305. Kevyttä yläpilveä 141109

”Suomalainen ulkopolitiikan analyysi on ollut ohutta jo vuosikymmeniä” (Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus-tutkimusohjelman johtaja Mika Aaltoila Suomen Kuvalehdessä 45/2014)

Eduskunta perusti kansainvälisten suhteiden ja Euroopan unionin asioiden tutkimuslaitoksen, Ulkopoliittisen instituutin (UPI), satavuotisjuhlaistunnossaan kesäkuussa 2006. Näin siitä tuli aikaisempaa virallisempi ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuslaitos, jonka toiminnan taloudellinen perusta varmistettiin valtion budjettivaroin.

UPI esittelee lokakuussa 2014 tavoitteensa näin:

”Instituutin tavoitteena on tuottaa korkeatasoista ja selkeää aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toiminnassaan instituutti pitää yllä aktiivisia kansainvälisiä suhteita. Instituutin tutkijat osallistuvat ajankohtaiseen keskusteluun kirjoittamalla artikkeleita päivä- ja aikakauslehtiin, alan julkaisuihin, osallistumalla kotimaisiin ja kansainvälisiin seminaareihin, konferensseihin ja muihin tilaisuuksiin sekä toimimalla asiantuntijoina eri medioissa. Upin tutkijat kommentoivat medioissa ajankohtaisia kysymyksiä oman tutkimuksensa ja asiantuntemuksensa pohjalta samaan tapaan kuin kollegansa yliopistoissa. Upilla ei ole yhtenäistä kantaa kansainväliseen politiikkaan liittyvissä kysymyksissä.”

Ohjelmajohtajan arvio omasta työstään on lievästi sanottuna hieman itsekriittinen, kun hän kysyy, ”miksei tieto virtaa päättäjille?”

Onko maamme arvostetuin ulkopolitiikan tutkimuslaitos unohtanut tärkeimmän tavoitteensa vai miksi yhden keskeisen tutkimusohjelman tulokset harhailevat (ohjelmajohtajan mielestä edelleenkin) kevyessä yläpilvessä?

Miksi ”korkeatasoinen ja selkeä aineisto” ei kelpaa poliittisille päättäjille?

Ohjelmajohtaja etsii syitä ”tiedontuotannon eri osapuolten välisistä suhteista”.

Hieman kryptisen ilmaisun takana ovat hänen omat kokemuksensa kahdeksan vuoden ajalta yhdysvaltalaisissa yliopistoissa:

”Yhdysvaltalainen tutkimusmaailman tarjoaa poliittiselle päätöksenteolle vaihtoehtoja ja kritiikkiä, mutta myös tukea.”

Näin ei siis tapahdu meillä Suomessa.

”Keskustelu on ampuillut sinne tänne ja asiantuntijoita on syytetty vääristä analyyseista.”

Itsekritiikki kumajaa raskaasti.

Vertailukohta löytyy ”läntisestä maailmasta ja erityisesti Yhdysvalloista”

Tutkimusjohtajan mielestä meillä ei ole osattu ottaa käyttöön kolmea yleisessä käytössä olevaa tiedon tuotannon mallia: (1) Valumismallia, (2) Ruhtinaan peili-mallia ja (3) Ajatushautomomallia.

”Suomessa mikään näistä kolmesta mallista ei toimi kunnolla”.

Vastauskin löytyy.

”Kaikkien kolmen mallin kannalta perusongelmana on suomalaisen keskustelukulttuurin ja valtionhallinnon sulkeutuneisuus. Suomen ulkopolitiikkaa johdetaan monimutkaisella tavalla … Toiminta keskittyy johtamiseen liittyviin ongelmiin, ei keskusteluun tai vaihtoehtoisten mallien etsimiseen.”

Kritiikki kohdistuu siis ensisijaisesti Suomen perustuslain 8. luvun 93. pykälään, jossa määritellään ”toimivalta kansainvälisissä asioissa”.

Sen mukaan ”Suomen ulkopolitiikka johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa … Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta.”

Eihän siinä pitäisi olla mitään monimutkaista!

Mutta käytännössä näyttää siis UPI:n tutkimusjohtajan mielestä olevan.

Jää sellainen vaikutelma, että erityisesti ”Ruhtinaan peili-malli” (3) tuottaa vaikeuksia.

Sen mukaan ”neuvonantajan ja kriitikon roolit tarjoavat tutkijalle mahdollisuuden vallanpitäjien kritiikkiin, talking truth to power. Tutkijan odotetaan tuovan esille uusia näkemyksiä ja toimivan vaihtoehtoja tuottavana kriitikkona – ei vain virallisen linjan tukena.”

Tästäkö kenkä siis puristaa? Että ohuissa yläpilvissä liikkuva ulkopoliittinen analyysi ei tuota riittävässä määrin uskottavia, kriittisiä vaihtoehtoja? Että totuus jää varjoon? Että totuuden sanoja kyllä sinkoilee sieltä täältä, mutta ne eivät tavoita poliittisia päättäjiä?

Väite on ankara.

Se heittää varjon tiedon tuottajien (tutkimuslaitosten ja yksittäisten tutkijoiden) ja tiedon vastaanottajien (ulkopolitiikan päätöksentekijöiden) ylle.

Onko meillä todellakin käynyt niin, että ulkopolitiikan johtaja (presidentti, valtioneuvosto) jyrähtää silloin tällöin jotakin ja tutkijat vetäytyvät luoliinsa kuin pelokkaat hiiret eikä heidän äänensä kuulu edes maan pinnalle saakka saatikka korkeampiin sfääreihin, joissa kansakuntien kohtaloista päätetään?

Vai onko meillä virallinen totuus naulattu sellaisilla rautapulteilla isänmaan seinään, ettei mikään uusi tieto mahdu sen alle eikä pääse päivänvaloon?

Ohjelmajohtaja Mika Aaltola pelkää, että juuri näin on käynyt: ”Suomalainen ulkopolitiikan analyysi on ollut ohutta jo vuosikymmeniä.”

Siksi olisi vähitellen korkea aika katsoa, mistä tällainen tilanne johtuu ja kuinka lähellä totuutta Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan analyysi mahtaakaan olla.

Eikö vaihtoehtoja ole olemassa? Eikö niitä ole tuotu esiin vai eikö niitä ole ymmärretty?

Ulko- ja turvallisuuspoliittista tutkimustahan tehdään nykyisin monella taholla eikä mediakaan ole ollut täysin sokea sen suhteen.

UPI:n tutkijoiden lisäksi päivittäisiin uutisiin ovat päässet aika monet tahot:

Helsingin yliopiston Aleksanteri- ja Renvall instituutit, Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitos sekä Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus, TAPRI. Kaikissa niissä on tohtoritasoisia tutkijoita pilvin pimein. Myös ulkoministeriössä on vuosikausia ollut virkamiehiä (Juhani Suomi, Ilmari Susiluoto), jotka ovat voineet keskittyä ulkopolitiikan historiaan ja analyysiin. Lisäksi eräät entiset suurlähettiläät ovat monesti ylittäneet kirjoituksillaan ja haastatteluillaan uutiskynnyksen.

Eräs dosenttikin on herättänyt huomiota Venäjään liittyneillä kannanotoillaan, vaikka hänen toiminnalleen on vain vinosti hymyilty.

Mistä voi siis olla kysymys, kun sanotaan, että analyysi on ollut ”ohutta”, vaikka ilma on sakeanaan monenlaisia yrityksiä puhua totuuksia vallanpitäjille?

Vastausta ei ole helppo kirjoittaa näkyvään muotoon, koska aavistukset ja haamut on analyyttisessa keskustelussa tapana jättää omaan arvoonsa, omaan hämäräänsä.

Tässä kuitenkin kolme varovaista yritelmää asian ymmärtämiseksi:

(1) Analyysi on ollut liian yhdysvaltakeskeistä, länsivaikutteista.

(2) Analyysi on ollut liian venäjäkeskeistä, itävaikutteista.

(3) Analyysi on ollut liian itsekeskeistä, suomivaikutteista.

Nämä vaikutteet riitelevät keskenään ja tekevät analyysin ymmärtämisen äärimmäisen vaikeaksi.

Siksi lopputuloksena on haihattelu yläpilvissä.

Poliittiset päättäjät (presidentti, valtioneuvosto, eduskunnan ulkoasiainvaliokunta) eivät uskalla ottaa mitään kolmesta vaihtoehdosta totuutena, vaan heidän on pakko etsiä omaa totuutta aina niin kauan, kuin valtuutus kansalta kestää.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja lienee oikeassa siinä, ettei yksikään hänen esilletuomista, yhdysvaltalaisista tiedontuotannon malleista istu suomalaiseen järjestelmään.

Meillä ei yksinkertaisesti ole riittäviä resursseja keskenään kilpaileviin tutkimuslaitoksiin, jotka esittäisivät poliittisille päättäjille järkeviä vaihtoehtoja.

Pelkään kuitenkin, ettei ankkuroituminen yhdysvaltalaiskeskeiseen, vapaasta markkinataloudesta voimansa ammentavaan analyysimalliin, jota ohjelmajohtaja Mika Aaltola tuntuu tarjoavan, ole hyväksi suomalaiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ajattelulle, vaan meidän pitäisi jaksaa edelleen tasapainoilla äärisuuntausten välillä ja etsiä omasta historiastamme meille parhaiten sopivia ratkaisumalleja.

Oman veneen heiluttaminenkin on parempi vaihtoehto, kuin sen ohjaaminen suoraan päin vaarillisimpia karikoita.