(1) Tämä on vaatinut sitkeyttä. Jääräpäisyyttä.
Uskoa. Siis kaikkea hyvää ja hyödyllistä. Vaikka toivo oli jo haalistunut
pelkäksi kalpeudeksi. Se oli kuin menneen kuun varjo pakkasaamuna.
(2) Kokoonkutsujan sielustakaan ei valoa ollut
välkähtänyt. Se oli mustempi kuin yö.
(3) Kaikki muistivat, kuinka edellisellä
kerralla, neljännellä yrityksellä, joulun alla, ovi oli paukahtanut kiinni.
Lopullisesti.
(4) Juudas Iskariot oli sammuttanut viimeisen
toivonkipinän. Murskannut sen kantapäänsä alle. Minä en tule teidän
hiekkalaatikollenne. En ikinä. Hän oli jyrissyt. Se on loppu nyt.
(5) Piispojen päät kolisivat hetken aikaa
toisiaan vasten kuin tyhjät tynnyrit. Sitten sekin ääni haihtui pois. Katkesi. Hiljaisuus
laskeutui.
(6) Kokoonkutsuja oli voimaton.
(7) Mutta viides kerta toden sanoo! Vai
sanooko? Kuka siihen enää jaksaa uskoa!
(8) Mitä oli tapahtunut? Kuka oli puhunut?
Mistä järjen valo oli sittenkin pilkahtanut?
(9) Olivatko piispat osoittaneet
Koollekutsujalle kaapin paikan? Oliko rakennevika korjattu? Oliko pakkopaita
riisuttu? Tai luvattu riisua?
(10) Millä ehdolla? Kenen luvalla?
(11) Tulisiko joku ensi viikolla rippituoliin?
Koollekutsuja? Joku piispoista? Juudas Iskariot?
(12) Vai polvistuisivatko kaikki yhdessä Pyhän
Kolminaisuuden alttarille?
(13) Rukoilemaan. Kiittämään. Antamaan
anteeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti