Luokassa on yli 20 oppilasta,
joista yhdellä on hyvin vakavia ja kahdella hieman lievempiä käytöshäiriöitä.
Tämä kolmikko tekee koulupäivistä täyttä helvettiä sekä opettajalle että muille
oppilaille. Minkäänlaista opetusta lapsemme eivät ole saaneet koko syksynä,
koska opettajan kaikki aika menee näiden häiriköiden paimentamiseen. Luokassa
huudetaan, kiroillaan, maataan ja kontataan lattioilla, revitään kirjoja ja
vihkoja, leikellään saksilla vaatteita, rikotaan toisten tavaroita.
Jonkinasteista väkivaltaa tapahtuu lähes päivittäin … Koulu on täynnä
ammattitaitoisia opettajia, erityisopettajia ja avustajia, mutta näille
häiriköille kukaan ei tunnu voivan mitään. (Helsingin Sanomat/Mielipide tänään)
Viljo
Vähänen oli hämmennyksissä. Vihainen.
”Tähänkö
tämä maailman on menossa? Että joka päivä törmää häiriköihin? Että lehteä ei
enää uskalla avata, kun sieltä hyppää silmille vain mustia sammakoita?”
-
Minuunkin kolahti, kun luin Hesarin mielipidesivulta äidin huokauksen, kun tämä
oli lukenut väsyneen opettajan kirjoituksen (HS.fi./mielipide
16.11.2016). ”Minultakin pääsi itku.”
Olimme
jälleen vaeltamassa kohti Ryssänkärkeä. Lumi oli sulanut kokonaan pois. Sen
alta paljastui vaahteranlehtien ruskea matto. Hätäiset pilvet hapuilivat
taivaalla. Kuin eksyksissä. Mitä tämä on? Minne nyt ollaan menossa?
Muutama
päivä sitten olimme puhuneet temmellyskentästä johon ”ujo, herkkä ja
älykäs lapsi” oli joutunut koululuokassaan, jossa toteutettiin uutta
opetussuunnitelmaa uuden opettajan johdolla.
Silloin
kritiikin kärki suuntautui koululaitokseen: ”Eikö perinteisestä koulutyöstä ja
rauhallisesta, strukturoidusta kouluympäristöstä nauttiva lapsi enää mahdukaan
koulusuunnitelmaan? Ujon ja herkän lapsen mielestä koulu on muuttunut kaoottiseksi
sirkukseksi.”
Nyt
sanat osuivat syvemmälle.
”Äitinä
mietin lähes päivittäin, mitä näiden vakavasti häiriintyneiden lasten kotona
tapahtuu. Kenties lasten kasvatus on ulkoistettu tablettien ja älypuhelinten
varaan.”
Emme
jääneet enää Viljon kanssa muistelemaan omaa kansakouluamme, vaan otimme näiden
kahden äidin mielipiteet vakavina varoituksina.
Viljo
aloitti.
”Minun
pitäisi nyt osata sanoa - kertaalleen kuolleena miehenä - jotakin järkevää. Jotakin joka lohduttaisi,
vaikka tunnen, etteivät sanani pysty tunkeutumaan tätä aikaa ympäröivän,
suunnattoman paksu sumuverhon läpi. Elämän ja kuoleman kiertokulku on kuin
ranskankielen helminauha, josta yksittäisiä sanoja on vaikea erottaa, mutta
jokainen joka tuntee tuon kielen ja on oppinut käyttämään sitä, tietää, missä
sanojen raot ovat. Se ei ole hänelle ongelma. Minulle käynti tuon kiertokulun
toisella puolella, siellä, mistä sinulla ei ole mitään tietoa, ei anna
mahdollisuutta löytää syyllistä siihen kaoottiseen sirkukseen, josta uupuneen
lapsen äiti puhuu. Ehkä minulle opetus on siinä, ettei syyllistä ole
olemassakaan eikä sitä sen vuoksi kannata edes etsiä.”
”Elämähän
on tosin jatkuvaa etsimistä. Totuus, totuudenmukaisuus ja tosiasia muodostavat
helminauhan, jonka jokainen saa ripustaa kaulaansa, miten haluaa tai olla
ripustamatta…”
- …
mutta juuri tuossahan on tämänkin kaaoksen syy ... kun kaikki riippuu kaikesta,
mikään ei riipu mistään …
”Olet
oikeassa. Suhteellisuusajattelu on vaarallista, koska se johtaa helposti
äärimmäisyyksiin, joissa asioiden järkevyys ja mieli hämärtyvät ja lopulta
katoavat täysin. Silloin törmätään siihen, ettei kukaan ole vastuussa mistään.
Kaikki seisovat häpeillen toistensa takana.”
- Kenen
ehdoilla siis kouluhäiriköt saadaan kuriin? Eiväthän näiden kahden äidin
tuskanhuudot saa hautautua yleisen relativismin läpinäkymättömään verkkoon. Kylmään.
Pimeyteen.
”Niin.
Luettelo ehtojen asettajissa on kaikkien huulilla.”
Äiti. Isä. Veli. Sisko. Serkku. Opettaja.
Rehtori. Kuraattori. Ministeri. Talonmies. Naapuri. Kaverijengi. Presidentti.
Armeija. Kirkko. Prometheus.
Ja mitä niitä nyt onkaan.
Tähänkö
on tultu? Tässäkö ollaan? Ikuisestiko?
Kohta
tulee talvi. Ja sitten kevät. Kesä. Ja syksy. Taas.
Elämän
ja kuoleman helminauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti