Amerikkalaisen tiedusteluyhteisön, Stratforin
perustaja George Friedman lähti joulukuun alussa Moskovaan opettamaan
sikäläisille kollegoilleen strategisen analyysin perusteita.
Tällaiseen tehtävään hänellä on nykyisessä maailmantilanteessa
erinomaiset, henkilökohtaiseen historiaan ja sukujuuriin pohjautuvat perusteet.
Unkarissa
syntyneen Friedmanin vanhemmat selviytyivät toisen maailmansodan
juutalaisvainoista, ja perhe pakeni Yhdysvaltoihin 1950-luvun alussa Itävallan
kautta. Hänen isänsä oli syntynyt silloisen Ukrainan alueella 1912. Hän
väitteli tohtoriksi Cornellin yliopistossa ja toimi pitkään opettajana
Dickinsonin Collegessa Pennsylvaniassa. Stratforin johtajana hän on
kirjoittanut useita suosittuja tulevaisuuden analyysejä ja esiintynyt monien
amerikkalaisten televisiokanavien asiantuntijana.
Nyt
Moscow State Institute of International
Relations on siis kutsunut hänet puhumaan strategisesta ennustamisesta, ja
hän on kirjoittanut oman laitoksensa tutkimussarjaan ajatuksiaan siitä, mitä
hän aikoo sanoa venäläisille ja luvannut matkansa jälkeen kirjoittaa
kokemuksistaan (Taking the Strategic
Intelligence Model to Moscow, Geopolitical Weekly,
2.12.2014).
Mitä Venäjä on nyt, mitä
se on ollut aikaisemmin ja mitä se tulee olemaan?
Siinä on kysymys, joka
panee miettimään puolustusministeri Häkämiehen tokaisua syyskuussa 2007
Washingtonissa, että Suomen kolme turvallisuuspoliittista haastetta ovat
”Venäjä, Venäjä ja Venäjä.”
Sitä George Friedmankin näyttää (omasta näkökulmastaan tietenkin)
pohtineen.
”Ukrainan tapahtumat
eivät tulleet meille yllätyksenä ja lukijamme tietävät hyvin, että olemme
kertoneet niistä huolellisesti. Mutta ero sen välillä, mitä oli ennen, ja mitä
on nyt, on tärkeämpi kuin konflikti itsessään. Täytyy olla suhteellisuuden
tajua. Jos minun pitäisi määritellä tärkein ero, se olisi tämä: Neuvostoliittoa
hallitsi ennen vuotta 1980 kaiken kattava ideologia. Ajan myötä ihmiset tulivat
sen suhteen kyynisiksi, mutta pitkään aikaa siihen ei enää uskottu eikä sitä
pelätty. Tämän päivän Venäjä koostuu monista asioista, mutta sillä ei ole
yhteistä ideologiaa. Se on nationalistinen – mitä jotkut kutsuvat
isänmaallisuudeksi – ja se on harvainvalta (oligarkia), mutta sillä ei ole yhtä
yhteistä uskomusta. Neuvostoliitto piti itseään ihmisyyden etujoukkona
(vanguard of humanity), mikä antoi sille voimaa ja tahdon lujuutta, jotka
pelottivat. Venäjällä ei ole enää sellaisia kunnianhimoisia ajatuksia
itsestään. Se on yksinkertaisesti toinen maa eikä se vaadi enempää.”
Ja Strafordin johtaja
jatkaa:
”Konfliktilla on muita
kuin ideologisia syitä. USA:n intressissä on estää uuden eurooppalaisen
hegemonian syntyminen. Venäläisten täytyy pitää yllä esteitä, joilla torjuttiin
Napoleonin ja Hitlerin valtapyrkimykset. Kumpikaan näistä intresseistä ei ole
vähäpätöinen, mutta on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa ne otettaisiin
samanaikaisesti huomioon. Sen vuoksi USA:n ja Venäjän intressit eroavat
toisistaan. Näitä intressejä hankaloittavat Euroopan niemimaan lukemattomat
valtiot ja kansakunnat. Mutta näillä korteilla on pelattava. Kun
eurooppalaisten intressit heikkenevät, Venäjän intressit vahvistuvat. Kun
Ukraina siirsi painopistettä Venäjästä länteen, Venäjän oli reagoitava. Ja kun
Venäjä reagoi, USA:n oli reagoitava. Molemmat osapuolet voivat nähdä toisensa
hirviöinä, mutta kumpikaan niistä ei ole hirvittävä. Molemmat vain käyttäytyvät
siten kuin olosuhteet edellyttävät.”
”Tässä on koko
strategisen ennustamisen ja analyysin ydin.”
Mitä presidentti
Paasikivi sanoikaan tosiasioiden tunnustamisesta!
Valtiotieteilijä George
Friedman siirtyy kuitenkin ohkaisille ja vaarallisille jäille, kun hän siirtyy
tarkastelemaan Saksan asemaa ja tulevaisuutta olettaen, että hän kohtaisi
Moskovassa tässä asiassa sukulaissielujaan, ”jotka tarkastelevat maailman
samanlaisen prisman läpi kuin minäkin.”
”Katsomme samoja
realiteetteja ja käytämme samoja menetelmiä. Tarkastelemme sen jälkeen, kuinka
visiomme eroavat … Tässä ei leikitä salaisuuksilla. Tällä tasolla ei ole
merkitystä sillä, mitä Obama haluaa tai mitä Venäjän presidentti Vladimir Putin
ajattelee. Kysymys on paljon suuremmista voimista kuin henkilökohtaisista
mielipiteistä.”
Tämä on tietysti aika
huima vaatimus, kun ajatellaan kuinka paljon julkinen sana ja ns. yleinen
mielipide on kerännyt paineita mainittujen presidenttien harteille.
Kuinka paljon Putinia
onkaan demonisoitu ja kuinka paljon Obaman suosion laskulla onkaan amerikkalaisessa
ja eurooppalaisessa mediassa revitelty!
”Me sanomme
Stratforissa: Ole tyhmä! Tällä
tarkoitamme, ettei pitäisi olla niin hämäränkirjava
(sophisticated), ettet näe, mitä silmiesi edessä tapahtuu. Älä arvosta
salaisuuksia, joita on hankittu kalliilla hinnalla tosiasioiden kustannuksella,
ja jotka ovat tuttuja kaikille, mutta joita kukaan ei ymmärrä.”
George Friedman ottaa
esimerkiksi Euroopan Unionin ja Saksan.
”EU:n hajoamisella
(fragmentaatiolla) on tänä päivänä suuri merkitys. Se perustuu siihen, että
Saksan viennin arvo ovat yhtä suuri kuin maan bruttokansantuote. Tämän
tosiasian tietävät kaikki. Mutta vain harvat ymmärtävät, kuinka valtava
merkitys sillä on. Ja totuus on kuitenkin kaiken aikaa meidän silmiemme
edessä.”
Tästä aiheesta
kirjoittaja siirtyy esittelemään strategisen
tiedonhankinnan malliaan (joka kannatta tietysti pitää mielessä, kun hän
tekee myöhemmin yhteenvetoa Moskovan tapaamisistaan).
Tässä vain lyhyt
johdantoajatus:
”Saksa maantieteellinen
sijainti Pohjois-Euroopan tasangolla ja sen kyky tuottaa tavaroita ja
palveluksia ja viedä niitä idän ja kaakon suuntaan tekee sille välttämättömäksi
hallita poliittisesti markkinoita. Tämä on ollut tosiasia aina Saksan
yhdistymisestä vuonna 1871 lähtien. Ottaen huomioon maan sijainnin ja
luonnonmukaisten maantieteellisten esteiden puutumisen se on aina ollut
perusluonteeltaan turvaton maa. Sen on ollut pakko pitää kiinni
vientimarkkinoistaan huolehtien samalla poliittisesta ja sotilaallisesta
turvallisuudestaan. Tämä yksinkertainen malli antaa meille mahdollisuuden
arvioida eräitä asioita välittämättä siitä, kuka sattuu olemaan
liittokanslerina. Ensinnäkin. Välttääkseen
sisäisen hajoamisen Saksan on huolehdittava viennistä kaikissa olosuhteissa. Toiseksi. Berliini tulee muokkaamaan
poliittista ympäristöään edistääkseen vientiään. Kolmanneksi. Se yrittää pysyä irti sotilaallisista riidoista. Neljänneksi. Äärimmäisissä olosuhteissa
sen täytyy aloittaa itse konflikti mieluummin kuin odottaa, että sen viholliset
tekevät aloitteen.”
Kun tiedämme, millainen
Saksan rooli on ollut Suomen historiassa alusta lähtien, voisi strategisen
analyysimme raamiksi ottaa kolme sanaa:
Saksa. Saksa. Saksa.
Mutta kolportööriksi me
emme tarvitse unkarilais-amerikkalaista tiedemiestä. Eivätköhän meidän omat
ministerimme osaa suhteita siihenkin suuntaan hoidella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti