”Maailmamme on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa. Kuulemme
siitä joka päivä, mutta emme haluaisi tunnustaa, että olemme itsekin osallisia
siihen ja siksi myös syyllisiä. Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka
olisimme voineet estää sen.”
”Jos syyllistä halutaan etsiä,
minä se olen, puolueen puheenjohtaja. Älä selitä, älä valita. Elämä jatkuu
entistä arpisempana. Ei maailmani tähän kaadu, vaikka lukua otankin. Kehään
takaisin. Kohti uusia voittoja ja pettymyksiä.”
Tunnustaminen on kova asia. Se vaatii
itsetutkistelua. Uskallusta. Rohkeutta. Silloinkin, kun se tapahtuu omassa
kammiossa, yksinään. Saatikka silloin, kun se tapahtuu julkisesti.
Teologinen kirjallisuus on täynnä tunnustusmalleja.
Sieltä voi valita itselleen sopivimman sen mukaisesti, mihin kirkkokuntaan
haluaa kuulua. Uskonnottomatkin saattavat löytää sieltä itselleen sopivia
sanoja.
Poliittiselle tunnustukselle ei ole oppikirjoja.
Ideologiat ja puolueiden periaateohjelmat muodostavat vain kirjavan kaikupohjan
tunnustuksille.
Petos on paha sana. Sen tunnustaminen on vaikeaa,
useimmiten ylivoimaista. Sille etsitään mielellään lievennyksiä ja ”selityksiä”.
Politiikassa annetaan paljon vaalilupauksia. Niitä
kutsutaan tavoiteohjelmiksi. Niillä kerätään ääniä, mutta ne unohdetaan
helposti heti, kun vaalitulos on ratkennut. Sitten jäädään odottamaan seuraavia
vaaleja.
Näinhän demokratia toimii. Niin se on aina toiminut.
Myös ”härski vaalipetos” kuuluu demokratiaan, mutta
siitä ei voi saada samanlaista armahdusta tai vapautusta kuin
synnintunnustuksen jälkeen erilaisissa kirkkokunnissa. Politiikassa ei ole
sellaista tahoa, jolla olisi oikeus antaa anteeksi. Ainoa mahdollisuus on
vastata itse kaikista seurauksista. Selittämiset ja valittamiset eivät auta.
Tunnustus voi parhaassa tapauksessa puhdistaa
ilmaa. Se paljastaa vallankäytön raadollisuuden.
Valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee
absoluuttisesti, kuten meille on opetettu. Kaikkien valtatutkimusten mukaan
valtioneuvostolla (hallituksella ja sen ministereillä) on ylivoimainen
valta-asema.
Sen vuoksi olisi jälleen kerran syytä alkaa pohtia,
onko neljä vuotta kestävä hallitusvastuu liian pitkä aika vai pitäisikö sitä
tavalla tai toisella lyhentää.
Välikysymyksillä asia ei ratkea, vaan tunnustusten väsyttämänä
horjuva hallitus voi jatkaa entistä arpisempana ja nousta kehään takaisin.
On kuitenkin nähtävä myös se myönteinen seikka,
että hallitusvastuu voi kirkastaa ajattelua ja vahvistaa käsitystä siitä,
kuinka tiukasti valta ja vastuu ovat kietoutuneet toisiinsa.
Kyllä kansa senkin saattaa ymmärtää, vaikka sillä
ei ole pyhiin kirjoihin perustuvaa oikeutta anteeksiantoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti