”Karisma
on harvinainen ominaisuus. On lähes mahdotonta sanoa, mistä se koostuu, mutta
sen tunnistaa aina, kun sen kohtaa. Karismaattinen ihminen on ainutkertainen,
ehdottomasti jäljittelemätön, ei niinkään ulkonäkönsä, älynsä,
argumentointikykynsä kuin yksinkertaisesti vain läsnäolonsa perusteella”. (Karl
Ove Knausgård. Taisteluni. Kuudes
kirja. Like, 2016. s.779)
Olimme
ottaneet Viljo Vähäsen kanssa kesäurakaksi lukea norjalaisen, huippusuositun
kirjailijan mammuttiteoksen viimeisimmän osan. Kumpikaan meistä ei ollut
jaksanut tutustua viiteen aikaisempaan kirjaan, mutta olimme jääneet kiinni jonkun
ammattikriitikon virittämään mainosverkkoon, jonka mukaan ”massiivisen
Taisteluni-romaanisarjan päätösosa on jopa kiinnostavampi kuin edeltäjänsä. Se
on sarjan pisin (1216 sivua), maanisin hengästyttävin ja kiinnostavin”..
Päätimme
lähteä oikopolulle ja nousta latvasta puuhun.
Myönsimme
itsellemme, että se on vähän kurja temppu kirjailijaa kohtaan, koska suurin osa
hänen työstään jää varjoon, mutta sovimme siitä, että jos jokin teema löisi
läpi, nousisi silmille, siihen voitaisiin tarttua aamukävelyillämme.
Näin
tapahtui.
Viljo
aloitti.
”Siinä
on analyysi Hitleristä ja tämän samannimisestä kirjasta sekä siihen
liittyneistä kommenteista. Pitkiä sitaatteja vaikka kuinka paljon. Olin kyllä
lukenut niitä aikoinani ja Mein Kampf on
edelleen kirjahyllyssäni. Mutta miksi nyt, kun kylmä sota on päättynyt ja
äärioikeisto nostaa päätään eripuolilla Eurooppa? Miksi yksi ihmiskunnan verenhimoisimmista
vihollisista kaivetaan esiin historian roskatynnyristä? Miksi juuri norjalainen
tekee sen? Onko siinä jokin viesti tämän päivä ihmisille? Ennuste?”
- Samaa
jäin minäkin kysymään ennen kuin aloitin. Taisteluni vaikutti teatraaliselta,
omahyväiseltä ja narsistiselta otsakkeelta. Ikään kuin kaveri haluaisi julistaa maailmalle, että
onhan näitä taisteluja muitakin kuin A. Hitlerin stoori, ja katsokaa nyt, mitä
minullekin on tapahtunut. Kerron sen teille omin sanoin.
Totesimme
alun perin, että tämä asia vaivasi meitä molempia ja epäilimme, että kesäurakkamme
olisi pelkkää tervanjuontia.
Olimme
väärässä.
Vaikka
Hitler-analyysi tuntui aluksi omituiselta, irralliselta, se alkoi kuitenkin
kiehtoa. Dokumentaatio oli kohdallaan. Sitaateillakin oli oma rytminsä ja
merkityksensä.
Peruskysymykset
jäivät tosin edelleen liitelemään omissa korkeuksissaan.
”Kun
irrotin Hitlerin historiallisista kehyksistään, aloin kuulla Karl Ove
Knausgårdin omaa ääntä yhä selkeämmin. Yritin karista pois mielestäni kaikki natsien
julmuudet, jotka juuri tänään (ennen kuin aloitin kirjoittaa tätä) nousivat
karmaisevalla tavalla esille, kun MTV julkaisi nettisivuillaan
erikoisartikkelin natsien julmimmasta kiduttajasta Klaus Barbiesta. Olisivatko
ne (keskitysleirit, holokaust) olleet mahdollisia ilman Adolf Hitleriä?
Kuuluivatko ne jollakin käsittämättömällä tavalla siihen karismaattiseen
loisteeseen, jonka KOK luo Hitlerin ympärille ? Vai heijastavatko sanat, joilla
kirjailija Knausgård kuvailee karismaa
hänen omia toiveitaan, haavekuvia hänestä itsestään? ”
-
Luettuani kuvauksen karismaattisesta
ihmisestä syntyi mielikuva kirjailija Karl Ove Knausgårdista istumassa
Adolf Hitlerin vieressä joskus niihin aikoihin, kun tämä oli saanut valmiiksi
oman Taisteluni-kirjansa. Siinä kuvassa kohtasivat toisensa kaksi
karismaattista ihmistä. He olivat vain ”yksinkertaisesti läsnä”.
”Tuo on
kyllä aika rohkea väittämä! Että Adolf ja Karl Ove rinnakkain. Mutta toisaalta.
Täytyyhän olla olemassa jokin selitys sille, että Taisteluni on sama otsake molemmilla ja että Karl Ove uhraa niin
monta sivua omasta taistelustaan Adolfille.”
- OK.
Tämä asia ei nyt oikein valjennut. Emme tainneet tulla hullua hurskaammiksi.
”Näin
on. Jäädäänpä seuraamaan, kuinka futismatsissa FRA-ISL käy. Se alkaa kohta. Ehkä
voittajalla on vahvempi karisma!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti