303. Ambivalenssi 141104

Mitä tehdä, kun sama asia tuntuu yhtä aikaa sekä hyvältä että huonolta, oikealta ja väärältä – kun törmäämme asiaan tai ihmiseen, johon liittyy vastakkaisia tunteita, rakkautta ja vihaa?

Mitä tehdä, kun itse joudumme moniselitteiseen, hämärään mielentilaan tai kun törmäämme vastaavanlaiseen ambivalenssiin?

Yhden totuuden maailmassa se ei ole mahdollista.

Useamman totuuden maailmassa se saattaa tuntua kiusalliselta, mutta sen kanssa pystyy elämään. Arjen keskellä siitä voi muodostua dynaaminen voima, jonka varaan tulevaisuuttakin voi rakentaa.

Varhain tänä aamuna huomasin törmänneeni  (sähköisessä) Hesarissa arvoitukselliseen ambivalenssiin, kun luin Oscar Rossin artikkelin Karl Ove Knausgårdista.

”Kirjailijan kotimaassa Norjassa Taisteluni-sarjan kuusi osaa ja niiden yhteensä 3 000 sivua ovat puhuttaneet niin, että työpaikoille on julistettu ”knausgårdittomia päiviä” työnteon sujumiseksi.”

Olin kyllä jo kesällä etsinyt Akateemisesta yhtä Knausgårdin suomennosta, mutta kun sitä ei heti löytynyt, unohdin koko asian ja se hautautui jonnekin lukemattomien kirjojeni (siis niiden, jotka olen noteerannut ja joihin olen ajatellut palata in due time) alati kasvavan kasan alle.

Nyt asia palasi pöydälleni, kun romaanisarjan kuudesta osasta on suomennettu neljä ja kirjoittaja on tehnyt kirjallisen itsemurhan.

”Taisteluni-romaanin viimeisen osan viimeisestä lauseesta revittiin norjalaislehdissä otsikoita: Knausgård ei enää aio kirjoittaa. Hän kuvaili itse tehneensä kirjallisen itsemurhan. Mutta se ei tainnut tarkoittaa mahdottomuutta jatkaa kirjoittamista – ehkä enemminkin kirjailijaidentiteetin käsitteellistä tyhjentymistä?”

Mistä on kysymys?

”Kirjallisuudella on oma agendansa ja päämääränsä. Tekstissä tapahtuu aina jotain, mitä kirjoittaja ei itse ollut ajatellut. Kirjan ja kirjailijan todellisuudet ja maailmankuvat eivät ole samat. Kirjallisuudella on oma objektiivisuutensa riippumatta siitä, kuinka narsistinen ja itseriittoinen kirjailija itse on.”

Kuinka lähellä Hitlerin Mein Kampf on Knausgårdin Taisteluni-sarjaa? Miksi sama otsake? Oliko tarkoitus luoda ambivalentti hämärä?

”Poliittisilta kannoiltaan kyseenalaiset kirjailijat ovat usein  monitahoisia ja ristiriitaisia (siis ambivalentteja); esimerkiksi Louis-Ferdinand Céline, joka toisen maailmansodan alla kirjoitti raivopäisiä juutalaisvastaisia kiistakirjoituksia. Céline herjasi kaikkia ja kaikkea juutalaisiksi. Mutta se on loppujen lopuksi jotain muuta. Olisi idioottimaista kieltää hänen kirjansa, joita asiasisällöstä huolimatta voi pitää kauniina kirjallisuutena. Täysin toinen asia on taas Hitlerin Taisteluni, jonka pahuuteen reagoi vaistomaisesti: se on yksinkertaisesti sietämätöntä. Mutta kirjaa ei silti pidä kieltää. Kirjoittavina ja tiedostavina ihmisinä meidän tehtävämme on vastustaa tällaisia vakaumuksia. Mutta meidän täytyy kohdata se, mitä emme voi hyväksyä. En ole säädyllisyyttä vastaan, mutta säädyttömyyttä ei voi lähestyä kieltojen kautta.”

Yllättäen törmäsin eilen eräässä tilaisuudessa myös toisenlaiseen ambivalenssiin: kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaiseen, jonka elämästä ja tuotannosta ilmestyi tänä vuonna (50 vuotta kohteen kuoleman jälkeen) kaksi akateemisen muistelmateoksen vaatimukset hyvin täyttävää kirjaa:

(1) H.R. Riikonen: ”Olavi Paavolainen. 1903-1964 ”Nukuin vasta aamuyöstä”, Gummerus kustannus, lokakuu 2014

(2) Panu Rajala:  ”Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä”, WSOY 2014

Sen lisäksi, että Matti Kurjensaari (1975) ja Jaakko Paavolainen (1991) olivat jo ehtineet kirjoittaa samasta aiheesta ja nykyinen arkkipiispakin oli sivunnut sitä omassa väitöskirjassaan.

Miksi samasta miehestä on julkaistu neljä elämänkertaa ja tuhansia mielipidekirjoituksia? Mikä ambivalenssissa vetää puoleensa, suorastaan kiihottaa? Onko se vain hämärän kaipuuta vai uhmakasta sukellusta kohti pimeää tunnelia siinä vakaassa uskossa, että sen päässä olisi valoa tai ainakin heijastusta totuudesta?

Laaja-alainen ja monipuolinen tietokirjailija, filosofian ja yhteiskuntatieteiden tohtori Osmo Pekonen on arvioinut, että ”Paavolaisen teoksiin on syvimmälle sukeltanut yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K. Riikonen, joka aloitti tutkimuksensa jo 1992. Riikonen on kääntänyt kivet ja kannot laatiakseen valtaisan bibliografian ja toista tuhatta lähdeviitettä siinä missä Rajala paikoin luottaa kulkupuheisiin.” (Keskisuomalainen 5.10.2014)

Näinhän se saattaa olla.

Kaksi tiedemiestä ovat selvästikin nähneet saman asian eri tavoilla. Se heijastuu jo elämänkertojen nimissäkin.

Valitettavasti en päässyt eilisessä tilaisuudessa kysymään, mitä Panu Rajala tarkoittaa sillä, että O. Paavolainen oli ”soihtu pimeässä” (ja miksi hän tai kustantaja oli valinnut elämäkerran kansikuvaksi Väinö Kunnaksen tunnetun maalauksen), ja mitä H.K. Riikonen tarkoittaa otsakkeellaan ”Nukuin vasta aamuyöstä”.

Molemmissa otsakkeissahan liikutaan pimeä rajamailla, hämärässä.

Jäikö Olavi Paavolaiselle itselleen käsitys kahdesta totalitaarisesta valtiosta, Hitlerin Saksasta ja Stalinin Neuvostoliitosta niin hämäräksi, että hänen piti haihduttaa itsensäkin niin syvälle luovaan hämärään, ettei sieltä löytynyt lopulta valonpilkahdustakaan?

Hän horjui äärimmäisyyksien välimaastossa itsevarmana, kaikkitietävänä hurmurina, mutta joutui viimein oman ambivalenssinsa uhriksi.

Viimeisillä askeleillaan hän horjahti äärivasemmiston helmaan, mutta sekään ei sytyttänyt enää lohdullista valoa hänen elämäänsä.

Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo tunsi ehkä tapauksen paremmin kuin moni muu:

”Ilmeisesti Paavolainen oli kuin kehäkukka: loisti täydeltä terältä, kun maineen paisteinen valo tuli kohti, mutta meni suppuun kun varjo ja hämärä lankesi. Synkän yksinpuhelun vastaanotto veti verhon hänen ja auringon väliin.”

Norjalaisen suosikkikirjailijan Karl Ove Knausgårdin jättiläisteoksen vastaanoton ja suomalaisten elämänkertakirjureiden H.K. Riikosen ja Panu Rajalan tuoreimpien tutkimusten välillä saattaa vallita hämärän jännittävä ambivalenssi, joka kietoutuu Olavi Paavolaisen ympärille.

Oh, Mein Kampf! Ah, Josif Vissarionovitš Džugašvili!