306. Filosofi? 141110

”Turvallisuuspoliittisissa muutosvaiheissa on kuitenkin muutoksen ohella tarkattava sitä, mikä ei kenties muutukaan. Tämä muuttuvaisen ja muuttumattoman erittely ja punninta on ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimpiä tehtäviä. Siksi, että virheet tällä saralla maksavat paljon ja pahimmillaan niitä voi olla mahdoton korjata”. (Presidentti Sauli Niinistö 211. valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avauspuheenvuorossaan).

Tämä sattuu yllättäen hyvin yhteen sen kanssa, mitä pohdin edellisessä postauksessani Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan kirjoituksesta Suomen Kuvalehdessä (305. ”Kevyttä yläpilveä”).

Ovatko tutkijoittemme ulko- ja turvallisuuspoliittiset analyysit sitten tavoittaneet ulkopoliittisen johtomme korkeimman portaan? Syntyikö nyt linjapuhe, jonka varaan tulevaisuus voi rakentua? Muodostaako presidentin filosofointi muuttuvaisesta ja muuttumattomasta riittävän pohjan toteuttamiskelpoisille käytännön päätöksille?

Puheessahan olivat mukana myös kansallisen turvallisuutemme kulmakivet:

”Uskottava kansallinen puolustus on ja pysyy yhtenä turvallisuutemme kulmakivistä. Kyse ei ole siitä, miten ison sodan Suomi voittaisi tai olisi voittamatta, vaan ennen muuta siitä, että puolustuksemme tulee kaikissa oloissa muodostaa vahva pidäke meihin mahdollisesti kohdistuvalle sotilaalliselle voimankäytölle ja painostukselle. Sotilaallinen maanpuolustus ei saa olla huonosti kiinni.”

Niin. Ja olihan siinä mukana myös dynamiikkaa ja selkeä varoituksin:

”Mitä enemmän meillä on eri mahdollisuuksia vahvistaa turvallisuuttamme, sitä parempi. Suomen intressinä onkin pitää mahdollisimman tarkka huoli siitä, että sekä turvallisuutemme osaset että tasapaino ovat kunnossa. Tietenkin tilanteiden muuttuessa näitä osia pitää tarvittaessa säätää uudelleen, jotta kokonaisuus toimii … Mutta sellainen politiikka, jossa koko turvallisuutemme asetettaisiin tai jouduttaisiin asettamaan vain yhden ulottuvuuden eli tämän tai tuon kortin varaan, olisi kannaltamme huonoa kehitystä.”

MUTTA

Filosofin pohdinta horjahtaa kummallisesti, kun hän kehottaa pohtimaan venäläistä sananlaskua kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni.

Ei sen vuoksi, etteikö se olisi ”kokemukseen perustuvaa huushollinpitoa”, kuten presidentti huomauttaa, vaan siksi, että se heittää filosofoinnin ylle venäläisen varjon.

Se ei varmaankaan ole tarkoituksellinen heitto, mutta kyllä se tuo väkisin mieleen sananlaskun modernimman version, jonka mukaan ”Venäjä ottaa irti kaiken sen, mikä irtoaa”. Esimerkkejä löytyy historiasta erityisesti neuvostoliittolaisena muunnelmana. (Edellisessä blogissani se vastasi siten ”liian venäjäkeskeistä, itävaikutteista analyysia).

Kun ajatellaan, mitä Euroopassa on tapahtunut kylmän sodan päätyttyä ja Berliinin muurin sorruttua (siis 25 vuodessa), jokainen ymmärtää, että Yhdysvallat ja Nato (mutta myös Euroopan Unioni) on toiminut kuin venäläinen kasakka. Ottanut irti kaiken sen, mikä on irronnut Neuvostoliiton raadosta. ( Blogissani nimitin tätä ”liian yhdysvaltakeskeiseksi, länsivaikutteiseksi analyysiksi).

Mutta sitten tuli vastaan Ukraina. Se ei irronnutkaan niin helposti.

Tässä joudutaan nyt sitten (hieman syrjäsilmällä) erittelemään ja pohtimaan, mikä on muuttuvaista ja mikä muuttumatonta.

Se on Suomenkin  ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimpiä  kysymyksiä.

Idän ja lännen välisessä hevostenleikissä me joudumme edelleenkin olemaan– tavalla tai toisella – mukana.

Se on muuttumatonta. Siinä on vähintäänkin kaksi ulottuvuutta.

Tältä osin se täyttää filosofin minimivaatimuksen: ei ole viisasta elää yhden kortin varassa!