan rummut lyövät taukoamatta.

”Toiset ovat alhaalla ja toiset ylhäällä. Eliitti enemmistöä vastan.”

Näin selostaa ajankohtaista tilannetta  espanjalainen sosiologi Jorge Lago, joka on Podemosin laajennetun johtoryhmän, kansalaisneuvoston jäsen.

”Mutta ajatus siitä, että edistyksellisen kansaliikkeen kasvaminen johtaa väistämättä joukkovoiman suuntautumisen politiikkaan, on osoittautunut vääräksi.” (ks. Renaud Lambert: ”Podemos. Uusi vasemmisto horjuttaa koko Espanjaa”, Le Monde Diplomatique, 1/2015)

Se on tärkeä havainto.

Kuinka usein kansanliike onkaan saanut suuret massat liikkeelle, ja kuinka usein seurauksena onkaan ollut järkyttävä katastrofi! Joukkovoiman suuntautuminen politiikkaan on kerta toisensa jälkeen johtanut umpikujaan.

”Me pystymme” on osoittautunut virhearvioksi.

Sen vuoksi kansan liikehdintää on syytä alati seurata tarkasti ja kuunnella herkällä korvalla.

Jorge Lagon perusanalyysi on tietenkin truismi, itsestäänselvyys. Eliitillä on aina vastassaan kansan enemmistö.

Molempien tahojen elinehtona on äärimmäisyyksiin viety itsevarmuus. Uho. ”Me pystymme”. ”Me voitamme”.

Ja molempien tahojen suurin pelko on epävarmuus, petturuus, veljesviha ja toimintakyvyn halvaantuminen.

Historiallinen tosiasia on, ettei eliitistä ole koskaan voinut muodostua kansanliikettä ja että tämä tosiasia on aina ollut esteenä poliittisen oikeiston ja poliittisen vasemmiston väliselle, luontevalle yhteistyölle.

Yhtä selvää on, että sekä vasemmalla että oikealla on aina ollut pyrkimys kohti kansanliikettä ja että tämä pyrkimys on johtanut dramaattisiin ja kivulloisiin halkeamiin molemmissa leireissä.

Kansanliikkeen houkutus on tänäkin päivänä valtavan suuri ja voimakas tekijä. Sehän näkyy kirkkaasti sekä Kreikassa (Syriza) että Espanjassa (Podemos), mutta se ilmenee myös ns. vakiintuneen demokratian maissa (Saksassa, Ranskassa, Iso-Brtanniassa, Suomessa etc) pyrkimyksenä muodostaa ”suuria koalitioita saksalaiseen malliin” potentiaalisia järjestelmän uhkia tai vihollisia vastaan.

Kansanvallan rumpuja lyödään kiivaaseen tahtiin, jotta ”ääriainekset” eivät saisi otetta vallankahvasta.

Poliittinen keskusta muodostaa tässä suhteessa meillä Suomessa merkillisen poikkeuksen, jonka kaltaista on vaikea löytää muualta Euroopasta.

Siitähän minulla on kaksinkertaisena ex-politrukkina omakohtaisiakin kokemuksia.

Suomen poliittisessa kentässä (järjestelmässä) kaikki pääpuolueet (Olavi Borgin ideologisella perusskaalalla Skdl/Vasemmistoliitto, Suomen sosialidemokraattinen puolue, Maalaisliitto/Keskusta ja Kansallinen Kokoomus) esittäytyvät kokokansanpuolueina. Yksikään niistä ei halua samaistua poliittisen eliittiin. Kaikki sanovat ajavansa koko kansan etua.

Mutta ne kaikki ovat myös kokeneet tästä aiheutuneen sisäisen trauman, vammautumisen, jota näin syntyneet sirpalepuolueet ovat käyttäneet  toimeliaasti hyväksensä.

Saman kohtalon ovat saaneet kokea (tai tulevat myös kokemaan) ns. uudet liikkeet (perussuomalaiset ja vihreät).

Vähäisenä kuriositeettina siitä, kuinka poliittiset ilmastonvaihtelut aiheuttivat minulle itselleni päänvaivaa sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran marssinut poliittisen keskustan riveissä, pienessä pohjoisessa kaupungissa, vihreiden lippujen seassa, 32 vuotta sitten, esitän tässä runon, jonka omistin tuolloin Keskustapuolueelle.

      Kansan juhla

      Käsi kädessä nuoruuden riemu

         ja vanhuuden seestynyt koura                           

        

         Käsi kädessä maaseutu, kirkonkylät,

         pientalot ja kivikorttelit

         Käsi kädessä Snellman, Alkio, Kallio,

         Relander, Heikkinen, Niukkanen, Sunila,

         Kalliokoski, Kekkonen, Sukselainen, Kleemola,

         Miettunen, Korsimo, Virolainen

         ja Väyrysen Paavo

         Tavallisen kansan juhlassa

         tavallisten ihmisten keskellä

                  kirkkaasti välkkyivät

                  maakuntien värit

                  heleästi helkkyivät

                  kannelten kielet

                  lämpöisesti sykkivät

                  isänmaan sydämet

         Kyllä siellä, kansan keskellä,

         kansan juhlassa, ystävien ympäröimänä

         mieli lämpeni, usko vahvistui

         ihminen kasvoi

         Kyllä siellä, sateen viimassa,

         päivä paistoi

                  suoraan sydämeen

Voisin kuvitella, että Syrizan ja Podemosin piirissä vallitsee helmikuussa 2015 vähän samanlaisia, euforisia, tunnelmia kuin itselläni tuon runon syntymähetkellä.

Nyt ne ovat haihtuneet.

Kansanvallan rummut ovat omalla, vääjäämättömällä voimallaan kasvattaneet mieleni jo toiseen suuntaan.

En enää osaa antaa yksittäisten puolueiden nousuille tai laskuille kovinkaan suurta painoa. Niitä tapahtuu jatkuvalta nauhalta.

Enemmän huolettaa se, että todellinen valta kätkeytyy nykymaailmassa entistä paksumman ja raskaamman verhon taakse.

”Toiset ovat alhaalla. Toiset ylhäällä.”

Eliitti elää yhä vain korkeammalla. Eristyksissä. Omassa yksinäisyydessään.

Podemos lentää kuin yksinäinen haukka tyhjän autiomaan yllä. Ylpeänä. Avuttomana.