Kuolema koskettaa aina. Sitä herkemmin, mitä
lähempää viikate heilahtaa. Kaukainen välähdys on kuin elosalama. Se ei kuulu
eikä se jätä jälkeä. Mutta kun elävää ruohoa kaatuu läheisessä ystäväpiirissä,
sydänjuuretkin liikahtavat.
Näin minulle on käynyt kesän värien sammuessa ja
pimeyden hiipiessä kotinurkilleni.
Kuusi ystävääni saivat lähes peräjälkeen kokea
suuren tapahtuman, josta minulla on vain aavistus, ei tietoa. He ovat siis monin
verroin rikkaampia kuin minä. Ja minulle jää vain toive, että pääsisin joskus
rupattelemaan heidän kanssaan asiasta.
Tasavertaisena. Silmästä silmään.
En vaivaa nyt kuitenkaan arvoisia lukijoitani
elämänkerroilla, kuudella surutarinalla, koska sellaisille blogissani ei ole tilaa.
Muistutan vain, että blogini on tarkoitettu
päiväkirjani liitteeksi, ei keskustelufoorumiksi – paitsi omalle itselleni.
Siksi kirjoita nyt tähän kuusi tapausta, jotka jäävät teille arvoituksellisiksi ja joiden
merkitystä saatan joskus – vuosien kuluttua – itsekin vain arvailla, ehkä
ihmetelläkin.
Tapaukset eivät ole aikajärjestyksessä. Niistä on
turha myöskään etsiä arvojärjestystä. Ne ovat nimettömiä akvarelleja.
(1) Ensimmäinen tapaus
Tuonen lehto
Keltaisten ruusujen meri peitti hymysi, kun seisoit
proomun reunalla tuoksuvien juhannuskoivujen keskellä. Se jäi arvoitukseksi
myös niille, jotka luulivat tuntevansa sinut ja niille, jotka näkivät
vuosikymmeniä sitten, kuinka panttikonttorin puiset numeromerkit kilahtivat
aina oikeaan pesäänsä. Ethän sinä tietenkään voinut tietää, kuinka urhonkieppi
tehdään renkailla, mutta rohkeutta ei sinulta puuttunut. Ei totisesti, vaikka
jouduit sen jälkeen katselemaan maailmaa valkoisen sukeltajankypärän sisältä.
Ja kun linkkuveitsi välähti yöllä, et hätääntynyt. Annahan olla. Miehän tässä.
(2) Toinen tapaus
Öinen lehto
Sinnekö aurinko, iltalintu,
sydänkäpyseni. Sinnekö elämän pitkävene, airot, keskituhto ja tappi, johon olin
pusertanut kaikki elämäni tuskat. Sinnekö sydän, josta olivat vain riekaleet
jäljellä.
Rakas. Istu vierelleni. Huomenna paistaa päivä.
(3) Kolmas tapaus
Siel on
lapsen lysti olla
Kuin hiukkanen iäisyyttä muurien keskellä,
suojassa, vain mustat pilvet taivaanrannalla. Siinä me elimme, sodan sylissä,
korvissa teräksen soitto ja silmissä ruudin katkera sauhu, mutta sydämessä
lempeä laulu. Vain palanen taivasta ja enkelin siniset helmat peittonamme.
Tuulet kait Sinutkin joskus saattavat hautaan,
veljeni. Tuulet kait Sinutkin joskus ottavat syliinsä ennen kuin astut virran
yli. Tuulet kait Sinutkin, sacre bleu, ottavat mukaasi, vaikka sydämesi lyö nyt
niin raskaasti.
(4) Neljäs tapaus
Illan tullen tuuditella
Kun kevät tahtoo viekoitella Sinut tuoksuville
kedoille, hämyisen metsän siimekseen, muista, että hän jää yksin. Kun lempeät
laineet hyväilevät hipiääsi ja uumasi painuvat kallion kuumaan pintaan,
hänelläkin on hyvä olla. Kun kirkkaiden voimien väkevä huuma tunkeutuu solu
solulta läpi hänen olemuksensa, älä hylkää häntä.
Jokainen meistä joutuu aikanaan katsomaan,
kuinka elämän voimat uupuvat, kuinka syksyinen järvi painuu jään alle, kuinka
pakkanen nostaa valkoiset kutrinsa silmien eteen.
Jokainen meistä joutuu aikanaan katsomaan omaa
elämäänsä suoraan silmiin.
(5) Viides tapaus
Tuonen viita
Pienet enkelit istuivat sinisillä vuorilla, kun
maa huusi ja yksi hiljainen kuunteli yrittäen kosketella sormillaan taivasta.
Ethän anna sen pudota.
Aina silloin, kun aurinko laskee ulapan syliin
ja päivä nukahtaa hetkeksi, ajatus saa siivet ja sydän täyttyy muistoilla.
Aina silloin, kun aalto murtuu rannan kallioihin
ja uusi päivä herää henkiin, ajatus saa siivet ja sydän täyttyy toiveilla.
Onneksi elämälle on suotu se suuri lahja, että
se jatkuu aamusta iltaan, yli pimeän yön läpi valoisan kesän.
(6) Kuudes tapaus
Kaukana kavala maailma
Otin hiljaisuuden kämmenelleni ja puristin sen
sydäntäni vasten. Taivaalla lensi punaisia ja mustia pilviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti