625. Soitellen sotaan? 180301

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon.

Kalevala pysähdyttää aina silloin tällöin. Kuten eilen, keskiviikkona 28. helmikuuta 2018, kun julkisuuteen tömähti Elina Lepomäen raivoisa sotaretki soteuudistusta vastaan.

Se tuli puskasta.

Niinhän kaikki yllätykset tulevat. Ei niistä voi etukäteen tietää mitään. Eiväthän ne siinä tapauksessa olisi yllätyksiä, vaan ainoastaan pieniä väriläiskiä tavanomaisuuksien tantereella.

Paitsi tekijä. Subjekti. Hän tietää.

Kyllä Kullervo tesi, mitä varten hän lähti soitellen sotaan. Hän oli varma asiastaan. Hän uskoi olevansa oikeassa.

Niinhän diplomi-insinööri ja ekonomi, kokoomuslainen kansanedustaja ja ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtajakin tietysti uskoo.

Ehkäpä hänen suonissaan kohisi ennen tappeloihin lähtöä tippanen Saksan entisen liittokanslerin Ludwig Erhardin verta ja toinen tippanen DDR:ssä syntyneen papin tyttären ja nykyisen liittokanslerin Angela Merkelinkin verta.

Molemmat Elina Lepomäen ideologiset johtotähdethän ammensivat voimansa sosiaalisesta markkinataloudesta, jolle “Saksan ihme” toisen maailmansodan jälkeen on perustunut.

Näyttää kuitenkin siltä, ettei Kansallisen Kokoomuksen nykyinen puheenjohtaja ole oikein tuntenut omaa laumaansa, kun hän eduskunnan kuppilassa puuskahti, että “se tuli puskasta” (ks. Marko Junkkarin analyysi “Entä jos hän onkin oikeassa” HS 28.2.2018)

Olisi pitänyt tietää - tai ainakin arvata  - että jotakin tällaista tulee tapahtumaan, kun kahta ajatuksellisesti erimittaista vaatimusta  (valinnanvapautta, kok ja maakuntauudistusta, kesk) ajetaan samaan kuoppaan, jonka ulkopuolella kolmas osapuoli, sdp kiristelee hampaitaan kuin susilauma, joka odottaa vain, että saalis kuluttaa voimansa loppuun.

Kalkkiviivoilla on ennenkin tapahtunut suuria yllätyksiä.

Tässä tapauksessa olisi syvempi itsetutkiskelu ollut tarpeen.

Nyt se saattaa olla jo liian myöhäistä.

Esitämme kuitenkin esimerkin luontoisesti kaksi ajatusmallia.

(1) Valinnanvapautta ei pitäisi pohtia pelkästään vapaan markkinatalouden pohjalta, kuten Elina Lepomäki tekee, koska siinä on historiallisista syistä liian vahva oikeistolainen leima, vaan sovinnollisempaa ajattelua voisi löytyä sosiaalisen valintatalouden teemoista, jotka Kokoomus näyttää jo unohtaneen

(2) Vaikka soteuudistusta ei voine pitää aikamme suurimpana ongelmana, kannattaisi kuunnella, mitä Jean Tirolella on sanottavana (ks. Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen arvio “Nobel-voittaja selvittää suurteoksessa, miten taloustieteestä olisi aikamme suurten ongelmmen ratkaisijaksi”, 4.1.2018)

Sote-uudistus tarjoaisi (olisi tarjonnut)  toisin sanoen mahdollisuuden hallituksen ja opposition välisen, ideologisen rotkon ylittämiseen rakentamalla sen yli tukevia siltoja.

Käytännössä se tietysti tarkoittaisi sote-uudistuksen toteuttamisen hetkellistä pysäyttämistä, jotta saataisiin aikaan poliittisesti tasapainoisempi ylärekenne, mikä tarkoittaa käytännössä tasapainoisempaa, laajempaa hallituspohjaa.

Mutta se ei tietenkään tarkoittaisi pitkään jatkuneiden selvitystöiden hylkäämistä tai unohtamista, vaan juuri sieltä löytyisi varmasti rakennustarvikkeita edellä mainituille sillolle.

Riippusillatkin kelpaisivat kävelyteiksi.

MUTTA

Kalevalasta muistamme, kuinka Kullervolle kävi. Miekka lauloi. Kun lähdetään soitelleen sotaan, on varauduttava siihen, ettei sieltä aina palata iloitellen. On kannettava vastuu sanoista ja teoista.

Väliportaan hallinnon uudistuksen (maakuntavaalien) ja valinnanvapauden yhteenkytkeminen on tosiasia, jonka kanssa on nyt osattava elää.

Vastuu painaa raskaasti nykyistä hallitusta ja sen kansandustajia. Kello raksuttaa mennyttä aikaa, mutta aika on täsmälleen yhtä armoton myös tulevaisuudessa.

624. Turvallisuuspoliittinen keskustelu 180227

Viljo Vähänen oli saanut vieraikseen Kruununhaan karaokebaariin kansallisromanttisia tähtiä. Olimme jättäneet väliin tavanomaisen päiväkävelymme Ryssänkärkeen, vaikka hanget hohtivat houkuttelevasti. Viljon mielestä ei kannattanut ottaa riskiä. Se puree kuin kolmekymppinen, oli hän sanonut aamulla, kun aurinko oli juuri noussut horisonttiin.

Se osoittautui tekosyyksi. Viljo ei halunnut minua mukaansa Pataässään. Hän sanoi vain, että hänellä oli joku tärkeä  turvallisuuspoliittinen keskustelu.

Ihmettelin, mutta siihen oli tyytyminen.

Viljo aloitti.

”Hienoa, että teille kaikille sopi. Varoitusaikahan oli minimallinen. Vain pari päivää ja arvaan, että teillä on omat kiireenne omissa ympyröissänne. Nyt voimme kuitenkin unohtaa kiireet ja sulkea korvamme maailman kohinoita. Tämä paikka on siihen aivan sopiva, vaikka täällä on tietysti omat äänensä ja omat hajunsa. Nehän eivät meitä ole koskaan häirinneet.”

Viljo antoi siis ymmärtää, että kertaalleen kuolleena miehenä hän on samalla tasolla kuin kansallisromanttiset vieraansa, jotka saattoivat, jos halusivat, esitellä paljon räiskyvämpiä sukutarinoita kuin hän itse. Vuosikymmenet olivat heille vain hyppysellisiä ja vuosisadatkin vain tavallista kauraa.

”Ehkä me aloitamme tämän turvallisuuspoliittisen keskustelumme sinusta, jonka on arveltu jättäytyvän vapaaehtoisesti suurten jaloissa aivan pahnanpohjimmaiseksi. Mitäs siihen sanot?”

Suomi Neito: ”Kyllä on kaverilla vauhtimono pahasti vinossa. Vai pahnan pohjimmaiseksi. Hän on tainnut kuunnella viime vuodet vain tuota Setä Samulia, joka vieläkin käy omaa sotaansa ja uskoo edelleen omaan värväysjulisteeseensa I want you! Kyllä minä pärjään ihan omilla jaloillani.”

Setä Samuli: ”Zot zot Fogeli. Tämähän alkaa railakkaasti. En minä ole sinua mihinkään peräkammariin ahtamassa. Ne on sinun omia kavereitasi, jotka ovat menettäneet itseluottamuksensa. En minä sille mitään voi. Yritä puhua heille järkeä.”

Äiti Venäjä: ”Minä kyllä vähän ymmärrän tuota naapurin tyttöä. Kun sinä tunkeudut ihan väkisin minun kainalooni, ei ihme, että hän tuntee itsensä vähän yksinäiseksi. Syrjäytetyksi, sanoisin. Olisiko siinä vähän kateuttakin. Mustasukkaisuutta.”

Svea Mamma: ”Minun helmoissani on kyllä vielä tilaa, vaikka siellä tuntuu joskus olevan melkoista tungosta. Kyllä sinne mahtuu.”

Suomi Neito: ”Mahtuu mahtuu. Mutta kyllä minun on sanottava, että ihan hyvä minun on ollut elää sinun helmojesi ulkopuolellakin. En minä sinne enää kaipaa. Ettekä te muut taida oikein uskoa sitä.”

Setä Samuli: ”Minä kyllä uskon. Itsenäisyys on aina ollut minulle pyhä asia. Toistan. Aina pyhä.”

Viljo odotti, että joku hänen vieraistaan olisi ottanut puheeksi Sotilasliitto Naton, mutta itse hän ei halunnut vetää siitä narusta, vaikka ymmärsi, että se oli kaikkien hänen vieraittensa kielenpäässä.

Svea Mamma: ”Minä olen kyllä liikkunut tällä mantereella sen verran paljon, että tiedän, miltä itsenäisyyden saavuttaminen ja sen menettäminen tuntuu enkä minä nytkään haluaisi neuvojani jakaa. Ekö me mitenkään päästäisi yksimielisyyteen siitä, että jokainen meistä osaa hoitaa omat asiansa parhaimmalla tavalla. Me tunnemme oman sydämemme sykkeen ja omat aivoituksemme. Miksi meidän pitäisi pelätä toinen toisiamme? Eihän siinä ole mitään järkeä! ”

Suomi Neito: ”Juuri niin. Niin minäkin ajattelen. Liittoutumattomuus tai puolueettomuus. Älkää saivarrelko nimillä! Siinä on järkeä.”

Setä Samuli: ”Mutta kun me olemme tottuneet siihen, että jokaisella on oikeus puolustaa omaa kotiaan omilla aseillaan. Kun niitä on kaikilla yhtä paljon, ei sotaa tarvita. Sota ei syty.”

Svea Mamma: ”Kauhun tasapaino ei voi olla pysyvä ratkaisu kansalliselle turvallisuudelle.”

Suomi Neito: ”Aivan niin. Että jaettaisiin pikkuriikkinen ydinpommi kaikille maailman valtioille, niin päästäisiin ikuiseen rauhaan maapallolla! Eihän se niin voi mennä.”

Setä Samuli: ”Periaatteessa paras ratkaisu olisi täydellinen aseidenriisunta ja kaikkien ydinasevarastojen purkaminen. Siinä olisi haastetta sekä militaristeille että pasifisteille”

Mutta. Sitä sanaa ei Viljo Vähänen enää tohtinut esittää, kun huomasi, että Setä Samuli oli jo kaivanut lompsansa esille maksaakseen laskun. Viisi Guinnessia.

623. Merkeleellinen juttu 180221

Saksa Deutschland on aina ollut meille merkillisen tärkeä maa.

Tänä vuonna, kun omasta sisällissodastamme on kulunut sata vuotta, Saksan roolista tapahtumien kulkuun on puhuttu tavallista enemmän. On haluttu ymmärtää. On ihmetelty. On hämmästelty. On selitelty.

Sieltä, Euroopan sydämestä, on säteillyt vuosisatojen ajan jotakin merkillistä voimaa tänne pohjoiseen.

Ja säteily jatkuu.

Henkeä pidätellen seurataan nyt millaiseen kaaokseen Saksan sisäpolitiikka on ajautumassa, kun sikäläiset gallupit osoittavat, että äärioikeistolainen Alternativ für Deutschland on jo ajanut demareiden ohi ja kolkuttelee kohta kristillisdemokraattien kantapäitä.

Viimeisistä vaaleista on kohta kulunut puoli vuotta eikä vakaata hallitusta ole vieläkään saatu aikaan.

Nuoret demariaktivistit kiertävät vimmatusti ympäri maata kaataakseen liittokansleri Angela Merkelin töin ja tuskin kasaan harsiman hävinneiden kompromissin, joka alistetaan vielä puolueäänestykseen.

Kaatuuko kansakunnan äiti, ”Mutti”? Kuka nousee hänen seuraajakseen? Julia? Ursula? Annegret? Vaiko Angelasta monta askelta oikeammalle kallistuva konservatiiviehdokas, mies, joka elää julkisessa homoavioliitossa? (ks. Teppo Tiilikaisen artikkeli Suomen Kuvalehdessä 7/2018 ”Angela Merkelin viimeinen taistelu”)

Kyllä sellaisen järistyksen aallot tulisivat tuntumaan ympäri maapalloa.

Monta maailmanpolitiikan akselia kääntyisi pakostakin uuteen asentoon.

Saksa-Ranska ennen kaikkea. Ja samalla se ratas, jonka varassa Euroopan Unioni on pyörinyt vuosikymmenien, jopa vuosisatojen ajan.

Entä Eurooppa vs. USA. Tai Moskova-Peking.

