423. Pahuuden biologiasta 160111

Pahuudella on tuhannet kasvot. Se häpeää niitä. Yrittää peittää. Piilottaa. Harva haluaa mielellään tunnustaa olevansa paha. Juuriltaan paha. Lopullisesti. Ikuisesti.

Siinä pahuus poikkeaa tyystin hyvyydestä, vaikka joskus väitetään, että ne olisivat saman kolikon kaksi puolta. Ei hyvää ilman pahaa! Hyvyyden annetaan mieluusti paistaa ulospäin. Se tekee hyvää sydämelle. Sitä rakastetaan. Suuresti. Usein ylen määrin. Narsistisesti.

Ei aurinko pahoille paista!

Hyvää halutaan edistää, pahaa ehkäistä.

Tutkimuskohteina ne ovat kautta aikojen olleet tasaväkisiä.

Hyvän ja pahan perimmäinen olemus kiinnosta tutkijoita, taitelijoita, kirjailijoita, runoilijoita, maalareita. Pappeja ja maallikoita. Tavallisia ihmisiä. Kaikkia.

Tämän vuoden ensimmäisessä Tiede-lehdessä julkaistiin Laura Spinneyn artikkeli ”Mitä jos terrorismi onkin sairaus”. Se oli aikaisemmin ilmestynyt New Scientist tiedelehdessä vain kaksi päivää ennen Pariisissa 13.11.2015 tehtyjä terrori-iskuja. ”Aivotutkimukset vihjaavat, että pahuus on e-oireyhtymä, jonka voisi ehkä parantaa.”

Aihe oli siten kaikkien muistissa. Vereslihalla.

Asuuko pahuus siis aivoissa? Sieltäkö ihmisen pahuutta johdetaan? Voisiko neurobiologisella tutkimuksella ehkäistä pahan ajatuksen syntymisen ja muuttumisen terroriteoksi? Mitä liikkui yksittäisen ihmisen (Anders Behring Breivik) tai ihmislauman (Hitlerin Saksa tai Stalinin Neuvostoliitto) mielessä, kun päätös tappaa syntyi? Löytyisikö vastaus pahuuden biologiasta?

Laura Spinney oli löytänyt ajatuksen häivähdyksen neurokirurgi Itzhak Friedin artikkelista vuodelta 1997: ”Siinä Fried esitti, että väkivallattomien yksilöiden muuttumista tappajiksi luonnehtii nippu oireita ja merkkejä, jotka viittaavat sairauteen. Hän kutsui oireyhtymää syndroma e:ksi. Hän esitti, että syndroman aiheuttaa kognitiivinen murtuma, jonka johdosta ihminen lakkaa huomioimasta aivojen alkukantaisemmilta tunnealueilta saapuvia viestejä ja hurahtaa ylikierroksille.”

Kuten arvata saattaa Fried joutui ajatuksineen kriitikkojen tulilinjalle. Ristituleen. Eihän ihmisen ja maailman pahuutta voi pelkistää yhdeksi, aivoissa tapahtuvaksi murtumaksi. Se olisi liian helppo ratkaisu. Helppohintainen selitys koko ihmiskuntaa vaivaavalle ongelmalle.

Niinpä aivokirurgi joutui vetäytymään hyvin tavanomaisen suojakilven taakse:  vain koulutuksella voidaan ehkäistä radikalisoituminen.

Se on varmastikin aivan oikea johtopäätös.

Mutta pahuuden ongelman ratkaisuksi se on kovin pitkäpiimäinen. Hidas. Ikuisuuden mittainen.

Sen osoittaa myös Firenzessä nykyisin vaikuttavan, professori Martin Scheininin vastaanottama epäilysten myrsky, kun hän ehdotti, että rasismia (erästä inhottavimmista pahuuden ilmenemismuodoista) varten voitaisiin kehittää mittari (ks. Helsingin Sanomat 10.1.2016).

Eikö pahuutta saisi tutkia tieteellisin menetelmin? Pahuuden seitsemän oiretta, jotka Laura Spinney luettelee artikkelissaan, ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä tutkimuskohteita. Niitä voitaisiin mielestäni hyvinkin lähestyä professori Scheininin rasismimittarin avulla.

Ehkäpä silloin päästäisiin hieman lähemmäksi pahuuden ydintä kuin neurotieteilijöiden biologisilla menetelmillä.

Pahuus on kuitenkin kuin satujen ja legendojen lohikäärme. Kun urhoollinen ritari katkaisee siltä yhden pään, kaksi uutta syntyy hetkessä sen tilalle.

Pahuus ei hevin paljasta tuhansia kasvojaan.