58. Puhetta odotellessa 2

Tadeuz Armand Oz eli tuttavallisemmin Teuski istui jälleen aamuhämärissä T:n sylissä. Tapanin myrsky oli laantunut, mutta jättiläismäinen, vanha kuusi lojui nurmikolla, parinkymmenen metrin päässä ikkunasta. Siihen se romahti keskellä myrskyä, iltapäivällä. Hyvä ettei kukaan jäänyt sen alle. Tohtori kertoi nähneensä kaatumisen, kun oli lähdössä kävelylenkilleen. Siihen oli mennyt hänen mukaansa vain muutama sekunti. Hyvä, että autot olivat tallissa, mutta kyllä se olisi tallin katonkin pahasti murjonut.

- Teuski. Minulla on vähän haikea mieli. Tätä maisemaa me emme ole enää katselemassa vuoden päästä. Lähtöhaikeuttahan tämä vain on. Se menee kyllä ohi, kun palaan taas rivikansalaiseksi. Mutta uuden vuoden puhe vähän hermostuttaa, vaikka olen pitänyt sen jo monta kertaa. Luulisi, että siihen tottuu. Mutta kun tämä on viimeinen kerta.

Tadeuz Armand Oz tiesi, että Mami oli ihan aidosti huolissaan. Se tunsi kynsien kärjet niskassaan. Se oli varma merkki. Jotakin tapahtuu pian.

- Meidän on kysyttävä Viljolta, vaikka ne ovat kirjoittaneet puhetta jo monta päivää. Viikkojakin. Ja luimmehan me viimeisintä versiota  eilen Tohtorin kanssa melkein puolille öin eikä siihen ole juuri mitään lisättävää. Mutta Viljo saattaa nähdä jotakin sellaista, mitä me emme huomaa.

T. hipaisi iPhoneaan.

- Voisitteko tulla hetkeksi tänne. Tarvittais taas vähän apua.

"Totta kai. Tulen heti. Pelastuslaitoksen miehet tulivat juuri paikalle. Ei heitä tarvitse neuvoa. Ovat karsineet ja katkoneet satoja puita viime yön aikana. Meidän vanhus menee jo rutiinilla."

Hetken kuluttua ovelle koputettiin. Viljo Vähänen astui sisään.

- Tehän olette lukenut näitä versioita, eikö niin? Minusta puhe alkaa olla aika hyvin kohdallaan. Osaan sen jo melkein ulkoa. Mutta haluaisin vielä kuulla teidän näkemyksenne parista asiasta."

Tauko.

Teuski hyppäsi lattialle. Viljo katsoi rauhallisesti, kun T. pyöritti puolikkaiksi leikattuja A-nelosia käsissään ja etsi sieltä jotakin kohtaa.

- Niin. Tässä se on. Pitäisikö minun sanoa jotakin naisehdokkaista. Essayah ja Biaudethan pärjäsivät hienosti omissa tv-tenteissään. Olisiko paikallaan sanoa jotakin heistä, kun jatkossa esillä on vain miehiä. Kyllä naiset taidetaan nyt jyrätä. Ihmiset ovat kai saaneet tarpeekseen minusta. Kysymys siis kuuluu, voinko sanoa jotakin käynnissä olevasta vaalitaistelusta vai enkö mitään. Mitä sanotte?

Tauko.

Viljo oli selvästikin hämmentynyt. Ei hän odottanut tällaista kysymystä, vaikka he olivat kahdestaan keskustelleet jo kesästä lähtien siitä, ettei seuraava presidentti tule olemaan nainen. Viljokin oli nähnyt kristillisten ja ruotsalaisten tv-tentit ja oli suorastaan ihastunut Sari Essayahin rauhalliseen, aurinkoisesti hymyilevään tyyliin. Sitä paitsi hän oli ollut Viljon mielestä hyvin asiallinen. Asiantunteva. Biaudetkin oli pärjännyt hyvin, mutta se ei enää yllättänyt Viljoa.

"Sanoisin, ettei teidän pitäisi puuttua sanallakaan käynnissä olevaan vaalitaisteluun. Joku ehdokkaista tai joku katsojista tulisi pitämään jokaista sanaanne myrkkynuolena. Ainoa asia, jonka te voisitte ehkä sanoa, voisi koskea perustuslakimme henkeä ja kirjainta, mitkä näkyvät ehdokasasettelussa, kun kaikilla eduskuntapuolueilla on oma ehdokkaansa. Mutta sekin on aika vaarallista, koska siitä alettaisiin heti lukea teidän käsityksiänne perustuslaista yleensä. Sillä tiellä voi tulla karhu vastaan. Käydäänhän "riisutusta presidentistä" edelleen aika kiivasta keskustelua. Nimien mainitseminen olisi vielä pahempaa. Sitä te ette varmaankaan tosissanne edes harkinnut. Sehän olisi suorastaan vaarallista."

- Oukei. Minulla olikin tässä iso kysymysmerkki. Mutta miten minä voisin vastata Väyryselle, joka puhui täysin pehmosia kuudenvuodenpuheessaan. (Hän siis aikoo istua kuusi vuotta) Että kansakunnalta puuttuu muka tarkoitus ja suunta. Se raivostuttaa, kun tässä ollaan hiki hatussa rakennettu hyvinvointia ja turvallisuutta koko sotien jälkeisen ajan. Mikä ihmeen taikuri se Väyrynen oikein luulee olevansa? Nytkö sitten pitäisi ottaa markka käyttöön ja sulkea ovet Eurooppaan? Sekö on kansakunnan tarkoitus ja suunta?

"Älkää vastatko Väyryselle! Se on minun ehdotukseni. Ei teidän pitäisi takertua yhdenkään ehdokkaan vaalitaistelun huumassa heittämiin herjoihin. Viimeisessä uuden vuoden puheessanne te voitte turvallisesti ja varmasti nousta kaiken sellaisen yläpuolelle. Silti te voitte pitää hyvän puheen kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Ette te tietenkään voi unohtaa sitä, että teidät valittiin sosialidemokraattina. Kyllä kansa sen muistaa. Eikä siinä ole mitään häpeämistä. Historian väkivahvaa aaltoliikettä vastaan on turha taistella. Nyt näyttää vahvasti siltä, että aallon harjalle nousee vuorostaan oikeisto, kun siellä oli kohta sotien jälkeen ensin keskusta ja sitten vasemmisto. Nykyinen sateenkaarihallitus on itse asiassa hyvä sarana edellisen (vanhan) ja tulevan (uuden) välissä. Kestää aikansa ennen kuin kansakunta asettuu uuteen asentoon."

- Ymmärrän teitä Viljo Vähänen. Tehän tietysti myöskin ymmärrätte, että meidän tiemme eroavat maaliskuun alussa. Se on mielestäni surullista, mutta sille me emme mahda mitään. Aika aikaansa kutakin. Mutta sanokaapa vielä jotakin koko maailman tilanteesta. Olemmeko me todellakin menossa kohti suurta sotaa, kuten olette niin monta kertaa varoittanut?

"Kyllä. Kaikki merkit viittaavat siihen. Ajatellaan nyt vaikka asekauppaa ja aseteollisuutta. Sitäkin hallitsevat entistä suuremmassa määrin markkinavoimat. Siis raha ja pyrkimys maksimaalisiin voittoihin. Niissä piireissä liikkuu tosi suuri raha! Se tapahtuu täysin välittämättä siitä, mihin yhä tehokkaampia, tuhovoimaisempia ja älykkäämpiä aseita käytetään. Ja kuitenkin vastaus on suoraan nenämme edessä. Niitä käytetään sotaan! Kylmänsodan aikana ydinase toimi lopulta tehokkaana pelotteena, joka esti kolmannen maailmansodan syttymisen. Nyt se on kadottanut tai ainakin  kadottamassa tämän elintärkeän tehtävänsä. Ja mikä olennaista, tästä ei sovi syyttää "rosvojoukkoja tai terroristeja". Ei. Ydinase pelotteena on menettänyt merkityksensä sen vuoksi, että valtiotkin (myös suurvallat) ovat siirtyneet osaksi täysin hillitöntä markkinataloutta eikä sen yläpuolella ole mitään voimaa (maailmanhallitusta), joka voisi estää tuhoisan kehityksen. Teoreetikot kyllä puhuvat jälleen siitä, että "viisaat markkinat" hillitsevät itse itseään ja etteivät ne tarvitse mitään ulkopuolista valvojaa. Mitä vähemmän valtiota tai muuta kontrollia, sen parempi! Tätä on jauhettu vuosisatoja. Seurauksena on ollut kaksi maailmansotaa ja lukematon määrä "pikku sotia". Kolmas jytky on enemmän kuin todennäköinen. "

- Minä kiitän teitä Viljo Vähänen ja toivotan teille kivutonta loppua. Vain yksi kokonainen vuorokausi ja rippeet on jäljellä. Ihmisinä me toivottavasti kohtaamme vielä joskus. 

57. Puhetta odotellessa

Perässähiihtäjä on ehtinyt jo parin pienen mäennyppylän (Naton ja presidentin) taakse, mutta jäljet näkyvät vielä selvästi. Tapanin myrskykään ei niitä peittänyt. Hänen perässään vaeltaa uskollinen kommentaattoreiden kaarti. Heidän kirjoituksiaan olen tällä kertaa jonkin verran selaillut.

Vastaan ensin Unskin kysymyksiin (1) Mitä vikaa Natossa? ja (2) Tuleeko presidentistä liian  vallaton? Vaikka ne eivät ensikuulemalta näytä liittyvän juurikaan toisiinsa, ja lisään niihin oman kysymykseni (3) Mihin matka veli venäläinen?

(1) Natossa ei ole valuvikaa, tuota suosittua halkeamaa, jota nykyään etsitään kissojen ja koirien kanssa kaikenmoisista rakenteista. Nato on sotilasliitto. Piste. Sille Varsovan liiton lopullinen romahtaminen tuli yllätyksenä, mutta se toipui tästä yllätyksestä nopeammin kuin mikään muu läntinen organisaatio.  Kun Berliinin muuri murtui lokakuussa 1989, Natolla oli "uusi strategia" valmiina jo marraskuussa. Siinä todettiin, että "kaikki maat, jotka olivat ennen Naton vastustajia, ovat purkaneet suhteensa Varsovan liittoon ja hylänneet ideologisen vihamielisyytensä länttä kohtaan".  Jotkut ovat tulkinneet tämän Roomassa annetun julkilausuman siten, että Nato olisi jotenkin muuttunut. Se oli - ja on edelleen - paha virhe. Mutta tottakai se sopi Naton omaan propagandaan kuin nenä päähän. Kenraalit tosin komennettiin kaksikerroksisen talon kellariin ja siviilipukuiset sotilaat määrättiin yläkerran salonkeihin. Tai jos käytän S. Kääriäisen, entisen esimieheni termiä, heidät jalkautettiin tavallisten ihmisten keskuuteen. Natossa ei siis ole yhtään mitään vikaa, vaan vika on katsojan silmässä. Sellainen argumentti, että Naton olisi muuttunut, koska maailman on muuttunut, on tuulesta temmattu. Siis kestämätön väite. Silti se näyttää menneen monella taholla kuin häkä päähän. (Tämä vertaus on tosin hieman ontuva, koska häkä on vaarallinen kaasu. Muistan, kuinka lukioikäisenä pojankloppina jouduin kantamaan tajuttomuuden rajalla hoippuvan isäni pois kellarisaunastamme, kun hän - aito suojeluskuntamies ja vakaumuksellinen porvari - oli jättänyt oksankäppyrän tulipesään käryämään ja minä pelastuin häkämyrkytykseltä pään verran häntä pitempänä.) Joka tapauksessa minua sieppaa, kun jatkuvasti kuulee, että "Nato on muuttunut" tai mikä vielä pahempaa, että "Natosta on tullut YK:n kaltainen poliittinen liitto." Tähän lisätään aina ihan vakavissaan, että "ne jotka eivät tätä näe ja ymmärrä, istuvat kylmän sodan aikaisissa poteroissaan." Kyllä minä silloin niin mieleni pahoitan.

(2) Olen aina  ja johdonmukaisesti vastustanut Suomen presidentin valtaoikeuksien karsimista. Mikään argumentti ei ole saanut päätäni kääntymään tässä asiassa. Erityisen vaikeaa on ollut ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan suoralla kansanvaalilla valitun presidentin valtaoikeuksia olisi riisuttava, jotta tasapainotettaisiin eduskunnan ja presidentin välistä valtasuhdetta. Sellaiseen keskusteluun ei olisi ollut mitään aihetta, jos koko remonttiin ei olisi laisinkaan ryhdytty. Vanhassa perustuslaissa (valtiosäännössä) tämä valtasuhde on määritelty hämmästyttävällä taidolla ja ymmärryksellä, jotka olisivat hyvin sopineet myös "muuttuneeseen maailmaan." Väitteet siitä, että joku presidenteistämme (Kekkonen?) olisi käyttänyt valta-asemaansa perustuslain hengen tai kirjaimen vastaisesti perustuvat mielestäni  poliittiseen, vaan eivät objektiiviseen harkintaan. Siksi minusta on jokseenkin samantekevää, mitä oikeuksia maaliskuussa 2012 virkaansa astuvalla presidentillä on jäljellä. Suuri virhe on jo tehty. Sitä ei enää voida korjata. Valitettavasti. (Remonttimiehen sydäntäni on kummasti kylmännyt, kun tässä asiassa tunnen olevani "perustuslaillinen". Menneiden vuosien perustuslaillisuudessa oli aimo annos patologista kekkosvihaa."

(3) Edellä mainittua Nato-logiikkaa ei mielestäni voi soveltaa Venäjään. Ex-puolustusministerin huudahdus "Venäjä. Venäjä. Venäjä" tarkoittaakin jotakin aivan muuta. Sehän yhdistettiin heti vanhaan, pahamaineiseen hokemaan, että "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Se oli tietysti virhe. Jokainen murroksen keskellä elävä suurvalta on  ongelma naapureilleen! Vaikka muutos Neuvostoliitosta Venäjäksi tapahtui melkein samanaikaisesti, kun Nato keksi "uuden strategian", kyse on kahdesta täysin erilaisesta prosessista. Ne liittyvät kylläkin toisiinsa siinä mielessä, että "länsi" oli erittäin kärkkäästi tyrkyttämässä hajoavalle Neuvostoliitolle omia reseptejään ja "asiantuntemustaan"  koskien koko poliittista järjestelmää (länsimaista demokratiaa ja monipuoluejärjestelmää) ja talousjärjestelmää (kapitalismia ja vapaata markkinataloutta, joihin kuului olennaisena osana shokkiterapian muodossa tapahtuva yksityistäminen). Samainen "länsi" halusi pehmentää tätä prosessia maalamalla omille kasvoilleen rauhan symbolin (YK-kyyhkysen) ja peittämällä sotaiset kasvonsa (Nato-kotkan). Nato on sittenkin vain päiväperhonen verrattuna vuosisataiseen Venäjään. Tämänkin vuoksi näitä kahta muutosta on vaikea verrata toisiinsa. Toinen (Nato) on nopea. Toinen (Venäjä) on hidas. Siksi on aivan liian varhaista odottaa, että Venäjän muutos olisi parissa kymmenessä vuodessa (!) valmis. Se on vielä hyvin kaukana siitä. Sen sijaan tuntuu kohtuulliselta kysyä, mihin suuntaan Venäjä ja venäläiset ovat tänä päivänä matkalla. Ja vastauskin on jo ehditty esittää monella suulla ja monissa papereissa. Venäjä on matkalla kohti demokratiaa, joka on sille vieras ja outo. Tsaristinen Venäjä ja kommunistisen vaihtoehdon kokenut Venäjä (Neuvostoliitto) eivät olleet demokratioita eikä demokratia ole vientituote, tavara, jolla olisi selkeä muoto ja hinta. Ei. Demokratia on monitahoinen, ja monitasoinen historiallinen prosessi, joka tuskin missään saavuttaa teoreettista ihannemuotoaan. Luulisin sen vuoksi, että Venäjällä on samanlaiset mahdollisuudet kehittyä omanlaatuiseksi demokratiaksi kuin millä tahansa muulla eurooppalaisella valtiolla. Ei pitäisi tehdä hätäisiä johtopäätöksiä yksittäisistä ihmisistä (Putin, Medvedev) tai yksittäisistä vaaleista, joilla demokratiaan pyritään. Mielestäni Idäntutkimus-lehden uusimmassa numerossa (4/2011) Markku Kangaspuro käsittelee tuoreinta kiista Duuman vaalien ääntenlaskennasta ja muista sotkuista tässä suhteessa esimerkillisen asiallisesti. Venäjästä puhuttaessa taskussa olisi hyvä olla pitkä vieteri tai parikin sellaista. Malttia. Malttia. Malttia.

On erittäin jännittävää odotella, kuinka tasavallan presidentti Tarja Halonen käsittelee (mahdollisesti) tällaisia kysymyksiä viimeisessä uudenvuoden puheessaan. En lähde etukäteen arvuuttelemaan. Kun Perässähiihtäjä on luvannut postata seuraavan kerran 1.1.2012 , jään kaikessa rauhassa odottamaan. Hänen kommentaattorinsakin tehnevät samalla tavalla. Minä en kuitenkaan liity heidän seuraansa, vaan hiihtelen hiljalleen perässä.

56. Mauttomuudesta

"Suomen ulkoministerin kommentti ylittää törkeydessään ja sivistymättömyydessään kaikki järjellisyyden ja kohtuuden rajat" (Heikki Sipilä Ilta-Sanomissa 20.12.2011)

Sanat koskevat Erkki Tuomiojan lyhyttä kommenttia YLEn ykkösaamussa Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-ilin kuoleman johdosta: "Kukaan tuskin jää kaipaamaan kovin paljon".

Itse lisäisin Sipilän lausuntoon, että Tuomiojan kommentti oli mauton. Tyylitön. Jäin ihmettelemään sitä.

Oli jälleen käännyttävä Viljo Vähäsen puoleen saadakseni vähän syvyyttä omaan ajatteluuni, koska tunnen vaeltavani kovin oudossa maastossa silloin, kun on kysymys on ihmiseen kohdistuvasta mauttomuudesta. Kyllä elämän päättyminen, kuolema, on asia, jonka suhteen ihminen on aika avuton. Sillä rajalla ihminen riisutaan paljaaksi, vaikka hänet lähdön hetkellä peitettäisi ruusuilla tai vaikka hänet pantaisiin näytille lasikaappiin.

Mauttomuus ei kerta kaikkiaan sovi kuolemaan.

Stop!

Mitä olenkaan itse tehnyt näissä blogeissani? Leikittelenkö kuolemalla? Entä jos jonkun lukijani mielestä "kertaalleen kuollut" Viljo Vähänen on mauttomuuden huippu?

Toistan niille, jotka eivät ole lukeneet Viljon esittelyä, mitä sanoin hänestä ennen kuin kirjoitin ensimmäisen blogini viime helmikuussa Nizzassa.

Viljo Vähänen on kertaalleen kuollut, määrämittainen mies. Sen vuoksi hänellä on oikeus liikkua vapaasti rajojen yli. Elämän ja kuoleman, materian ja hengen välimaastossa, jos hän niin haluaa. Tai pysyä kummassa tahansa niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Sillä Viljo on viisas, viisaampi kuin tavallinen kuolevainen, koska hänellä on yksi kokemus enemmän.

Viljo ei ole Kim Jong-il. Ei hän myöskään ole Stalin eikä Hitler. Ei myöskään Pol Pot. Hänellä ei ole mitään vastinetta elävien tai eläneiden ihmisten maailmassa. Viljo on imaginaarinen. Mielen kuva. Sellaisena hän on mauton ja hajuton. Häntä ei voi loukata eikä hän loukkaannu.

Tauko.

Kysyin Viljolta, miten hänen mielestään Pohjois-Korean johtajan kuolemaan olisi suhtauduttava. Mitä sisältyy "Rakkaan Johtajan" kuolemasta kertovaan suruviestiin?

"Korean demokraattinen kansantasavalta hyväksyttiin YK:n jäseneksi vasta vuonna 1991", Viljo aloitti tavallista vakavamman näköisenä. "Tässä suhteessa se on nuorempi kuin Suomi. Valtioina me olemme kuitenkin tasa-arvoisia. Historia on eri asia. Sen suhteen Pohjois-Korea on kunnianarvoinen vanhus meihin verrattuna. Tässä Sinulle pieni kertaus:

Ensimmäiseen vuosisataan mennessä Korean niemimaa oli jaettu kolmen valtion kesken Goguryeoon, Baekjeen ja Sillaan. Vuonna 668 Silla yhdisti Korean yhdeksi valtioksi. Mongolia miehitti Koreaa vuodesta 1231 1300-luvun alkupuolelle. Japani hyökkäsi maahan 1592 ja 1597. Choseon-dynastia oli Korean pisin yhtäjaksoinen itsenäisyyden kausi vuosina 1392-1910. Choseon eristäytyi aikansa loppupuolella niin voimakkaasti ympäröivästä maailmasta, että sai liikanimen "erakkokuningaskunta".

Korea oli kuningaskunta, jonka Japani miehitti 1910. Kun vuonna 1945 toisessa maailmansodassa tappion kokenut Japani veti joukkonsa pois Koreasta, sodan voittajavaltioihin kuuluneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat maan kahteen puoliskoon 38. leveyspiirin kohdalta. Pohjoinen miehitysvyöhyke oli Neuvostoliiton hallinnassa ja eteläinen puolisko oli Yhdysvaltain valvonnassa. Korean demokraattinen kansantasavalta perustettiin 9. syyskuuta 1948 Neuvostoliiton miehittämälle vyöhykkeelle ja Korean työväenpuolueen pääsihteeristä Kim Il-sungista tehtiin maan valtionpäämies Kim Il-sung julisti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi, jonka poliittinen järjestelmä perustui Juche-aatteeseen. (Wikipedia 2011)

En näe mitään perustetta sille, että Armon Vuonna 2011 itsenäisen Suomen ulkopoliittisen johdon taholta osoitettaan halveksuntaa toista itsenäistä tasavaltaa kohtaan. On aivan eri juttu, jos tällaiseen mauttomuuteen sortuu joku yksityinen ihminen, vaikka hän sattuisi olemaan ihan professoritasoakin."

- Aivan niin, pääsin huomauttamaan väliin. - Tarkoitat selvästi Jyrki Virolaista, joka sotki kolumnissaan (251/2012.2011) pahan kerran Václav Havelin, Kim Jong-ilin ja Tarja Halosen. Harvoin näkee niin mautonta kirjoitusta.

"Todellakin. Virolainenhan vastasi myös Tuomiojalle sanomalla, että "muistosanoissaan Halonen leperteli, että kyllä Kimiäkin toki jotkut jäävät kaipaamaan - voi helvetti sentään!"

Kyselin Viljolta hieman myös Juche-aatteesta. Saatan palata aiheeseen joskus myöhemmin, koska satun muistamaan, että Suomessa toimii Juche-aatteen opintoyhdistys, jota johti vielä 2000-luvun alussa kokoomuslainen Pekka Rantala. Häntä en kuitenkaan muista tavanneeni oman kokoomusurani aikana.

Panin myös merkille, että Juche-aatteella on yhteys - tosin hyvin hatara ja etäinen - käynnissä oleviin presidentinvaaleihin. Aatetta edustaa nimittäin Suomessa Kommunistinen Työväenpuolue (KTP), joka poistettiin viime keväänä puoluerekisteristä eikä se sen vuoksi ehtinyt mukaan vaaleihin, vaikka päättikin välittömästi ryhtyä keräämään 5000 hengen jäsenluetteloa, joka tarvitaan uudelleen rekisteröitymiseen.

Paavo Arhinmäessä ei ole juche-leimaa, vaikka hänen viestinsä on hyvin samanlainen kuin  KTP:n puheenjohtajalla, Hannu Harjulla, joka pohdiskeli viime huhtikuussa Vladimir Iljitsh Leninin 140-vuotissyntymäpäivän kansainvälisessä seminaarissa,  kuinka Leninin näkemykset kapitalismin kehityksestä ovat toteutuneet tämän päivän Euroopassa ja koko maailmassa.

Kun Pohjois-Korean edesmenneellä johtajalla ja Suomessa virallisesti toimivalla poliittisella puolueella on näinkin selvä aatteellinen yhteys, olisi ollut vähintäänkin kohteliasta välttää sellaisia mauttomuuksia, joita nyt esiintyi.

Asioista voidaan olla erimieltä ja niistä voidaan väitellä vaikka kuinka kiihkeästi, mutta kuoleman edessä pitäisi muistaa käyttäytyä arvokkaasti. Näin ei tapahtunut.

55. Poliittisesta rohkeudesta

Olen pitänyt marraskuun lopulta lähtien työpöydälläni, silmieni alla, ministeri Antti Tanskasen artikkelia Poliitikot eivät uskalla pelastaa euroa. Se julkaistiin Suomen Kuvalehdessä nro 48/2011.

Kun hallitus vastasi eilen soinilaisten välikysymykseen koskien europolitiikkaa, ajattelin kirjoittaa tämän blogin ennen kuin kuulen luottamuslauseäänestyksen tuloksen. Oletan nimittäin, että enemmistö kansanedustajista osoittaa poliittista rohkeutta ja äänestää hallituksen puolesta. En ole kuitenkaan varma siitä, että oppositio (soinilaiset, keskustalaiset ja vasemmistoryhmästä erotetut) säilyy yhtenäisenä. Uskon, ettei hallitusrintama rakoile.

Välikysymyskeskusteluhan käytiin keskellä presidentinvaalitaistelua, mikä saattaa heijastua myös äänestystulokseen. Näin saadaan ensimmäinen konkreettinen vastaus Perässähiihtäjän seitsemänteen postaukseen "Miten eurokriisi vaikuttaa presidentinvaaleihin?" Keskustelussahan käytettiin 150 puheenvuoroa, joten kyllä se näyttää kiinnostaneen suurinta osaa kahdestasadasta kansanedustajasta.

Tässä joutuu kuitenkin pohdiskelemaan, kumpi on rohkeampi, hallitus vai oppositio? Molemmat leirithän uskovat tietysti omaan asiaansa.

Hallitus haluaa pelastaa euron. Oppositio haluaa hukuttaa sen. Väyrysen johtama Keskusta luistelee välimaastossa. Se puolustaa rohkeasti sekä euroa että siitä luopumista.

Olen lukenut Tanskasta ällätikun kanssa.

Hän havaitsi kolme viikkoa sitten, kun EU:n valtionpäämiehet olivat kokoontuneet (26.10.2011) ratkomaan euroalueen ongelmia, että "valitettavasti ei ole näköpiirissä poliittista rohkeutta tehdä niitä päätöksiä, joita toimiva talous- ja rahaliitto edellyttää."

Tanskanen ottaa avukseen J.K. Paasikiven (tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku) ja toteaa: "Realismin puute selittyy ymmärtämättömyydellä tai älyllisellä epärehellisyydellä."

Hän tarttuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon.  Se johtuu hänen mielestään "uskalluksen puutteesta toimia muuten kuin äärimmäisen pakon edessä tai taktisista syistä, kun epäsuosittuja ratkaisuja halutaan siirtää kriisin varjolla tehtäviksi."

Välikysymyskeskuksen lopputuloksella ei olekaan mitään merkitystä, koska ratkaisevat päätökset on siirretty ensi vuoden maaliskuulle. Silloin uusi presidentti on jo astunut virkaansa.

Hänen toimivaltaansa kuuluu (Suomen perustuslaki 93§) johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. "Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen."

Tätä perustuslain säädöstä ei ole muutettu, mutta sen sijaan ensi maaliskuussa astuu voimaan perustuslain muutos (1§:n 3 momentti), jossa todetaan, että "Suomi on Euroopan unionin jäsen".

Tällä muutoksella Suomi on jo sitoutunut (ainakin moraalisessa mielessä) noudattamaan niitä säädöksiä, joista Euroopan unionissa päätetään.

Siitä asiasta on enää turha rutista!

Tätä asiaa ei ratkaista Saksan eikä Ranskan parlamenteissa eikä myöskään Lontoossa. Se ei kuulu myöskään röyhkeille ja itseriittoisille markkinavoimille. Sen on päättänyt Suomen kansa, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta (perustuslain 2§ 1 momentti).

Mielestäni nyt, kun Eurooppa on ajautunut syvimpään kriisiinsä sitten toisen maailmansodan, olisi osoitettava poliittista rohkeutta puolustaa maanosan yhteistä valuuttaa, euroa.

Juuri tästä asiasta olisi tehtävä (ellei se tule automaattisesti) edessä olevien presidentinvaalien tärkein kysymys.

Minulla on se vakaa käsitys, että suomalaiset ovat jo hyväksyneet euron omaksi valuutakseen ja nostaneet Suomen markan kunnioittavalle paikalle historian vitriiniin.

Jos soinilaiset ja keskustalaiset haluavat nyt kaivaa esille sotakirveensä ja rikkoa tuon vitriinin lasit ottaakseen sieltä pois markan kolikot ja setelit, hekin osoittavat tietysti poliittista rohkeutta.

Ratkaiskoon kansa (perustuslain mukaisesti) tämän kiistan.

54. Koivistosta Niinistöön

Unskin perässä on mukavaa hiihdellä. Toistaiseksi.

Hänen latunsa kulkee vankalla pohjalla, jota poliittiset sukupolvet talloneet jo vuosisatoja.

Suuret rotkot, kansalaissota, talvisota ja jatkosota Lapinsotineen, eivät ole sitä murtaneet. Se ei katkennut äärioikeiston riehuntaan Euroopassa eikä kommunistien valtakauteen Neuvostoliitossa. Katkeaako se seuraavaan suursotaan, jonka kumina jo kuuluu maailmalta?

Mene ja tiedä.

Ehdokas listalla olevan kaartin istuttaminen Säätytalon penkeille oli joka tapauksessa hauska idea  Unskin viidennessä postauksessaan. En ole tälläkään kerralla jaksanut seurata siitä syntynyttä keskustelua, vaikka ymmärrän kyllä, että juuri keskustelu on postauksen päätarkoitus. Siinä postaaja kaivaa esille mielipiteitä valitsemastaan teemasta.

Nyt Unski kysyi, toistuuko Koivisto-ilmiö, millä hän viittasi Mauno Koiviston kannatuksen hämmentävään nousuun Urho Kekkosen pitkän varjon alta. Gallupit huitelivat ennen vuoden 1982 vaalia lähellä kuuttakymmentä prosenttia!

Seurauksena oli kirkas voitto, josta alkoi demarimafiaksi nimetyn sosialidemokraattisten presidenttien valtakausi.

Päättyykö se vuoden 2012 presidentin vaaleissa? Sehän olisi mullistus!

Monet merkit viittaavat siihen, että näin käy.

Viljo Vähänen arveli kuitenkin, että Euroopassa kytee nyt suurempikin mullistus, joka voi kehittyä arvaamattomaksi hätätilaksi. Silloin myös Perässähiihtäjän latu kulkee vetiselle suolle, jossa suksien pohjat jäätyvät.

"En pidä mahdottomana, että euro murtuu väkivaltaisesti. Siinä voi käydä kuin Porin Isomäen jäähallissa tässä viikonvaihteessa. Joku tempaisee suutuksissaan tuolin irti ja alkaa huitoa sillä ympäriinsä. Käsirautoja tarvitaan."

Ajattelin sanoa, että "zot zot fogeli", kuten Leo Jokela aikoinaan Speden ohjelmassa, mutta tyydyin vain huomauttamaan Viljolle, että nyt on kysymys hieman isommasta asiasta kuin SM-liigan jääkiekko-ottelusta Bluesin ja Porin Ässien välillä.

"Yes. Yes. Niin on. Nyt lasketaan sen varaan, että Euroopan Unionissa säilyy kova ydin, jonka varassa pystytään toteuttamaan unionin perimmäistä, historiallista tarkoitusta eli sodan välttämistä ja rauhan turvaamista. Siitähän näinä kaikkina vuosina on ollut kysymys. Siitä joutuvat pikkuriikkiseltä osaltaan vastaamaan kaikki presidentinvaalien ehdokaslistalla olevat henkilöt ja hieman suuremmassa määrässä 1.3.2012 virkaansa astuva seuraava Suomen presidentti. Mutta entäpä jos tuo kova ydin alkaa sulaa sisäisissä ja ulkoisissa paineissa niin, että se lopulta räjähtää? Minkä varassa Eurooppa sitten jatkaa elämäänsä? Entä jos Eurooppaan jää lopulta jäljelle vain ytimien ydin, Saksa? Missä Suomen pitäisi silloin olla? Saksan vieressä vai Saksaa vastaan?"

- Tuo on mahdottoman tärkeä kysymys, sain sanotuksi. - Nythän Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto on pitänyt tärkeänä, että Suomi istuu kaikissa niissä pöydissä, joissa maailman kohtalosta päätetään. Joku sanoi viikonvaihteessa aivan oikein, ettei Euroopalla ole tällä hetkellä vain yhtä ydintä, vaan niitä on useampia riippuen siitä, mistä politiikan lohkosta kulloinkin on kysymys. Se on viisas näkökohta. Mutta ei kovin hyödyllinen. Talous ja turvallisuus ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Ei niitä nytkään voi erottaa toisistaan. Sosiaalipolitiikka, ympäristö ja teknologia ovat tarpeellisia sidosaineita, mutta ei Euroopan ydin niiden varassa voi elää. Ja kuten tiedät, viime kädessä geopolitiikka ratkaisee. Maailmanhallitusta on turha kuikailla tänäkään päivänä. Väestöpohja, luonnonvarat ja sijainti maapallolla ratkaisevat. Sitä kutsutaan realismiksi. Totta on myös se, että Suomi-nimisen kärpäsen surina elefanttien korvissa ei merkitse mitään. Näkyihän se hassulla tavalla siinä alaviitteessä, jonka Suomen pääministeri eduskunnan ohjastamana onnistui kirjaamaan Brysselin huippukokouksessa. Joku viikonvaihteen kommentaattori ilmaisi asian leppoisasti sanoessaan, ettei Suomea ole Saksassa olemassakaan!

"Aivan niin. Mutta mielestäni kannattaisi esittää vielä suurempi kysymys: Onko Eurooppaa enää olemassa? Nyt näytetään laskevan, että niin sanottu länsimainen kulttuuri, jonka lippulaivana on ollut markkinatalous tai, kuten nykyään tavataan sanoa, markkinavoimat, pysyy ikuisesti voimissaan, kunhan huolehditaan siitä, että voimansiirtoakseli Euroopan ja USA:n välillä ei ruostu eikä repeä. Tässä täytyy olla jokin perustavanlaatuinen virhe. Euroopan ja Pohjois-Amerikan vuosisatainen kukoistus on perustunut ryöstöviljelyyn ja ihmisoikeuksien räikeään rikkomiseen. Muistutan vain orjakaupasta ja Amerikan intiaanien kohtalosta. Sitä on kaunisteltu ja peitelty tähän päivään saakka hyvin taitavasti, mutta entäpä jos tämä suloinen suojapeite repeääkin? Mitä sen alta paljastuu?"

Jäimme Viljon kanssa miettimään. Huomasimme ajautuneemme liian kauaksi Perässähiihtäjän turvallisesta ladusta ja päätimme hieman jarrutella, ettei hän katoaisi kokonaan näkyvistämme.

Totesimme kuitenkin tämänkertaisen keskustelumme päätteeksi, että seuraavan itsenäisyyspäivän juhlissa Mauno Koivisto (sdp) tervehtii uutta presidenttiä, Sauli Niinistöä (kok). Silloin kääntyy historian lehti, mutta muutos ei ole mullistava.

53. Ehdokaslista

Unski kirjoitti eilen kolmannen postauksensa. Vaikka olen jo tottunut ymmärtämään tuon sanan, halusin katsoa Urbaanista sanakirjasta sen tarkan merkityksen. Se on  "nettisivulle lisätty juttu". Esimerkkinä löytyi Googlesta jonkun Jaken teksti maaliskuulta 2008: "Iha paska toi su postaus."

Se ei kyllä sovellu mitenkään Unskin postauksiin, sillä esimerkiksi tämänkertainen oli aivan asiallinen: "Kuina hyvin Tarja Halonen onnistui?"

Vastauksia tähän kysymykseen en jaksanut lukea. Sen sijaan pohdin presidentinvaalien ehdokaslistaa yhdessä Viljo Vähäsen kanssa.

Unski totesi, että eilen oli puolivirallisesti se päivä, jolloin Tarja Halosesta tuli "rampa ankka". Se sattui hetkeen, jolloin Linnan juhlat olivat ohi, ja klo 16 päättyi virallisesti ehdokkaidenasettamisaika.

Presidentiksi pyrkivät Paavo Arhinmäki (vas), Eva Biaudet (rkp), Sari Essayah (kd), Pekka Haavisto (vihr), Paavo Lipponen (sdp), Sauli Niinistö (kok), Timo Soini (ps) ja Paavo Väyrynen (kesk). Yhtään kansanliikkeen ehdokasta ei siis ilmaantunut listalle, vaan kaikilla ehdokkailla on selvä puoluetausta. Pidän sitä hyvänä asiana.

Kovin kaukana takanapäin eivät ole ne ajat, jolloin kansa valitsi ensin 300 valitsijamiestä, jotka sitten valitsivat presidentin.

Nykyisen perustuslain mukaan (54§) "Tasavallan presidentti valitaan välittömillä vaaleilla syntyperäisistä Suomen kansalaista kuuden vuoden toimikaudeksi. Sama henkilö voidaan valita presidentiksi enintään kahdeksi peräkkäiseksi toimikaudeksi".

Tarja Halosen kausi päättyy. Hänen jälkeensä paikalle ei tule "mustaa hevosta", vaan joku henkilö ehdokaslistalta.

Unski toteaa (Hannu Lehtilään viitaten), että "porvarillinen eliitti" on ollut koko 12 vuoden ajan sotajalalla Halosta vastaan, ja kysyy, että jos hänen bloginsa lukijoiden joukossa on näitä porvareita, "olisipa somaa kuulla, mistä kenkä on puristanut."

En tunnista itseäni näiksi sotajalalla olleiksi porvareiksi, mutta esitin kuitenkin aamutuimaan saman kysymyksen Viljolle.

Vastaus oli viljomaisen koukeroinen:

"Porvari on tänä päivänä aivan liian epämääräinen sana. Kyllähän se kuitenkin viittaa kiistattomasti oikeistoon vastakohtana vasemmistolle. Tämä kahtiajako tulee esiin tänä päivänä lähes kaikissa mielipidetiedusteluissa olkoonpa kyse leivän tai asunnon hinnasta, kesälomasta,  maanpuolustuksesta tai lastenhoidosta - mikä on aika hämmästyttävää. Kysymys on siis jostakin hyvin perustavanlaatuisesta kahtiajaosta, joka läpäisee koko yhteiskunnan. On helppoa sanoa, ettei Tarja Halonen ole porvari, mutta mitä hän varsinaisesti on, on jo vaikeampaa. Tietysti hän on koko presidenttikautensa ajan kuulunut poliittiseen eliittiin, mutta se ei tee hänestä porvaria, koska samainen eliitti jakautuu "somasti" vasemmistoon ja oikeistoon. Olavi Borgin aikoinaan lanseeraama ideologinen perusskaala tulee selvästi esille myös ehdokaslistasta. Puoluelyhenteet ehdokkaiden nimien jälkeen kertovat tämän asian ihan riittävän selvästi.

Mutta Unski on oikeilla jäljillä kysyessään, mistä kenkä puristaa, sillä kyllä minäkin olen tämän puristuksen nahoissani tuntenut. Jos tunnustaa äänestäneensä vaikka vain kerran Halosta, saa kuulla olevansa petturi.

Sen vuoksi vastaan Unskin kysymykseen, vaikka tunnen sen sujahtavan ohitseni kuin pimeään metsään heitetty leppäkeihäs.

Kenkä puristaa "porvarin" jalkaa kolmesta syystä. Tarja Halonen on (1) sosialisti, (2) nainen ja (3) Setan entinen puheenjohtaja. Niin yksinkertaista se on.

Mutta pieni syvennys lienee paikallaan."

Arvasin tietenkin, ettei Viljo voi jättää selitystään pelkän luettelon varaan. Siksi keskityin kuuntelemaan, koska tiesin vanhastaan, että hänellä oli jokin koukku mielessään. Viljon "selitys" vaikutti liian yksinkertaiselta.

"Sosialisti on porvarille kaikkein pahin sana. Kaikesta muusta hän on valmis tinkimään, jopa neuvottelemaan, mutta ei sosialismista. Mitkään niin sanotut tosiasiat eivät pure sitä vastaan. Sosialisti on sosialisti. Armoa ei anneta eikä sitä pyydetä. Se on veressä. Sosialisti on isänmaan petturi. Vihollinen. Tätä leimaa Tarja Halonenkin on saanut kantaa. Porvari käy sydämessään kansalaissotaa yli ja läpi sukupolvien. Tannerkaan ei saanut armoa tosi porvarin silmissä. Ei, vaikka hän oli - kuten unohdetut päiväkirjat kertovat - kantamassa yhteistä vastuuta sotakabinetissa. Ei, vaikka hän taisteli yhdessä neuvostototilaita vastaan. Ei porvari antanut anteeksi Koivistollekaan, vaikka tämä oli kaukopartiomies eikä hän koskaan voi unohtaa, mitä Kekkonen teki sotasyyllisille. Tällaisessa ajatusten, aatteiden ja kirousten sekamelskassa porvari elää. Sieltä on mahdotonta nähdä mitään hyvää sosialistissa. Siksi juuri sosialisti on pahin murikka, mikä puristaa porvarin kengässä."

- Taidat nyt vähän liioitella. Nousitko aamulla väärällä jalalla sängystäsi? Vai nukuitko laisinkaan?

"Oukei. Mutta minähän yritän vain kuvailla, kuinka sitkeässä ja syvällä äärimmäiset poliittiset ristiriidat istuvat. Sitähän Unskikin varmaan etsii postauksessaan. Pidän kuitenkin itsestään selvänä, etteivät tällaiset äärimmäisyydet purskahda esiin niistä rakosista, joita ehdokaslistassa on."

- Entä sitten naiseus. Jääkö sekin noin voimakkaasti leimaamaan Tarja Halosen presidenttikautta?

"Kyllä se siltä näyttää. Meidän kulttuurimme on pääsääntöisesti hyvin maskuliininen. Tarja Halonen on tässä suhteessa ollut tärkeä muurinmurtaja. Mutta jos asiaa jälleen tarkastellaan "porvarin" näkökulmasta, arvelen, että tämä pitää "tapaus Halosta" poikkeuksena. Kun siihen vielä kytketään vaikea sukupuolisen tasa-arvoisuuden teema, astutaan poliittisesti herkälle alueelle. Naiseus ei sinänsä muodosta porvarille mitään estettä, koska hän on aina ollut valmis hyväksymään sen, että naiseutta esiintyy poliittisen eliitin piirissä esimerkkinä halusta tasa-arvoisuuteen ja suvaitsevaisuuteen ja että kansannainen (akka) on aina ollut miehisessä metsäläiskulttuurissa erityisen arvostetussa asemassa. Mutta että naiset olisivat pysyvästi korkeassa asemassa, poliittisina johtajina ja sotapäällikköinä, on porvarille kauhistus. Tätä kauhistusta ei porvarin sydämessä yhtään lievitä se, että "hänen naisensa" osoittaa sukupuolista laajakatseisuutta ja hyväksymistä. Maskuliininen kulttuuri törmää siinä pahasti valittaen omiin rajoihinsa."

52. Perässähiihtäjän perässä

Tunnen Unto "Unski" Hämäläisen politrukkikauteni ensimmäisen puoliskon lopulta lähtien. Hänet oli valittu Kokoomuksen nuorisojärjestön puheenjohtajaksi Tampereella vuonna 1980. Saman vuoden kesäkuussa siirryin politrukkikauteni toiseen jaksoon. Yhteinen poliittinen uramme kesti siis vain silmänräpäyksen.

Silti muistan herkin mielen sen puhelun, jossa Unski ilmoitti minulle, ettei minun tarvitse palauttaa nuorisojärjestön kultaista ansiomerkkiä, vaikka jotkut olivat sitä vaatineet. Siinä vaiheessa noita merkkejä (jotka ovat heraldisesti tosi onnistuneita) oli vain harvoilla aktivisteilla.

Ei Unskikaan omalla jakkarallaan täyttä aikaa viihtynyt. Asian kertoo koruttomasti Vesa Vares nuorisojärjestön historiikissa, jonka nimeksi oli valittu "Kaksi askelta edellä". Se oli hyvä valinta.

Nyt Unski on ollut Perässähiihtäjä vuodesta 2006 lähtien ja aikoo jatkaa kuuluisia blogejaan myös vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäiseen äänestyspäivään saakka. Se on hieno asia.

Minä puolestani aion hiihtää Perässähiihtäjän perässä.

En kuvittelekaan, että pysyisin kaiken aikaa hänen kiivaassa tahdissaan. Siihen tarvitaan ammattilaista. Enkä ole myöskään varma siitä jaksanko pysyä edes näköetäisyydellä.

Joka tapauksessa hiihtelen nämä päivät ja viikot Viljo Vähäsen kanssa samoissa maisemissa kuin Perässähiihtäjä, mutta saatamme tehdä omia koukeroitamme silloin tällöin. Emme kuitenkaan rynni hänen edelle, vaan kommentoimme - jos aihetta ilmenee - vain hänen reittivalintojaan.

Perässähiihtäjän blogeja emme tule kommentoimaan hänen palstallaan. Emme siis osallistu siihen keskusteluun. Se on vanhoille miehille aivan liian hengästyttävää.

Kysymys siitä, ovatko vanhat Paavot menneisyyden vankeja, on vähän ilkeämielinen. Vankihan tarkoittaa sitä, että asianomainen on vankilassa.

Vain vapaat miehet voivat kävellä vapaaehtoisesti vankilaan, esimerkiksi tapaamaan sukulaisiaan, tuttaviaan tai ystäviään. Niin ja tietysti vanginvartijat. Muut tuomitaan sinne. Se on oikeusvaltiossa rangaistuslaitos. Täytyy tehdä aika paha rikos, että joutuu kaltereiden taakse. 

Tällaista rikosta kumpikaan Paavo ei ole tehnyt.

Voisiko siis Menneisyydellä olla oma vankilansa, johon tavallisia ihmisiä tuomitaan? Kuka on tuomari? Voiko sellaiseen rangaistuslaitokseen joutua sattumoisin tai huomaamattaan? Mikä on se rikos, josta Menneisyyden vankilaan tuomitaan? Mikä on motiivi?

Tästä tulee pakostakin mieleen Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajana vuosina 1972-1976 toiminut Ilkka Kanerva.

Paheksuin jo aikaisemmassa blogissani (nro 50. Rakenteellisesta korruptiosta) sitä näytösoikeudenkäyntiä, jonka kohteeksi hän on joutunut.

Olisiko niin, että molempia Paavoja nyt epäillään rakenteellisesta korruptiosta sen vuoksi, että he ova sattuneet olemaan puolueittensa puheenjohtajia ja että heillä olisi ollut mahdollisuus korruptioon vain sen vuoksi, että heillä on vuosikymmenten kokemus politiikasta?

Voisiko menneisyys toisin sanoen kääntyä rikokseksi nykyisyyttä vastaan?

Tuskinpa.

Mutta jo epäilys siitä, että molemmat Paavot olisivat menneisyyden vankeja, voi ohjata ajattelun väärille raiteille.

Silti on pakko tunnusta, että Uski on oikeilla jäljillä ensimmäisessä tämänkertaisessa vaaliblogissaan.

Menneisyys voi osoittautua molemmille Paavoille sellaiseksi rasitteeksi, että he kompastuvat loppumetreillä juuri siihen.

Syyte on nimittäin raskauttava. Ei asiapohjalta, vaan imagon vuoksi. Epäilyskin riittää.

Toisen osalta raivoisa kentän kiertäminen vanhaan tupailta-tyyliin voi tuoda mieleen Korsimon ja Kekkosen, joilla ratsastettiin voitosta voittoon. Mutta riittääkö se 2000-luvun kaupungistuneessa  yhteiskunnassa?

Toisen osalta ylätyylin kampanja hienoine öljyputkineen ja tietokoneineen, voi luoda mielikuvan herrasta, joka ei enää rohkene tarttua öljyisin sormin kampiakseliin saatikka sitten sirppiin ja vasaraan.

On mielenkiintoista seurata, minkälainen keskustelu Perässähiihtäjän blogista syntyy Hesarin palstoilla, vai syntyykö minkäänlaista?

Onko pääsy toiselle kierrokselle kumpaisellekaan varsinainen voitto?

Kumpikaan Paavoista tuskin ajattelee pystyvänsä siihen, mihin itäisen naapurimme Vanha Tuttu näyttää pystyvän.

51. Ilaskivi

Lehden kuva oli paitsi mauton ja inhottava, myös vastoin kaikkia diplomatian sääntöjä.

Viljo Vähänen rutisti Kirkko&Kaupunki lehden takasivun nyrkkiinsä ja heitti sen takkatuleen, jossa se hetkessä leimahti.

Jo toisen kerran peräkkäin Viljo istui vastapäätäni. Ja puuskutti.

- Kaikkea sitä ihmislapsi joutuu katsomaan ja lukemaan.

Tauko.

Olin minäkin nähnyt Ville Rannan piirroksen, vaikka aluksi piti hieman hakea, ketä se esitti tai oikeastaan, keitä se esitti, koska siinä oli keskellä naishahmo, joka rutisti kahta miestä nyrkkeihinsä  ja polki kolmatta jalkateränsä alle.  Katse oli tuima. Punainen väri markkeerasi verta.

Angela Merkelhän siinä oli.

"Mutta Ilaskivihän muistutti Iltalehdessä, että eräs tunnettu valiomies oli sanonut, että "olen täysin eri mieltä kanssasi, mutta teen kaikkeni, jotta saisit ilmaista mielipiteesi vapaasti". Ja lisäsi: "Siihen sisältyy oikeus esittää erilaisia näkemyksiä, käyttää hyväksi sitä, jota pidetään kansanvallassa perusoikeutena, ja se on sananvapaus." "Mistäs nyt tuulee?"

- En minä puolusta Ville Rantaa enkä Raimo Ilaskiveä. Mutta en myöskään käy kummankaan kimppuun. He ovat taitavia sanankäyttäjiä. Ja Ville Ranta sen lisäksi oivallinen piirtäjä. Sanon vain sinulle, että molemmat käyttävät omalla tavallaan perusoikeuttaan. Viittaukset sota-aikaan ovat ymmärrettäviä niiden ihmisten suusta, jotka ovat kokeneet sodan lähempää kuin minä. Ermei Kanninen, kenraaliluutnantti evp, syvemmältä kuin Raimo Ilaskivi, ylipormestari. Minuahan sota vain hipaisi. Yritän myös muistaa, ettei Ville Ranta puhu kirkon nimissä eikä sitä paitsi niin tee  lehtikään. Kun päätoimittaja on antanut heille luvan käyttää lehdessään henkilökohtaista sananvapauttaan, se riittää minulle. Kyllä siihen kuuluu myös oikeus lausua jyrkkä paheksuminen ja vastalause. Lukijoillakin on vapaus ja oikeus reagoida tähän debattiin tai olla reagoimatta.

Emme jatkaneet Viljon kanssa tästä eteenpäin. Joskus minulle tuottaa vaikeuksia muistaa, että Viljolla on yksi suuri kokemus enemmän kuin minulla - ja enemmän kuin Ermei Kannisella ja Raimo Ilaskivellä.

