Kylmän
sodan jälkeinen propagandakattila on käynyt yhä vain kuumemmaksi. Faktat ja
fiktiot kieppuvan sen sisällä jo täysin holtittomasti. Pian se voi räjähtää. Ja
silloin eletäänkin jo keskellä sotapropagandaa, jossa pelisäännöillä ei ole
merkitystä.
Senhän
mekin muistamme omasta takaa. Netistä löytyy hakusanalla ”sotapropaganda” mm.
seuraava teksti:
”Suomessa sotapropagandakoneisto muotoutui pikku
hiljaa ennen sotia, mutta varsinaisesti propagandaa alettiin tuottaa vasta, kun
talvisota alkoi. Suomen propaganda hyökkäsi pääasiassa Neuvostoliiton
poliittista toimintaa ja politrukkeja vastaan. Sanomat olivat melko raakoja,
kuten politrukit hirteen ja muuta tämän tyylistä. Venäläiset puolestaan
mustamaalasivat Suomen poliittista johtoa ja nostivat erityisesti esille
Marsalkka Mannerheimin, Presidentti Rytin sekä Hitlerin.”
Siis ”pikku hiljaa”.
Tällaisesta hiljaisesta marssista muistutti meitä
jo muutama vuosi sitten historian professori Markku Kuisma, vaikka sitä ei
silloin noteerattu sotapropaganda siemeneksi (Kleptokratian kukoistus, Kepa ry:n Uutiset, 25.1.2011).
”Kleptokratia viittaa
valtajärjestelmään, joka on niin korruptoitunut, että varastamisesta on
kehkeytynyt yhteiskunnallinen instituutio ja varkaudesta luonnollinen osa
taloudellista ja poliittista toimintaa. Mutta niin vain on, että muun muassa
juuri arvokkaan oloiset Sveitsin pankit ovat veristen diktaattoreiden
luotettavia ystäviä, joita ilman varastalous
ei kunnolla kukoistaisi. Tämmöiset suuren ja likaisen rahan turvasatamat ja
veroparatiisit olisi ensi tilassa pistettävä järjestykseen.”
Nyt asia on pulpahtanut julkisuuteen entistä
voimallisemmin, kun Karen Dawisha sai (erinäisten mutkien jälkeen) julkaistuksi
teoksensa Venäjän presidentistä Vladimir Putinista (Putin’s Kleptrocracy. Who Owns Russia?, Simon & Schluster 2014)
ja kun Anne Applebaum tarttui siihen (How
He and His Cronies Stole Russia, The New York Review of Books, joulukuu
2014).
Karen Dawishan kirjan työnimenä oli ”Kuinka, miksi
ja milloin Putin päätti ryhtyä rakentamaan kleptokraattista ja autoritaarista
valtiota Venäjälle ja mikä on sen tulevaisuus?”.
Hän kokosi usean vuoden ajan aineistoa venäläisestä
korruptiosta ja erityisesti siitä, millä tavalla KGB ja järjestäytynyt
rikollisuus onnistuivat yhdessä rakentamaan ”varkaiden valtakunnan” jo ennen
kuin Neuvostoliitto romahti ja kuinka toiminta on jatkunut sen jälkeen.
Kuumaa tavaraa propagandakattilaan siis.
Ei ihme, että britit (Cambridge University Press)
eivät uskaltaneet julkaista käsikirjoitusta peläten kunnianloukkaussyytteitä,
mutta amerikkalaisille se kelpasi. Heidän kattilansa alla paloivat
disinformaation liekit jo muutoinkin täysillä.
Anne Applebaum ohittaa aika kevyesti reformikauden
1990-luvun alussa, jolloin ”jotkut Venäjän johtajat yrittivät luoda
demokraattisen poliittisen järjestelmän ja liberaalin kapitalismitalouden.” Hän
myöntää, että nuo yritykset epäonnistuivat ja että ”me syytimme siitä itseämme”
ja sitä, että ”lähetimme sinne naiiveja Harvardin ekonomisteja, joiden olisi
pitänyt tietää paremmin … eihän meillä ollut mitään Marshall ohjelmaa … joskus
me kuvittelimme, että uudistukset vielä joskus toteutuisivat.”
MUTTA.
Nyt jäljellä on vain kleptokratia, varkaiden
valtakunta, jota johtaa yksi mies.
Sotapropagandan kärki suunnataan poliittiseen
johtoon ja yksilöidään yhteen henkilöön.
Sumeilematta Vladimir Putin asetetaan nyt samaan
kaartiin kuin kymmenen entistä kleptokratiapresidenttiä, jotka ovat eniten
rikastuttaneet itseään maailmassa (ks. Transparency International, v. 2004)
Äänessä kuuluu amerikkalaisen äärikonservatismin,
teekutsujen, synkeä sointi, jolla on vankkaa kaikupohjaa myös Atlantin tällä
puolella.
On sen vuoksi hyvä kysyä, eikö kleptokratia olekaan
yleismaailmallinen, yleisinhimillinen pahe? Onko kleptomania (varastamishimo)
vain venäläinen (itämainen) tai amerikkalainen (länsimainen) ilmiö? Mitä eroa
on valtioiden salaisilla palveluilla (KGB:llä ja CIA:lla)? Kenen nimissä ne
toimivat? Keitä ne palvelevat? Voiko demokratia olla vientitavaraa?
Vilkaisu Googleen ehkä selventää asiaa:
Kleptokratiassa lähes kaikki hallituksen
mekanismit on tarkoitettu verottamaan kansaa, jotta kleptokraatit saisivat
lisää varoja ja että ”hallitus” pysyisi vallassa. Kleptokraatit käyttävät usein
rahanpesua ja salaisia pankkitilejä peittääkseen laittomat tulonsa.
Kleptokratiat ovat yleensä diktatuureja, koska demokratia tekisi
kleptokraattien toiminnasta vaikeampaa tai mahdotonta. Taloudellisesti kleptokratiat
menestyvät yleensä erittäin huonosti korruptioon menevien varojen takia, joten
ne ovat usein levottomia valtioita. Usein kleptokratia ei edes yritä ylläpitää
vähäisintäkään oikeusvaltion julkisivua. Kleptokratiat voivat saada varoja toimintaansa myös
väärinkäyttämällä luonnonvaroja.
Pata kattilaa soimaa – musta kylki kummallakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti