Mikään ei ole
surullisempaa kuin katkera vanha ihminen: Elämässä kaikki on mennyt huonosti.
Appiukko oli tyranni, puoliso ei kyennyt osoittamaan rakkautta, opiskelemaan ei
päässyt. Työ oli raskasta ja sitä oli aivan liikaa. Nyt lapset syyttävät ja
riitelevät, eivätkä käy katsomassa.
Yhtä surullista on kuulla ihmistä, jolla elämää on
vielä paljon edessä, mutta toiveikkuus hukassa. Lapsuus meni pilalle vanhempien
takia. Nainen petti ja jätti. Ura ei urkene. Kavereitakaan ei oikein ole. (ks. Riitta Ryynänen ”Katkeruus on pettyneen
suojakuori”, Kodin kuvalehti 8.10.2014)
Ystävänpäivänä katkeruus
puraisee kipeämmin kuin ihan tavallisena arkipäivänä. Jopa silloin, kun se
kiertää kaukaa oman sydämen ja näkyy vain uutisissa.
Kuten tänään. Vuoden 2018 ystävyyspäivänä.
”Tanskan prinssi Henrik on kuollut –
asemaansa pettyneenä ilmoitti, ettei halua tulla haudatuksi kuningattaren
viereen”
Jäimme miettimään, kuinka korkealle
yhteiskunnan hierarkiassa katkeruus voi nousta ja kuinka syvältä kansan syviä
rivejä se voikaan kouraista.
Riitta Ryynänen oli haastatellut
perheneuvoja Heli Pruukia, jonka mukaan katkeruus vääristää näkökulmaa. ”Katkera
miettii vai sitä, mikä on mennyt pieleen. Hän ei tunnista ja tunnusta sitä,
mikä on mennyt oikein, ollut tärkeää tai tuntunut hyvältä.”
Kuinka kauas katkeruus näkyy? Kuinka
kauan se vaikuttaa ihmismieleen? Voiko siitä päästä irti? Voiko siitä parantua?
Se on kova kysymys.
Heli Pruuki neuvoo: ”Se tuhoaa
ihmistä sisältä ja siksi sen kierteeseen ei kannata jäädä. Katkeruus on sielun
syöpä.”
Se on siis samanlainen kasvain, josta
viime kerralla puhuimme Viljo Vähäsen kanssa Ryssänkärjessä.
Ehkä nyt on paikallaan täsmentää,
mistä saimme virikkeen puhua kasvaimesta.
Se tuli myöskin uutisesta,
lehtiotsakkeesta, aivan samalla tavalla kuin katkeruus tällä kertaa.
Tässä virike: ”Analyysi: Paavo Väyrynen on yhä kuin kiusallinen kasvain keskustan
sisällä” (politiikan toimittaja Timo Seppänen 8.2.2018) ja tässä kirjoittajan
meille antama täsmennys:
Pohdin kovasti vertausta, johon viittaat. Se on
aika raju, mutta päädyin siihen, koska Väyrynen on keskustalle ongelma, joka
puolueen ennemmin tai myöhemmin pitää "leikata" pois. On selvää, että
joitakin lukijoita valitsemani vertaus on ärsyttänyt tai loukannutkin. Toisaalta
myös keskustassa on paljon sellaisia ihmisiä, joita Väyrysen nykyinen toiminta
ja itsekäs "rajattomuus" loukkaa syvästi. Ymmärrän hyvin
Väyrysen poliittiset ansiot ja sen, että keskusta on hänelle monessa suhteessa
kiitollisuudenvelassa. Päätin käyttää melko vahvaa vertauskuvaa juuri siksi,
että Väyrynen on ollut niin merkittävä, vahva ja vaikutusvaltainen hahmo Suomen
politiikassa. Tätä linjaa puoltaa myös se, että hän pelaa itse varsin kovaa
peliä ja ottaa itselleen melkoisia erityisoikeuksia - esimerkiksi kahden
puolueen jäsenyyden.
Nyt jäimme
miettimään, mitä mahdollisia yhtäläisyyksiä näissä kahdessa tapauksissa on.
Toinen koskee
arvostettua, juuri edesmennyttä ranskalais-tanskalaista kuninkaallista, toinen
edelleen keskuudessamme vaikuttavaa, monivuotista ja kokenutta suomalaista poliitikkoa.
Löytyisikö
katkeruuden varjo kahdesta näin perusteellisesti toisistaan poikkeavasta
tapauksesta?
Molemmathan ovat
liikkuneet vallan kamareissa. Korkealla.
Ehkä katkeruus kulkee
samoilla salaperäisillä jalanjäljillä kuin valta, joka on tunnetusti taitava
kätkeytymään persoonan taakse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti