Humen giljotiini
leikkaa moraalin irti luonnollisista totuuksista. Moraalin tulee olla
itsenäistä suhteessa sitä tukevaan yhteiskuntaan.
There is no ought
from is. (David Hume: A Treatise of Human Nature 1739).
Se on ankara sääntö. Se koskee jokaista ihmistä. Jokaista.
Mutta käytännössä jokaisella ihmisellä on ylitsepääsemättömiä
vaikeuksia noudattaa sitä.
Ihminen ei tahtoisi millään asettaa päätään Humen giljotiiniin.
Se on luonnollista ja ymmärrettävää.
Ihmiselle luonnolliset totuudet ovat enemmän kuin elämän suola.
Enemmän kuin lisäaineet tai koristeet. Ne ovat elämä itse. Siksi hänen on
vaikea ymmärtää, että hänen oman elämänsä ulkopuolella olisi sääntöjä, jotka
ovat riippumattomia hänen omasta ajattelustaan ja hänen omista kokemuksistaan.
On ilmeistä, että Humen giljotiini osui arkaan paikkaan.
Se teki moraalista pyhän ja luonnollisista totuuksista arkisen,
mutta sekoitti samalla ihmisen ajatuksen ja mielen.
Sadoiksi vuosiksi!
Se johdatti ihmisen ajattelemaan, mikä on hyvää ja mikä on pahaa
hänelle itselleen, mutta herätti samalla petollisen ajatuksen, että jos jokin
luonnollinen totuus on hyvää minulle itselleni, sen täytyy olla samalla tavalla
hyvää myös kaikille muille.
Siitä ihminen ilahtui suuresti, koska oli sydämensä perimmäisessä
sopukassa aina ajatellut juuri niin.
Minun hyväni on myös toisten hyvä.
Siitä alkoi vääjäämätön tie kohti ylenpalttista itsekkyyttä ja
kieroon kasvanutta narsismia.
Siinä kurimuksessa oman napansa ympärille kääriytynyt länsimainen imperium
tänä päivänä elää.
MUTTA
David Humen giljotiini antoi myös mahdollisuuden pohtia, olisiko luonnollisista
totuuksista irralleen leikatussa päässä aineksia ja voimaa tutkia moraalia myös
itsenäisenä, julkisena hyveenä eikä vain yksilöllisenä, syvälle ihmismieleen
hautautuneena salaperäisenä olentona.
Onko siis olemassa myös julkisen moraalin alue, joka on itsenäinen
suhteessa sitä tukevaan yhteiskuntaan?
Jos niin olisi, voitaisiinko julkisen moraalin alueella, välttää se
katastrofi, jonka keskelle yksityinen moraali näyttää ajautuneen?
Valitettavasti näkymät eivät tässä suhteessa ole kovin rohkaisevia.
Luonnolliset totuudet ovat kerta toisensa jälkeen johtaneet julkisen
moraalin alueella koko ihmiskuntaa kohdanneisiin, järkyttäviin katastrofeihin.
Viimeisin, vakavasti otettava pyrkimys antaa julkiselle moraalille
konkreettinen hahmo sekä itsenäistä ja vapaata liikkumatilaa on YK:n peruskirja
ja koko sen varaan rakentuva järjestelmä.
Onko siitä enää jäljellä muuta kuin sairaasti hengittävä luuranko?
Vieläkö kerran kannattaisi harsia Humen giljotiinille lepäämään
jäänyt, pahoin runneltu ruumis kokoon ja puhaltaa siihen elämänkipinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti