Apologetiikka on kreikankielinen sana. Se
tarkoittaa hyökkäyksen kohteena olevan näkemyksen puolustamista. Apologeetikko
on puolustaja. Ehkä häntä voisi kutsua myös ymmärtäjäksi.
Tänä aamuna törmäsin yhteen suomalaiseen apologeetikkoon:
”Jos Venäjä hoitaa
hommansa järkevästi ja huolehtii omista eduistaan, ei sillä ole mitään syytä
ryppyillä meille, ellemme sitten liittoudu Naton kanssa. Se muuttaa asian
kokonaan, se on selvä.” (Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori
Timo Vihavainen uusimman kirjansa Vanhan
Venäjän paluu julkistamistilaisuudessa)
Viikon varrella
toiseen, amerikkalaiseen:
”Minua nimitetään
Putinin ’puolustajaksi’, ’hyödylliseksi idiootiksi’, ’parhaaksi ystäväksi’ tai
jopa ’saappaannuolijaksi’. Olen aina saanut kokea kritiikkiä, etenkin kun olin
parikymmentä vuotta CBC Newsin kommentaattori, mutta en ole koskaan ollut näin
henkilökohtaisten ja vihamielisten hyökkäysten kohteena” (Princetonin ja New
Yorkin yliopistojen Venäjän tutkimuksen professori, Stephen F. Cohen
artikkelissaan Kylmä sota herää
horroksesta, Le Monde Diplomatique 5/2014)
Ja opintojen
varhaisessa vaiheessa kolmanteen, ateenalaiseen:
”Nyt on jo
aika lähteä, minun kuolemaan ja teidän jatkamaan elämää. Kumman osa on parempi,
sen tietää yksin jumala”. (Sokraten puolustuspuheen loppu sen jälkeen, kun hän
oli oli saanut valamiehet raivoihinsa ja kun 360 heistä äänesti
kuolemanrangaistuksen puolesta ja vain 141 äänesti sakon puolesta.)
Ensi näkemältä sitaatit
vaikuttavat yhteismitattomilta. Mutta se on harha. Yleisen mielipiteen
valtavirta on kautta aikojen ollut tuhoisan voimakas. Sitä se on myös tänä
pävänä.
Sokrateksen se vei kuolemaan
vuonna 399 eaa. Ei siinä taidokaskaan puolustuspuhe auttanut.
Nyt näyttää siltä, että Venäjän ja
erityisesti presidentti Vladimir Putinin
demonisoimisella on alkanut olla yhä selvemmin samansuuntainen vaikutus.
Puolustuspuheet valuvat hiekkaan ja kaikuvat kuuroille korville.
Sivistyneessä nykymaailmassa se ei
tietenkään uhkaa Timo Vihavaisen tai Stephen F. Cohenin
henkeä, mutta toisinajattelijoiden ja ymmärtäjien silmät haluttaisiin kyllä
sokaista ja suut tukkia raudalla ja teräksellä.
Juuri tästä on
amerikkalaisprofessori huolestunut.
”Olemme
todistamassa vaarallisinta vastakkain asettelua Venäjän ja Yhdysvaltojen
välillä sitten Kuuban ohjuskriisin … Monet seikat viittaavat siihen, että tästä
uudesta kylmästä sodasta tulee vielä vaarallisempi kuin ensimmäisestä. Siitäkin
planeettamme selvisi vain täpärästi … Todellisuudessa tämä merkitsee sitä, että
me toisinajattelijat olemme tämän maan aitoja demokratian puolesta puhujia ja
todellisia isänmaanystäviä. Emme suostu vaikenemaan sotaintoilijoiden edessä
vaan haluamme väitellä heidän kanssaan.”
Väittelemälläkö
tämä siis ratkeaa – rauhanomaisesti?
Tarvittaisiinko
jälleen Sokrates, joka kävisi sanansäilällään valtiomiesten,
tragediarunoilijoitten ja kaikenkarvaisten demagogien kimppuun ja etsisi
mediakuonan alta hyveitä ja totuuksia?
Timo Vihavainen on
oikeilla jäljillä:
”Kyllä Venäjällä varmaan osattaisiin pelätä, jos meille tulisi Naton
huippuaseistus ja tarvittaessa kokonainen Hollywood-armeija robotteineen ja
lennokkeineen”.
Hän uskaltaa
(vastoin valtavirtaa) sanoa myös Natoon liittyneen Viron roolista suoria
sanoja:
”Ei se minusta
tarjoaa yhtään positiivista esimerkkiä pitkän historiansa ajalta. Virohan on
ollut lattialuuttuna vuodesta 1939 lähtien.” Vihavaisen mukaansa on peräti huvittavaa, että Natoon
liittynyt Viro otetaan Suomessa esimerkkimaaksi turvallisuuspolitiikassa - siis
että Viro on Suomesta edellä, kun se on sotilasliiton ytimessä.
Suomessa ei ole
sellaista kansantribuunia kuin Sokraten aikaisessa Ateenassa, mutta jos
sellainen olisi, professori Vihavaisen puolustuspuhe saattaisi ärsyttää
tribuunia niin, että se tuomitsisi hänet kuolemaan pyhän häväistyksestä.
Kolmen
apologeetikon kohtaaminen pyhäinpäivän jälkeisissä tunnelmissa, herättää
välttämättä kysymyksen siitä, millaisessa uomassa valtavirta tänä päivänä
juoksee. Mitkä ovat sen voimavarat?
Sokratesta
syytettiin peloponnesolaissodan jälkeisissä, kireissä tunnelmissa nuorison
turmelemisesta ja jumalattomuudesta. Ne olivat syyttäjien voimavaroja.
Kylmän sodan
jälkeen kysytään, ”miksi köyhällä ei ole leipää ja miksi rikkaan leipä vain
levenee.” (ks. Kai Sadimaa: ”Suomen pyhä sota”, Rauhan Puolesta 5/2014).
Kysymys koskee
sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Mitä tapahtuu, jos yhteiskunnan perinteiset
tukipilarit murtuvat yksi toisensa jälkeen?
Mihin
uusliberalistisen kapitalismin valtavirta meitä kuljettaa? Kuka uskaltaa nousta
sitä vastaan, kun esikuvat, ideat ja idolit kaatuvat? Mitä tehdään, kun
”valtavan innostuksen saattelemana vuonna 2008 presidentiksi valitusta Obamasta
on tullut demokraateille rasite”? (ks. Suomen Kuvalehti 44/2014/Teppo
Tiilikainen, Uutisviikko). Pystyykö yksikään apologeetikko enää estämään tea partyn murskavoittoa Yhdysvaltain
kongressin välivaaleissa ensi tiistaina 4.11.2014?
Tämän päivän
valtavirta saa voimansa Suuresta Rahasta, joka jolkottelee vapaana ja
nälkäisenä kuin susi maailman markkinoilla.
Niin rohkeaa
apologeetikkoa tuskin löytyy tähän hätään, joka uskaltaisi hypätä suden selkään
ja johdatella sen ilman suurempaa väkivaltaa mahdollisimman kauas
ihmisasutuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti