Viljo Vähänen istui perjantaina Juttutuvassa lähellä Vallankumouspöytää,
jota koristivat sirpit ja vasarat sekä Leninin,
Stalinin, Sirolan, O.W. Kuusisen ja Kollontain valokuvat.
Hän oli niin lähellä, että kuuli keskustelun, mutta
ei tietenkään halunnut puuttua sen kulkuun.
Sen sijaan hän muisti, kuinka oli kerran, vuosia
sitten, Runon ja suven päivänä,
kirjoittanut samaisen pöydän ääressä runon nyt jo edesmenneelle, suurelle
ystävälleen, eräälle rikosoikeuden professorille.
Mutta nyt pöydässä istui kaksi akateemisesti
korkealle koulutettua taloustieteilijää. Toinen jo eläkkeellä. Toinen Arkadian
mäellä. Heidän keskustelustaan Viljo ymmärsi, että molemmille niin rakkaasta
sosialidemokratiasta oli jäljellä vain
häivähdys punaista.
Runolleen Viljo oli antanut nimen Sininen pulu, koska hän ajatteli
tuolloin, että Vallankumouspöydässä pitäisi esittää jotakin radikaalia – ehkä
sellaista, jossa ei olisi järjen hiventäkään.
Suurin piirtein näin se hänen muistiinsa oli
painunut.
Päivä oli
helteinen
lähes kuuma,
eikä
yksinäinen
ajatus jaksanut
ylittää
kaartuvaa siltaa
Mutta nuotion ääressä,
kaarnan punerruksessa
pitkä kipinä
melkein kuin
historian
tulipallo
lensi
Siniseen
puuhun, jonka
oksat
olivat
kadonneet
syviin
rotkoihin
joku voi sytyttää
kynttilän,
pienen tulen,
jonka piti kadota
ikuisuuteen.
Onneksi oksalle
istahti sininen
lintu,
kaipauksen
suuret siivet
selässään
ja lensi pois.
Mutta nyt Viljo
terästi kuuloaan Juttutuvassa.
”Suomessa
työttömät on uhrattu kuin miehet talvisodassa.”
Kuulinko oikein? Uhrattu?
Talvisodassa? Kuka uhrasi? Miksi? Faktaa? Fiktiota? Miksi kaksikko, joka on ”suomalaisen talouspolitiikan
ehdotonta eliittiä” (Oskari Onninen ja Paavo Teittinen: ”Luota meihin, Suomi”, HS
30.15.2015) puhuu kuin historian haamut leijailisivat vieläkin Vallankumouspöydän ympärillä?
”Ruotsissa ei nähdä samanlaisia painajaisia. Kansamme
näkyy olevan luotu kärsimään hätää. Vanhetessaan sitä huomaa, kuinka vähän maailmaa
voikaan muokata.”
Viljon täytyi nojautua lähemmäs, jotta kuulisi,
puhuivatko he tästä päivästä vai menneisyydestä.
Pöydällä, miesten välissään, lepäsi paksu, musta kirja,
kuin Raamattu.
Puhuivatko he maailmanlopusta? Syntiin lankeamisesta? Olivatko
he evankelistoja? Pappeja ilman lipereitä ? Tai muun sortin uskovaisia?
”Sitten tuli Sari Sairaanhoitaja. Poliittinen
onnettomuus. Sabotaasia. Rahaliiton rajoitteet pelottavat ja yhteiskuntasopimushärveli.”
Sanat leijailivat ilmassa. Nyökyttelivät toisilleen
hyväksyvästi kuin vanhat kaverukset.
”Työtä! Perkele!”
Viljo havahtui. Melkein säikähti.
Ei. Ei se ollut kumpikaan Vallankumouspöydän äärellä
istuvista taloustieteilijöistä. Eivätkä valokuvatkaan enää huuda pöydän
syvyyksistä.
Kauempana, sivupöydässä, joku oli alkanut lukea ääneen Annamari
Iranton avointa kirjettä Rakas Juhana! Ja Alex,
ja Juha ja Timo ja te kaikki muut, jotka suunnittelette kiristyksiä
työttömyyskorvauksiin, jotta työnhakijoiden "käyttäytyminen
muuttuisi" työttömyyden vähentämisen nimissä.
”Meitä oli joulun alla koolla 16 työtöntä. Kaksi tohtoria,
pari tohtorikoulutettavaa, maistereita, insinöörejä, oikeustiedettä lukeneita,
parin tutkinnon henkilöitä, kaksikielisiä ja useita kieliä osaavia, kymmeniä
vuosia alallaan olleita. Työkokemusta yhteensä varmaan pitkästi toistasataa
työvuotta, vaikka joillakin oli työura vasta alullaan. Ikähaitari oli vajaa
kolmikymppisistä ihan vähän päälle viiteenkymmeneen … Yhteistä meillä oli
kovasti. Me halusimme työtä, me halusimme työtä kovin”.
”Työtä! Perkele1”
Ääni oli nyt kovempi. Voimakkaampi. Vaativampi.
Juttutupa
hiljeni.
”On varsin luonnollista, että ihminen haluaa
ensisijaisesti töitä alalta, jolta hänellä on kokemusta, jonka hän osaa. Haluaa
tehdä töitä, joissa on hyvä, joissa hänellä on annettavaa. Mutta tietenkin, kun
on epätoivoinen (kuten on ihminen, joka putoaa ansiosidonnaiselta ja
talouskatastrofi viimeistään on tosiasia), on menettänyt uskon itseensä (kuten
on ihminen, jonka osaamista ei kukaan halua hyödyntää) tai kun on vain lyönyt
päätään seinään liian pitkään.”
Toimittajan kynä sauhusi.
Hän siteerasi mustaa kirjaa.
”Kaksikon mielestä talouspolitiikka oli Suomessa ollut
muun muassa paradoksaalista, alkeellista,
miltei huvittavaa, täysin absurdia, hätkähdyttävää ja jääräpäistä.”
Milloin se oli ollut noin rumaa? Ahon? Lipposen?
Kataisen? Sipilän? aikana. Vai jo Sorsan ja Holkerin … ja mitä niitä olikaan.
Viljo Vähänen painoi Juttutuvan
oven hiljaa kiinni perässään ja mietti, pitäisikö perjantai-illan näytelmä
painaa mieleen. Olisiko siinä jotakin opittavaa?
Vai oliko se vailla järjen hiventä?
