”Jouduin roskapostihyökkäyksen kohteeksi. Tein
toissapäivänä kaikessa naiiviudessani lapsellisen virheen. Vastasin (saakeli
soikoon) netissä johonkin (hemmetin) kilpailukysymykseen. Luvassa oli joku rahapalkinto.
Ja siitä se alkoi. Postilaatikkooni alkoi kilahdella tiiviiseen tahtiin
kaikenmoisia kamaa. Tavara-, laina- ja pelitarjouksia sekä kutsuja. Lähettäjinä
oli kirjava joukko tekaistuja nimiä ja erilaisia tahoja. Ihan selvästi
rikollista touhua … kotirauha …”
Viljo Vähänen oli tuohtunut!
”Mutta mikäs auttoi! Ei mikään. Vaikka työnsin
niitä suoraan roskikseen ja peruutin tilauksia! Tyhmä mikä tyhmä. Käskin
poistaa nimeni postituslistoilta. Niitä tuli yhtenä myrskynä. (Jumankeikka!)”
Oli siitä hyötyäkin. Saimme aiheen keskustella naiiviudesta.
Lapsenuskosta. Saduista.
Päätimme unohtaa roskapostit todettuamme, että
Viljo oli ollut yksinkertaisesti typerä! Olisihan hänen pitänyt tietää …
Lähdettiin liikkeelle tutusta määritelmästä.
Sanaa käytetään lapselliseksi koetusta
käyttäytymisestä tai ajattelusta etenkin silloin, kun asianomainen on aikuinen.
Sanan sävy on etupäässä väheksyvä mutta voi joskus olla myönteinenkin,
lapsenomaiseen vilpittömyyteen ja välittömyyteen viittaava.
Emme eksyneet tällä
kertaa erittelemään arkijärjen mukaisen havaitsemisteorian eli naivin realismin
suhdetta tieteelliseen realismiin, vaikka se olisi luonut heti syvyyttä
keskusteluumme, vaan keskityimme kahteen tapaukseen, joissa määritelmän
mukainen naiivius esiintyy aika hauskassa muodossa Vladimir Putinin kielikuvapolitiikkaan ja Kahvakuuliin.
(1) Iltalehti kertoi
tänään puolihuolimattomasti ye-majuri Ilkka Huuskosen diplomityöstä, jonka nimi on Putinin
kielikuvapolitiikka. Se on vaisu referaatti saman kirjoittajan artikkelista
Linnut,
jotka eivät halunneet lentää parvessa, joka
ilmestyi joulukuussa Kadettikunnan jäsenlehdessä, Kylkiraudassa.
”On häkellyttävää nähdä, kuinka
mehukkaasti suomalainen upseeri analysoi Venäjän presidentin puheita siitä
lähtien, kun tämä käytti ensimmäisen kerran (vuonna 1999) julkipoliittista
mielikuvaa suorassa televisiolähetyksessä, joka uutisoitiin näyttävästi ympäri
maailmaa. Silloin hän laukaisi, että piiritämme
terroristit vaikka huussiin ja hävitämme ne! Mikä naivistinen,
aitovenäläinen mielikuva. Sen ymmärsi vain paljasjalkainen venäläinen. Tai
kuten majuri sanoo: Pian lapsetkin
ymmärsivät miten saastaisia terroristit ovat ja miten ne kuitenkin häviävät
sankarille. Siitä alkoi presidentti Vladimir Putinin
kannatus nousta kohinalla. Ja se on jatkunut tähän päivään saakka. Se upposi
kansaan.”
- Aivan niin. Eikä majuri säästellyt
sanojaan: Putinilla on terävä tilannetaju ja intuitiivisesti asioita
yhdistävä ajattelutapa.
”Tämäkin
pitänee varmasti paikkansa, vaikka keskustelu Venäjän presidentin asemasta ja
poliittisesta linjasta on viime vuosina räjähtänyt eri suuntiin niin pahasti,
etteivät Ivan Krylovin (1769-1844) eläinsatujen viisaudet ja hahmot tahdo enää
oikein erottua niiden takaa.”
-
Kielikuva Äiti-Venäjästä kiviaidan ympäröimänä kotimetsänä on kyllä aika naiivi,
mutta pelko siitä, että Toveri Susi on jolkottelemassa samalle saaliille antaa
sille ripauksen todellisuuden tuntua.
”Minua
miellytti aivan erityisesti majuri Huuskosen halu etsiä lapsenomaisille
saduille uskottavuutta ikivanhoista tarinoista. Kielikuva on jo antiikin runousopissa löydetty retorinen
tehokeino, jolla puheista tehdään kauniita ja koskettavia. Kielikuva on nerokas
ilmaisumuoto myös politiikassa, sillä nimittäessään Krimin niemimaata karhun
lehdoksi, Putin tekee voimapolitiikkaa sanomatta sinänsä mitään väärää. Suuri
yleisö tietää kuitenkin etsiä merkityksiä sanojen takaa ja Putinin yleisö
löytää etsimänsä.”
(2) Kuulin eilen
ensimmäistä kertaa sanan kahvakuula. Se oli livahtaa ohi
kuulolaitteitteni, koska arvelin se olevan japania! Mutta ei. Kyllä se
on ihan suomenkielinen sana.
Tuntui lapselliselta,
että kuulassa olisi kahva! Siis jonkinlainen työntökuulan ja heittokuula
eli moukarin yhdistelmä.
Silmissäkin se näytti
olohuoneen lattialla epätodelliselta.
Leikkikalulta? Vitsiltä?
Erehdyin.
Se soittautui kuin
osoittautuikin urheiluvälineeksi tai paremminkin kuntoiluvälineeksi.
Ei ollut tarkoitus, että
sitä heitettäisi tai sitä työnnettäisi, vaan sitä heilutettaisi ja nostettaisi.
Pään ympäri. Niskan taakse. Jalkojen ympäri. Haarojen välistä.
Kiloja ja värejä saisi
ollaan iän, sukupuolen, mielen ja kunnon mukaan. Erilaisia kahvojakin varmaan löytyisi
sormien pituuden ja kämmenten leveyden mukaisesti.
Kolme harjoitusohjelmaakin
löytyi heti netistä.
Tällä tavalla naiivi eli
mahdoton muuttui todelliseksi eli mahdolliseksi.
Kahvakuulat osoittautuivat siten oivallisiksi esimerkeiksi siitä, että naivilla (sadunomaisella)
ja tieteellisellä (todellisella) realismilla on
käytännöllispoliittisia yhtymäkohtia.
Niihin päätimme Viljo
Vähäsen kanssa palata sitten, kun ruoho alkaa taas vihertää ja linnut laulaa.
Ehkä Venäjän presidentti
lentää silloin jälleen villihanhien seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti