sunnuntai 30. elokuuta 2015

399. Ei järjen hiventä 150830

Viljo Vähänen istui perjantaina Juttutuvassa lähellä Vallankumouspöytää, jota koristivat sirpit ja vasarat sekä Leninin, Stalinin, Sirolan, O.W. Kuusisen ja Kollontain valokuvat.  
Hän oli niin lähellä, että kuuli keskustelun, mutta ei tietenkään halunnut puuttua sen kulkuun.
Sen sijaan hän muisti, kuinka oli kerran, vuosia sitten, Runon ja suven päivänä, kirjoittanut samaisen pöydän ääressä runon nyt jo edesmenneelle, suurelle ystävälleen, eräälle rikosoikeuden professorille.
Mutta nyt pöydässä istui kaksi akateemisesti korkealle koulutettua taloustieteilijää. Toinen jo eläkkeellä. Toinen Arkadian mäellä. Heidän keskustelustaan Viljo ymmärsi, että molemmille niin rakkaasta sosialidemokratiasta oli jäljellä vain  häivähdys punaista.
Runolleen Viljo oli antanut nimen Sininen pulu, koska hän ajatteli tuolloin, että Vallankumouspöydässä pitäisi esittää jotakin radikaalia – ehkä sellaista, jossa ei olisi järjen hiventäkään.
Suurin piirtein näin se hänen muistiinsa oli painunut.

Päivä oli helteinen
lähes kuuma, eikä
yksinäinen ajatus jaksanut
ylittää kaartuvaa siltaa
       Mutta nuotion ääressä,
       kaarnan punerruksessa
       pitkä kipinä
                melkein kuin
                historian
                tulipallo
                lensi
Siniseen
puuhun, jonka oksat
olivat kadonneet
syviin rotkoihin
       joku voi sytyttää
       kynttilän,
       pienen tulen,
       jonka piti kadota
       ikuisuuteen.
Onneksi oksalle
istahti sininen lintu,
kaipauksen suuret siivet
selässään
       ja lensi pois.

Mutta nyt Viljo terästi kuuloaan Juttutuvassa.
”Suomessa työttömät on uhrattu kuin miehet talvisodassa.”
Kuulinko oikein? Uhrattu? Talvisodassa? Kuka uhrasi? Miksi? Faktaa? Fiktiota? Miksi kaksikko, joka on ”suomalaisen talouspolitiikan ehdotonta eliittiä” (Oskari Onninen ja Paavo Teittinen: ”Luota meihin, Suomi”, HS 30.15.2015) puhuu kuin historian haamut leijailisivat  vieläkin Vallankumouspöydän ympärillä?
”Ruotsissa ei nähdä samanlaisia painajaisia. Kansamme näkyy olevan luotu kärsimään hätää. Vanhetessaan sitä huomaa, kuinka vähän maailmaa voikaan muokata.”
Viljon täytyi nojautua lähemmäs, jotta kuulisi, puhuivatko he tästä päivästä vai menneisyydestä.
Pöydällä, miesten välissään, lepäsi paksu, musta kirja, kuin Raamattu.
Puhuivatko he maailmanlopusta? Syntiin lankeamisesta? Olivatko he evankelistoja? Pappeja ilman lipereitä ? Tai muun sortin uskovaisia?
”Sitten tuli Sari Sairaanhoitaja. Poliittinen onnettomuus. Sabotaasia. Rahaliiton rajoitteet pelottavat  ja yhteiskuntasopimushärveli.”
Sanat leijailivat ilmassa. Nyökyttelivät toisilleen hyväksyvästi kuin vanhat kaverukset.
”Työtä! Perkele!”
Viljo havahtui. Melkein säikähti.
Ei. Ei se ollut kumpikaan Vallankumouspöydän äärellä istuvista taloustieteilijöistä. Eivätkä valokuvatkaan enää huuda pöydän syvyyksistä.
Kauempana, sivupöydässä, joku oli alkanut lukea ääneen Annamari Iranton avointa kirjettä Rakas Juhana! Ja Alex, ja Juha ja Timo ja te kaikki muut, jotka suunnittelette kiristyksiä työttömyyskorvauksiin, jotta työnhakijoiden "käyttäytyminen muuttuisi" työttömyyden vähentämisen nimissä.
”Meitä oli joulun alla koolla 16 työtöntä. Kaksi tohtoria, pari tohtorikoulutettavaa, maistereita, insinöörejä, oikeustiedettä lukeneita, parin tutkinnon henkilöitä, kaksikielisiä ja useita kieliä osaavia, kymmeniä vuosia alallaan olleita. Työkokemusta yhteensä varmaan pitkästi toistasataa työvuotta, vaikka joillakin oli työura vasta alullaan. Ikähaitari oli vajaa kolmikymppisistä ihan vähän päälle viiteenkymmeneen … Yhteistä meillä oli kovasti. Me halusimme työtä, me halusimme työtä kovin”.
”Työtä! Perkele1”
Ääni oli nyt kovempi. Voimakkaampi. Vaativampi.
Juttutupa hiljeni.
”On varsin luonnollista, että ihminen haluaa ensisijaisesti töitä alalta, jolta hänellä on kokemusta, jonka hän osaa. Haluaa tehdä töitä, joissa on hyvä, joissa hänellä on annettavaa. Mutta tietenkin, kun on epätoivoinen (kuten on ihminen, joka putoaa ansiosidonnaiselta ja talouskatastrofi viimeistään on tosiasia), on menettänyt uskon itseensä (kuten on ihminen, jonka osaamista ei kukaan halua hyödyntää) tai kun on vain lyönyt päätään seinään liian pitkään.”
Toimittajan kynä sauhusi.
Hän siteerasi mustaa kirjaa.
”Kaksikon mielestä talouspolitiikka oli Suomessa ollut muun muassa paradoksaalista, alkeellista, miltei huvittavaa, täysin absurdia, hätkähdyttävää ja jääräpäistä.”
Milloin se oli ollut noin rumaa? Ahon? Lipposen? Kataisen? Sipilän? aikana. Vai jo Sorsan ja Holkerin … ja mitä niitä olikaan.
Viljo Vähänen painoi Juttutuvan oven hiljaa kiinni perässään ja mietti, pitäisikö perjantai-illan näytelmä painaa mieleen. Olisiko siinä jotakin opittavaa?
Vai oliko se vailla järjen hiventä?






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti