474. Punaisella linjalla 160608

Veri on punaista. Härkätaistelijan muleta on punainen. Sen tarkoitus on peittää miekka, jonka matadori iskee taistelun kolmannen vaiheen lopuksi härän sydämeen.

Veri lentää. Punainen on elämän ja kuoleman väri. Kohtalokas. Pelottava.

Siksi punainen viiva vedetään rajalle, joka erottaa hyvän ja pahan. Valoisan toiveen ja pimeän painajaisen.

Ilmari Kiannon punainen viiva pysyi paikallaan eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 vuoteen 1935, jolloin Adolf Hitler oli jo ottanut kaiken vallan omiin käsiinsä.

Veri oli purskahtanut ensimmäisessä maailmansodassa ja kansalaissodassa ja oli purskahtava vielä rajummin muutamaa vuotta myöhemmin.

Kun rautaesirippu halkaisi Euroopan sydämen, veri jäätyi suonissa vuosikymmeniksi – kunnes moukarit repivät alas kylmän sodan synkän muistomerkin.

Silloin Königsbergin suuren yksinäisen unelma Ikuisesta Rauhasta valaisi hetkeksi Euroopan taivaan.

Nyt siitä on enää jäljellä vain etäinen kajo.

Sodan ristilukki on jo kutonut verkkojaan kaikkialle. Piikkilankaesteitä ja muureja on pystytetty rajoille. Kuoleman pelko ja epätoivo ovat ajaneet ihmiset, kansat, liikkeelle.

Ei ihme, että Viljo Vähänen oli vähäpuheinen, kun lähestyimme jälleen Ryssänkärkeä, vaikka aurinkokin pilkahti esiin ennen laskeutumistaan.

Aiheenamme oli juuri alkanut Naton huippukokous Varsovassa.

” René Nyberg seisoo nyt punaisella linjalla. Hän tietää, mistä puhuu. Nato-jäsenyys on se punainen vaate, jota me emme voi käyttää, koska silloin veri alkaisi jälleen roiskua ympäriinsä. Arvaamattomasti. Kohtalokkaasti. Niin kauan kuin sitä päätöstä ei tehdä, minkäänlaista sotilaallista, poliittista tai psykologista reaktiota Kremlistä ei näytä tulevan. Pelkään kuitenkin pahoin, että liian monta askelta on jo ehditty ottaa väärään suuntaan. Perääntyminen näyttää mahdottomalta. Punainen viiva on jo vedetty. Varsova on vain rajalinnake. Sen muurit eivät ole ennenkään kestäneet.”

- Nyt pitäisi kuitenkin punnita jokainen sana kultavaa’alla. Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs ei sanonut, että hänen – siis hänen itsensä – mielestä Naton vahvistunut läsnäolo lisäisi entisten Varsovan liiton maiden turvallisuutta, vaan että nämä maat (Baltian maat, Visegrad-maat, Romania ja Bulgaria) tuntevat olonsa turvallisemmaksi, kun näkevät Naton sotilaita ja panssareita omalla maaperällään. Nehän ovat jo Naton jäseniä. Ehkä ne elävät liiaksi kylmän sodan tunnelmissa. Ehkä niillä on verenmaku ja haju vielä liian vahvana suussa sekä luissa ja ytimissä. Ne näkevät vain yhden vaihtoehdon: rautaa rajalle eivätkä ymmärrä, että nykymaailmassa tiede ja tekniikka ovat luoneet runsaasti uusia mahdollisuuksia todelliselle rauhanomaiselle rinnakkainelolle, sopimuksenvaraiselle rauhan dialogille eikä sellaiselle, joka oli niille kylmän sodan aikana vain kirosana ja irvikuva.

”Yes. Punainen linja, joka nyt kulkee Varsovan halki, saattaisi olla myös elinvoimainen verisuoni, jota kannattaisi varjella ja suojella eikä antaa matadorin katkaista sitä miekallaan.”