Deutschland Deutschland über alles!

Se on merkeleellinen juttu!

622. Inhimillinen eläin? 180218

Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.

Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.

Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.

”Minun kotiraamattuni kannessa on kyyhkynen. Siivet levällään ja lehtipuun oksa nokassaan.”

”Voisi siinä olla luomiskertomuksen mukaan yhtä hyvin joku karjaeläinkin. Sika tai lehmä.”

- Aivan hyvin. Niistähän nyt kohuttiin keskikaupungilla, Mannerheimin tiellä ja Kiasman edustalla.

”Ja kylteissä luki että Häpeä Suomi! Arvoa eläimille! Kaikki häkit helvettiin!”

Olimme tulleet Viljo Vähäsen kanssa kirkkaassa pakkasaamussa Ryssänkärkeen. Hanget hohtivat. Niiden kirkkaus häikäisi silmiä.

Uutiset kertoivat kuperkeikkoja lumihangessa heittelevistä ja suomalaiseen mäntyyn kiivenneistä pandoista sekä SEYn, HESYn ja Animalian mielenosoituksesta, jossa vaadittiin Oikeutta eläimille.

Viljo jatkoi.

”Eläinten inhimillistäminen on vaikea kysymys. Ehkä se on elämää suurempi tai ainakin yhtä suuri kuin ikuinen kysymys siitä, mitä ihminen on. Was ist der Mensch? Missä kulkee ihmisen ja eläimen välinen raja? Mikä on ihmisen oikea suhde eläimeen?”

”Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi suuret meripedot ja muut elävät olennot ja kaikki siivekkäät lajit ennen kuin ihmisen ja määräsi sitten, että ihminen saisi hallita kaikkia eläimiä, joita maan päällä liikkuu. Ottakaa maa valtaanne! Mutta ei hän antanut ihmiselle oikeutta kohdella eläimiä kaltoin, ala-arvoisesti. Epäinhimillisesti.”

- Tämä on se suuri kysymys, jonka edessä ihminen on osoittanut avuttomuutensa, vajavaisuutensa ja julmuutensa.

”Yes. Aivan samoja ominaisuuksia ihmiset ovat vuosituhansien aikana osoittaneet toinen toisiaan kohtaan. Siinäkö on ihmisen vapaan tahdon hedelmä? Lopputulos?”

- Se on totta. Ihmiset ovat sulkeneet toisiaan häkkeihin, polttaneet, kiduttaneet ja katkoneet toistensa kauloja. Käyttäytyneet toisin sanoen juuri sillä tavalla, josta Kiasman mielenosoittajat nyt huutavat julistuksissaan.

”Ei riitä eksjuusiksi se, että meillä on YK peruskirjoineen ja erityisjärjestöineen ja iso tukku kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia sekä hienoja kansallisia lakeja tai että me yritämme rajoittaa elämiin kohdistamamme raamatullista ylivaltaamme, suoranaista vallanhimoa  erinäisillä suojelulaeilla.”

”Onhan se hieno asia. Ei sitä voi kieltää. Mutta käytännössä näyttää vallitsevan jokin traaginen väärinymmärrys luomiskertomuksen eläinten ja ihmisen välillä.”

- Niin. Olen ymmärtänyt, että eläinkunnassa vallitsee käsittämättömän suuri halu osoittaa ystävyyttä, luottamusta, empatia ja rakkautta ihmistä kohtaan – täysin riippumatta asuinpaikasta, ihonväristä tai varallisuudesta. – Ymmärrän toisaalta kyllä myös sen, että ihminenkin on osa luonnossa vallitsevaa taistelua elinehdoista, elämästä ja kuolemasta. Sitä on turha kiistää. Se on raakaa hommaa. Siihen taisteluun ei ihmisjärjellä ole mitään sanomista.

”Aivan. Mutta tässä asiassa, ihmisen ja eläimen suhteessa, ihmisestä luomakunnan jäsenenä, juuri ihminen on ollut se kuuro. Emme ole kuulleet emmekä ymmärtäneet eläimen ääntä, eläimen tunteita. Eläimen hyvää”

”Tarvittaisiin suuri askel inhimillistä eläintä kohti. Aivan lähelle.”

- Hiljainen, lämmin halaus.