Tom lauloi murheellisesti
Ja säesti Watkinson.
Minä nielin kyyneleitä,
Olin kovasti onneton.
Niin rakastin sinua silloin,
Ja rakastan vieläkin.
Ja sun punainen sukkanauhas
On aarteeni kallehin.
Eilen
oli paavi Fransiskusella aihetta leveään hymyyn, kun
hän näki sielunsa silmin, kuinka Barack Obama ja Raúl
Castro horjuivat kaulakkain kohti satamaa.
Tuskinpa Buenos Airesin arkkipiispa
Jorge Mario Begoglio saattoi ennen maaliskuun kolmattatoista päivää vuonna 2013
edes unelmoida siitä, että hänestä tulisi - ensimmäisenä jesuiittana ja
eteläamerikkalaisena kirkonmiehenä sekä ensimmäisenä eurooppalaisena
700-luvulla eläneen Gregorius III:n jälkeen - katolisen kirkon 266. paavi, ja
että hän saisi olla yhdessä Barack Hussein Obama II:n – ensimmäisen
Yhdysvaltojen tummaihoisen presidentin – kanssa laulamassa Kuubalaista serenadia.
Mutta niin vain kävi, kun USA ja
Kuuba päättivät sopia suhteiden parantamisesta ja diplomaattisiteiden
solmimisesta.
Ja kuten kuvaan sopii,
kannunvalanta alkoi heti.
Ovat nuo iloiset veikot horjumassa
kohti rauhan satamaa vai uutta taistelukenttää? Tähänkö loppuu ydinaseilla
uhittelu? Tähänkö päättyy vihdoinkin lokakuussa 1962 alkanut Kuuban kriisi,
joka oli vähällä laajentua kolmanneksi maailmansodaksi? Nytkö Barack Obama on
saava todellista näyttöä Nobelin rauhanpalkinnolle, joka hänelle myönnettiin
työstä ydinaseriisunnan ja maailmanrauhan puolesta?
Vai pitäisikö ajatella kuten
Ruukinmatruuna (ks. nimimerkki Takkirauta tänään ”USA ja Kuuba ne yhteen soppii”), että ”USA meni rähmälleen kommunismin
henkisen ruttotaudin edessä”?
Molempia kannuja pitävät kiinni tukevat,
varmauskoiset kourat!
Viljo Vähänen yritti tuoreeltaan löytää valoa
pimeyden seasta.
”Nyt ollaan otettu ehkä jo liian monta askelta
pimeyden suuntaan eikä enää kyetä näkemään valoa siellä, missä se tuikahtaa esiin.
Eurooppa näyttää kulkevan sokaistuin silmin kohti tuhoista umpikujaa. Suuri
paradoksi löytyy siitä, että esimerkki ja esikuva otetaan Atlantin takaa,
teekutsujen retoriikasta, eikä nähdä, että samasta suunnasta voi välähtää myös
positiivista valoa. Juuri sellainen on Obaman ja Raúl
Castron välinen sopimus.”
”Toinen, vielä suurempi ongelma on
siinä, että sekä Amerikassa että Euroopassa haikaillaan nyt Vahvan Johtajan
perään. USA:n konservatiivit luulevat löytävänsä uuden Ronald Reaganin heikon
Obaman sijalle. Euroopassa tongitaan historian roskatynnyriä syvemmältä. Tänne
pitäisi löytyä Uusi Napoleon ja Uusi Pietari Suuri. Kumpikin taho näyttää
unohtaneen pienen nyanssin: Suuren Johtajan löytyminen on aina merkinnyt suurta
sotaa, katastrofia. Vietnam on unohdettu. Molemmat maailmansodat on unohdettu.
Ei muisteta, että Napoleon ja Hitler kävivät kolkuttelemassa Moskovan portteja,
mutta joutuivat perääntymään häntä koipien välissä. Historia ei ole opettanut
mitään!”
Ave, Caesar. Morituri te salutant!
Ja me itkimme haikeasti
Ja horjuimme satamaan.
Ah, Kuuban helmi, sua
En unohda milloinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti