Kirkko
& Kaupunki on mainio lehti. Keskiviikkoa oikein odottaa. Että saisi lukea
pääkirjoitussivun ja takakannen mielipiteet. Kerettiläinenkin palasi tällä
viikolla kesälomaltaan ja ehti heti tönäistä suurmoskeijalla.
Niin sitä
pitää.
Mieleeni
on jäänyt hyvä ohje. Kun kirjoitat
fiktioita, faktojen pitää olla kohdallaan. Se on kuitenkin käytännössä
usein hyvin vaikeaa.
Eiväthän
tuhannen ja yhden yön tarinat olisi
voineet syntyä, jos ohjeesta olisi pidetty kiinni kirjaimellisesti. Faktat
eivät voi kahlita mielikuvitusta, vaan niillä on oikeus lentää vapaasti.
Silti
juuri faktan (tiedon) ja fiktion (uskon) välisellä rajalla käydään jatkuvasti kiihkeitä
taisteluita niin sanoin kuin miekoin.
Kun
tunnettu muusikko julkaisee sanoittamansa teoksen Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin, joku saattaa
hieman hymähtää. Mutta jos kuvataitelija panee sian riippumaan ristillä, kohu
on korvia huumaava.
Kyllä
kuollut sika saa vapaasti katso minne tahansa ja missä vain, mutta erään
uskontokunnan keskeinen symboli ei ole elävän eikä kuolleen sian paikka.
Näinhän
se käytännössä menee.
Ei sen
vuoksi ole kovin ihmeellistä, että uusimman Kirkko & Kaupungin takasivulla
käydään railakasta keskustelua siitä, onko evankeliumeiden Jeesus fakta vai fiktio.
Yksi
(Kari Peitsamo) sanoo, että ”kristinusko syntyi ilman historiallista Jeesusta”,
toinen (Vladimir Klimenko) hiiltyy: ”Goofbye kristillinen maailma, jos tämä
näkemys voittaa”.
Järki
(fakta) ja usko (fiktio) ovat jälleen vastakkain. Nyt halutaan tarkistaa, kumpi
puhuu totta.
Sama
asetelma on tuttu kaikista uskonsodista. Vahvoja argumentteja on molemmin
puolin odotettavissa.
Taustana
on teologian tohtori Jarmo Tarkin toteamus (K&K 5.8.): ”Kirkon täytyy
uskaltaa luopua opinkohdista, joka ovat merkityksettömiä, haitallisia ja jotka
eivät edes kuulu kirkon varhaiseen sanomaan.”
Tilanne
on herkullinen nuorille teologian opiskelijoille (ks. Risto Pulkkinen ja Ilpo
Pursiainen: ”Kirkollisesta radikalismista”), mutta on myöskin mielenkiintoista seurata,
kuinka teologian opinnot vasta vanhemmalla iällä aloittanut, tuottelias
muusikko siinä pärjää.
Oman
mielenkiintonsa tämänkertaiselle uskonsodalle tuo siihen liittyvä poliittinen
väriläiskä.
Kari
Peitsamo kysyy ”onko kirkolla rohkeutta myöntää, että Paavalin kirjeet eivät
kerro Jeesus-nimisen saarnamiehen seikkailuista, vaan ne keksi Markus vasta
myöhemmin. Paavalin Kristus on Jumala meissä.”
Suomen
kommunistisen puolueen, SKP:n, listalta kansanedustajaksi viime eduskuntavaleissa
pyrkinyt muusikko, näyttää löytäneen Raamatusta oman faktansa.
On
kuitenkin tärkeää ymmärtää, etteivät fakta
ja fiktio määräydy muodollisen aseman
tai yliopistollisen loppututkinnon saatikka poliittisen vakaumuksen
perusteella, vaan ne ovat vain ajattelutyön
tuloksia.
Niinpä
Mika Waltarin Mikael Karvajalka vuodelta
1948 on totuuden mukainen, vaikka se on pelkästään mestarikirjoittajan
ajattelutyön tulos. Sen uskottavuutta lisää kuitenkin se, että siinä faktat
ovat kohdallaan. ”Koska Turun hirmuinen ryöstä tapahtui vuonna 1509 eli
neljätoista vuotta jälkeen Viipurin pamauksen ja viisi vuotta ennen P.
Hemmingin autuuttamisen juhlaa, lienen syntynyt vuonna 1502 tai 1503.”
Voidaanko
siis pitää faktana sitä, että ”Paavalin
Kristus on Jumala meissä” vai onko se vain fiktio?
Tieteellistä
tietoa asiasta lienee vaikea saavuttaa, koska käsitys siitä, missä Jumala
milloinkin sijaitsee, vaihtelee sen mukaan, mihin ihminen (tiedemies tai
poliitikko) on oppinut uskomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti