454. Kansakoulusta kansalaispalkkaan 160509

Kansankynttilät eivät ole sammuneet, vaikka ne ovat tuikkineet jo sataviisikymmentä vuotta. Päinvastoin. Vasta nyt on alettu tajuta, kuinka valtavan suuri merkitys kansakoululaitoksen synnyllä 1800-luvun puolivälissä on ollut suomalaisuudelle ja kansallisen sivistyksen vahvistumiselle.

Tämän prosessin työmyyrinä ovat olleet kansakoulunopettajat, kansankynttilät. Heidän arvokas työnsä jatkuu edelleen, vaikka tittelit ovat muuttuneet.

Ajatus kansalaisten kasvattamista kansakunnan käyttöön on tietysti ikivanha. Se on aina ollut tiukasti kytköksissä yhteiskunnalliseen valtataisteluun ja poliittiseen kulttuuriin.

Se on soinut hälytyskellon tavoin niin verisimpien diktaattoreiden kuin ihanteellisimpien valistustyöntekijöidenkin aivoissa. Kaikki johtajat, niin suuret kuin pienet, ovat aina haaveilleet kansan syvien rivien tuesta ja luottamuksesta. Se on ollut poliittisen ja taloudellisen vallan kivijalka, peruskivi ja kurkihirsi.

Meilläkin ajatus kansankynttilöistä syttyi paljon ennen kuin varsinainen kansakoululaitos sai alkunsa itsenäisyyttä hapuilevassa tsaristisessa Suomessa, joka oli onnistunut irtaantumaan Napoleonin sotien kyljessä kuninkaallisen Ruotsin kahleista. Vuonna 1866 annettua kansakouluasetusta pidetään ensimmäisenä ponnahduslautana, vaikka ajatus luotettavan ja uskollisen työvoiman kouluttamisesta oli herännyt jo teollisen vallankumouksen alkuhetkillä ”sivistyneiden ja kaukonäköisten kartanonomistajien ja tehtailijoiden mielissä”, kuten Googlessa kerrotaan.

 ”Kouluja perustettiin melko laiskasti, sillä kansan keskuudessa katsottiin kirkollisen kiertokoulun riittävän tavallisen ihmisen sivistykseksi. Tuolloin nelivuotisen kansakoulun uskottiin opettavan lapset laiskoiksi ja totuttavan heidät kirjoihin ruumiillisen työn sijasta. Kaupungeissa kansakouluja perustettiin aktiivisemmin, sillä teollisuus tarvitsi lasku- ja lukutaitoisia kansalaisia eikä toimettomille lapsille ollut lapsityövoiman käytön vähentyessä parempaakaan käyttöä.”

Kansakoululaitoksesta kehittyi kuitenkin vuosikymmenien kuluessa suomalaisen yhteiskunnan poliittinen ja taloudellinen peruskivi.

Kansakoulun isänä tunnetun papin, Uno Cygnaeuksen (1810-1888) uskonnollisen vakaumuksen myötä laitos sai voimakkaan oikeistolais-porvarillisen alkusysäyksen, joka on värittänyt suomalaisen koululaitoksen historiaa näihin päiviin saakka.

Pittoreskina muistikuvana tästä historiasta on tuore kohina, joka syntyi dosentti Jari Leskisen kirjasta ”Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973-75” (Siltala).

Viljo Vähänen ei kuitenkaan halunnut keskustella Pirkkalasta, koska sen pointti katosi historian kuuluisaan roskatynnyriin sen myötä, kun Neuvostoliitto lakkautettiin. Hän oli tosin kyllä sitä mieltä, että se kirves kilahtaa kyllä vielä tänäkin päivänä demareiden nilkkaan. Olivathan idean arkkitehteina puolueen uskolliset miehet, puoluesihteeri Ulf Sundqvist ja kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho - eikä pääministeri Kalevi Sorsakaan seisonut aivan syrjässä.

Sen sijaan Viljo halusi etsiä yhtymäkohtia kansakoululaitoksesta ja kansalaispalkasta käytävän keskustelun väliltä.

”Kansakoulun historia osoittaa, kuinka satsaus yleissivistykseen on ollut koko suomalaisen yhteiskunnan kannalta järkevää ja tuottoisaa. Sen pohjallehan rakentui myös oppikoululaitos ja sen varassa ovat kehittyneet nykyiset yliopistot ja koko muu korkeampi koulutus. Toistaiseksi ei vielä tiedetä, oliko kansakoulun syrjäyttänyt peruskoulu viisas vai varomaton päätös. Joka tapauksessa näen, että koko kansan sivistystaso on 150 vuodessa kohonnut merkittävästi, ja nyt olisi korkea aika vahvistaa tämän kehityksen taloudellista perustaa.”

Ahaa. Tästä siis kenkä puristi tänä aamuna, kun kävelimme jälleen kirkkaassa auringonpaisteessa kohti Ryssänkärkeä.

”Poliittisen ylärakenteen horjuminen saattaa tässä tilanteessa osoittautua kohtalokkaaksi. Suurten ja pieneten puolueiden sisäinen valtataistelu saattaa hämärtää ja viivästyttää kansalaispalkkaa taikka perustuloa koskevaa tarpeellista ja välttämätöntä päätöksentekoa.”

”Hallituksen turvautuminen vanhaan kokeilumalliin lienee kyllä viisasta, mutta nyt ei saisi hämärtyä se tosiasia, että samalla tavalla kuin kansakoululaitoksen kehityksen alkuaikoina epäiltiin, että lopputuloksena vain laiskat ja lahjattomat vapaamatkustajat hyötyisivät, osoittautui vääräksi, kansalaistulokin tulee osoittautumaan oikeaksi ratkaisuksi – jos se saa taakseen riittävän voimakkaan, yli puoluerajojen ulottuvan tuen.”

”Jos markkinavoimat olisivat saaneet ratkaista kansakoululaitoksen kehityksen, siitä ei olisi koskaan saatu niin runsasta ja koko yhteiskuntaa hyödyttävää satoa kuin nyt saatiin.”

”Sama koskee kansalaispalkkaa – annetaanpa sille mikä nimi tahansa. Kansantalousmiehet ja muut talousteoreetikot saavat vapaasti riidellä syntymässä olevan lapsen nimestä. Siihen heidän koulutuksensa kyllä riittää.”