Hän on kertaalleen kuollut mies. Yhtä varmasti ylösnoussut (Pielisestä) kuin se Nasaretilainen, josta on parituhatta vuotta kiistelty.

Sen sijaan siirryimme Ville Rannan pilakuvan substanssiin, Saksaan (GER). Muistutin Viljolle, kuinka suuri kohu syntyikään, kun Suomen puolustusministeri kävi taannoin  USA:ssa luennoimassa maansa uhkakuvista ja tiivisti sanomansa kolmeen sanaan: "Venäjä. Venäjä. Venäjä."

- Kuten Ilaskivi ja Kanninen kirjoittivat, me teemme yhteistyötä sen (Saksan liittokansleri Angela Merkelin) kanssa, jota olemme oppineet kunnioittamaan. Tällä he tarkoittivat - kuten sallinet minun ymmärtää - esihistoriallista Saksaa, maailmansotien Saksaa, kylmän sodan Saksaa ja EU:n Saksaa. Niin ja tietysti niiden johtajia, vaikka kaikki nimet eivät heidän suissaan maistuisikaan yhtä hunajaisilta kuin tänä päivänä. Luuletko, että me joskus tulemme vielä toistamaan sanat Saksa, Saksa, Saksa, samassa sävyssä kuin Häkämies Washingtonissa.?

Tauko.

Viljon silmissä välähti ajatus provokaatiosta, vaikka siitä ei meidän keskusteluissamme ollut koskaan kysymys. Emme olleet tottuneet provosoimaan toisiamme, koska siitä olisivat molemmat vuorollaan jääneet luokalle. Silti näin tuon välähdyksen, vaikka se ehtikin kadota silmänräpäyksessä.

"Saksa ei ole koskaan ollut meille suoraviivainen kysymys. Saksaa on vaikea pelkistää. Se on yksinkertaisesti liian suuri ja liian monimutkainen. Kahtiajaettu Saksa oli suuri tragedia. Se ei ole alkuunkaan selvinnyt tuon näytelmän aiheuttamista traumoista. Silti se on tänä päivänä Euroopan voimakkain valtio. Veturi. Niinhän me olemme tottuneet sanomaan. Siihen me tänäkin päivänä luotamme. Mutta ei se ole nykyisin mikään Pyhä. Ei se ole arvostelun tai irvailun yläpuolella. Aikoinaan, silloin kun puhuttiin pyhästä saksalais-romaanisesta keisarikunnasta se saattoi hipaista pyhää taivasta, mutta tänään se seisoo samanlaisia jaloilla kuin muutkin. Sen se tietää kyllä itsekin. Sen vuoksi se tuskin hermostuu jostakin Ville Rannan pilapiirroksesta. Mutta "varma vakaumukseni lienee", kuten eräät Hannu Taanilan tapaiset virnuilijat ovat keksineen sanoa, Saksa ei enää kovin kauan kestä siinä verkkaisessa ja riitaisessa ilmapiirissä, joka nyt vallitsee Euroopassa. Sen tekisi jo nyt mieli antaa "isän kädestä" (mikä voi olla joko tukistus tai luunappi) kurittomille lapsukaisille. Ville Ranta vain liioitteli tilannetta."

- Hyväksytään. Hyväksytään. Taisin itse asiassa hieman povosoitua Ermein ja Raimon vastineesta. Palakoon se nyt rauhassa viimeistä haipuvaa lieskaa myöten. Raimohan oli aikoinaan Helsingin Yliopiston parhaita luennoitsijoita ja häneltä on totuttu kuulemaan harkittua puhetta myöhemminkin. Ehkäpä heidän vastineen kohta, jossa viitattiin kristillisten arvojen kunnioittamiseen ja kirkon perinteisiin näkemyksiin kiehahti omassa mielessäni hieman yli.  Sorry vaan. Mutta olethan huomannut, että Saksasta on esitetty muitakin arvioita eurooppalaisissa lehdissä. Ehkäpä kritiikin kohdistumien Angela Merkeliin oli vähemmän diplomaattinen tai sanoisinko kovin amerikkalainen. Saksahan esitellään usein pilapiirroksissa hyväntahtoisena, baijerilaisena nahkanousuna.

"Aivan. Juuri tässä suhteessa Ville Ranta säväytti. Minusta se piirros, jossa Saksa kuvattiin keskelle valtaisaa putkien sokkelossa, jonne syötettiin toisesta päästä luottamuksen ja yhteisymmärryksen virtaa ja toisesta valuin öljyistä likavettä, oli sanomaltaan itse asiassa paljon vahvempi ja osuvampikin. Siinä saksalainen nahkahousu kysyi hymyillen: "Tuleeko vielä lisää putkia?" Saksa joutuu siis ratkaisemaan toivotonta sotkua, jonka muut ovat aiheuttaneet. Se vaatii hermoa ja kestävyyttä, näytti pilapiirtäjä halunneen sanoa. Mutta sitäkin vaikuttavampi ja provosoivampi oli piirros (en muista kylläkään mistä lehdestä molemmat piirtäjät olivat), jossa Saksa esitettiin keski-ikäisenä, siististi pukeutuneena miehenä, joka lakaisin varsiluudalla alueeltaan pois roskia. Siinä Saksa oli esitetty keskellä "uutta Eurooppaa", eräänlaista ydin-Eurooppaa, jonka ulkopuolelle Ranska ja Englanti oli häivytetty. Siihen karttakuvaan oli jokseenkin helppo kuvitella 1930-luvun Saksan keskeisiä propagandistisia iskulauseita - mutta niitä ei piirtäjä ollut pannut näkyville. Enkä kehtaa minäkään."

50. Rakenteellisesta korruptiosta

Viljo Vähänen oli tuohtunut. Jos hänellä olisi ollut päreitä kainalossaan, ne olisivat olleet jo tulessa. Nyt hän istui vastapäätäni, pöydän toisella puolella, tultuaan hetki sitten sisään oikein ryminällä. Vanha kunnon ovikelloni, sellainen jota rimpautetaan vääntämällä eikä mikään sähkökello, rämähti soimaan, kun olin juuri lopettanut aamiaiseni katsottuani sitä ennen Avara Luonto-ohjelmaa Himalajasta. Kädessään hänellä oli rullalle kääritty perjantain Iltis

- Se syytti Ikeä rakenteellisesta korruptiosta. Olin paikanpäällä. Iltiksessä on vain kalpea kuvaus tunnelmasta. Salissa oli sähköä tuhannen salaman verran. "Sydänalassa tuntuu pahalta" on kovin lievä sanonta. Olisitpa nähnyt Iken silmät. Sinähän tunnet hänet. Tiedät, mistä puhun.

"Tiedän, tiedän", sain sanotuksi, kun Viljo veti henkeä. "Harmittaa niin hitosti, etten saanut aikaiseksi kirjoittaa Ikelle heti, kun näin Jyrki Virolaisen blogin, Sehän oli aivan hurja. Käsittämätön. Luit sen varmaan itsekin. Ajattele nyt. Valtionsyyttäjä Jukka Rappen mukaan Kanervalla oli mahdollisuus vaikuttaa maakuntaliitossa kaavoitukseen liikemiesten eduksi. Prosessioikeuden professori korosti vielä, että vihdoinkin oikeusministeriön alaisessa valtakunnansyyttäjän virastossa on "havahduttu rakenteelliseen korruptioon". Missä ihmeen hautomossa tällainen syyte on keksitty? Ei se varmaankaan ole kahden Matin (Nissisen ja Kuusimäen) idea, vaan kyllä sillä pitää olla vahvemmat juuret? Nythän syytetä vakavasta talousrikoksesta ajetaan istuvaa kansanedustajaa ja entistä ministeriä vastaan ja vaaditaan hänen vangitsemistaan kahdeksi vuodeksi! Ei sellaiseen kevyin asein lähdetä."

- En minä tiedä, missä instanssissa rakenteellinen korruptio on keksitty ja kuinka kauas menneisyyteen sen juuret ulottuvat. Valtakunnansyyttäjänvirastohan on aika nuori laitos. Se aloitti toimintansa vasta vuoden 1997 lopulla. Sitä ennen syyttäjälaitosta johti oikeuskansleri. Ei Rappe ole sitä tietenkään ilmasta tempaissut. Joku sen on hänelle syöttänyt. Onhan siellä sitä porukkaa pilvin pimein. Ties vaikka juuret johtaisivat Italiaan.

"Niinpä niin. Siellähän vietiin juuri äskettäin bussilasteittain mafiosoja kaltereiden taakse."

Jätimme kuitenkin kansainvälisen vertailun sikseen, koska huomasimme, ettei meillä ole siitä riittävästi tietoa. Korruptiosyytteisiinhän on maailmalla kaatunut miehiä ja naisia kuin kypsää viljaa. Suomalaiset lahjuskäräjät tuskin ylittävät niihin verrattuina kovin korkeita uutiskynnyksiä. Eivät ainakaan sellaisia kuin Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Mihail Hodorkovskihan on istunut vankilassa vuodesta 2005 lähtien ja Julia Timoshenkoa odottaa sama kohtalo. Nyt odotetaan mielenkiinnolla mitä Silvio Berlusconille tapahtuu, kun hän pääsi vapaaksi pääministerin suojaisasta virasta.

Mutta suomalaisesta korruptiosta jatkettiin.

-  Kuinka on mahdollista, että ihmistä syytetään teosta, johon hän olisi halutessaan voinut ryhtyä, mutta jota hän ei ole tehnyt? Eihän ajatus jonkin teon mahdollisesta tekemisestä ole teko itse. Jos minä haluan nähdä kuun, voin mennä katsomaan sitä kuutamolla ja jos kuu sattuu olemaan maapallon toisella puolella, voin ajatella vaeltavani sinne ja katsoa sitä siellä. Mutta eihän se, että minä näen kuun tai ajattelen näkeväni kuun, ole kuu. Sen verran luulisi alkeellista järkeä olevan oikeustieteen professorilla ja korkealla oikeuslaitoksen virkamiehellä. Syyte on siis  rakenteeltaan väärä. Virheellinen. Etenkin, kun syytetty ilmoittaa oikeudelle, ettei hänellä ole ollut ajatustakaan saati sitten aikomusta tehdä tekoa, josta häntä nyt syytetään.

"En puolustele Rappea enkä Virolaista. Minunkin mielestäni he ovat yksinkertaisesti väärässä. Mutta mitä ihmettä tässä nyt tarkoitetaan sanalla "rakenteellinen". Sitä olisi käräjäoikeuden puheenjohtajan täytynyt tivata syyttäjältä heti, kun tämä käytti tällaista hämärää termiä. Näin hän ei tehnyt. Ilmeisesti hän vain oletti, että "kyllähän me kaikki sen tiedämme." Asiassa, voitaisiin nyt tartuttava Jyrki Virolaisen lähes samanaikaiseen blogiin (nro 506 "Keskustele supertuomarin kanssa"), jossa hän esittelee tapaus "Tyynen". Siinä eräs tavallinen kansalainen joutui oikeuslaitoksen (siis kaikkien oikeusasteiden) väärän päätöksen uhriksi ja yritti (turhaan) etsiä oikeuttaan keskustelemalla korkea-arvoisen tuomarin kanssa. Kanervankaan tapauksessa päärooliin ei pitäisi nostaa syyttäjää, vaan kritiikki olisi heti alkujaan kohdistettava koko oikeuslaitokseen. Kyllä tällaisessa "näytelmässä" alkaa olla aiheellista kysyä, minkälaisen käsikirjoituksen pohjalta siihen on ryhdytty. Tässä saattaisi olla aineksia puhua jopa "näytösoikeudenkäynnistä". Halutaan näyttää, mitä "rakenteellinen korruptio" merkitsee näytännössä. Näytöksen koekaniiniksi syyttäjä Rappe on nostanut kansanedustaja Ilkka Kanervan - kuin suoraan sirkuksessa."

- Olet oikeassa. Nykyään törmää lähes joka paikassa "rakenteelliseen uudistukseen" tai vaatimukseen sellaisesta. Sitä käytetään taikasanana, jonka on tarkoitus selittää (tyhmälle katsojakunnalle), että kaikki on itse asiassa ihan OK. Kun luin esimerkiksi Jorma Ollilan taannoisen Vieraskynän Hesarista, jäljelle jäin vain tyhjien tynnyreiden kumina. Tilanne on Ollilan mukaan "petollinen" ja "erittäin vaarallinen". Mahtavia sanoja! Mutta sitten tuli tekstiä suoraan minkä tahansa puolueen tai etujärjestön ohjelmasta: "Tilanteen vakavuus olisi ymmärrettävä nykyistä paremmin, jotta pystyttäisiin tekemään välttämättömiä rakenteellisia ratkaisuja, jotka eivät ole helppoja, ja niillä on varmasti epäsuotuisia sivuvaikutuksia". Suurenmoista!  Mitä on siis tehtävä? (1) "Työmarkkinajärjestelmää on korjattava. Taloutemme tarvitsee syvälle käyviä rakennemuutoksia jotka eivät onnistu, elleivät työmarkkinat ole riittävän sopeutumiskykyisiä". (2) "Siksi on nostettava etusijalle nuorisotyöttömyyttä vähentävät toimet" Tuntuu, kuin olisin kuullut tuon lauseen aikaisemminkin! (3) "Paniikkitilanteessa näkökenttä supistuu. Suomessa tarvitaan sekä uusia työpaikkoja että kannustimia niihin siirtymiseksi" (4) "On tärkeämpää suojella yksityistä työntekijää ja markkinatalouden toimivuutta kuin yksittäisiä yrityksiä."

"OK. Näinhän se on. Sanaan "rakenteellinen" meillä on varmasti aihetta palata monta kertaa myöhemminkin. Mutta ehkäpä tämä keskustelu ajautui nyt hieman liian kauas alkuperäisestä teemastamme eli Ike Kanervan oikeudenkäynnistä. Olit siis paikalla, kun hän käytti puheenvuoron, jota Iltis referoi kokonaisella aukeamalla ja muutamalla suoralla sitaatilla."

- Yes. Niin olin. Ja menen jatkossakin. Jossakin vaiheessa tuntui kuin musta korppikotka olisi liidellyt oikeussalissa. Kyllä meidät kaikki tutkittiin metallinpaljastimella, jonka Iltis oli valinnut pääkuvakseen. Ehkäpä se kuvasi hyvin tunnelmaa. Onhan Ike tietysti kävellyt tuhansilla ulkomaanreissuillaan erilaisten turvatarkastusten läpi, mutta kysynpä vain, oliko tuossa kuvanvalinnassa jonkinlaista tarkoituksenhakuisuutta. Pääpainohan siinä oli "Vartijalla", joka oli selin kameraan. Täysin epäselväksi jäi, mitä oikeus tulee lausumaan rakenteellisesta korruptiosta vai lausuuko se siitä yhtään mitään. Miten jotakin ihmistä voidaan Suomen oikeuslaitoksessa syyttää vakavasta taloudellisesta rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt ja johon hänellä ei kaiken järjen mukaan ollut mitään tarvetta. Mikä voi olla sellaisen teon motiivi, jota ei ole tapahtunut? Syyttäjä kulkee käsittääkseni erittäin ohuella jäällä tai hiuksen ohuella sirkusköydellä pitäen käsissään tonnin painoista astaloa.

49. Finlandia

Aina se tulee yllättäen. Talviaika. Pimeät aamut. Hämärät polut. Vaikka siihen olisi vuosien kuluessa jo pitänyt tottua. Kyllä ei ole tottunut.

Seitsemältä on vielä pilkkopimeää. Kahdeksalta erotan jo oman tammeni selvästi. Se on alastomana oikeastaan ylväämpi kuin kesäasussaan. Tänä syksynä sen vieressä sinnittelee nuori neito, joka ei ole raaskinut pudottaa lehtiään, vaan pitää sitkeästi kiinni ruskeasta aamutakistaan.

Sinä aamuna, jolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat piti julkaistaman, Nadja Nowak ja Seppo Puttonen olivat laatineet omat arvauksensa. Kuuden ehdokkaan listat olivat täsmällisesti samanlaiset. Televisiossa ne esitettiin hauskasti rinnakkain.

Muistan, että molemmat olivat panneet ykköseksi Katja Ketun Kätilön ja molempien listalla oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis.

Olin siitä mieliessäni, koska Laura Koljonen oli esitellyt Suomen Kuvalehdessä (43/2011) kirjailija Ketun (taiteilijanimi), joka näytti hänen mielestään "uneliaalta hipiltä, jota tekisi mieli ravistaa". Hänen kolmas romaaninsa Kätilö oli juuri ilmestynyt. Se käsittelee Lapin sotaa. Artikkelissa HÄN esiintyi vauhdikkaassa kitarakuvassa (koska oli perustanut "tiuhaan keikkailevan bändin, jossa hän itse otti solistin roolin") ja istui isänsä kanssa nelivuotiaana leirinuotiolla.

Kävi myös ilmi, että Kettua ennen Eeva Joenpellon kirjailijatalossa oli asunut kolmen vuoden ajan kirjailija Tuomas Kyrö.

Sattuma tai ei, mutta juuri tämä seikka kytki nuo nimet yhteen mielessäni.

Nuoria lahjakkuuksia. Hyviä Finlandia-ehdokkaita. Ajattelin, että Nowak ja Puttonen olivat osuneen naulankantaan.

Kyllä eivät olleet.

Kumpikaan nimi ei ollut Hannu Marttilan, Tuula Ketosen (Olga K:n) ja Kristiina Rikmanin laatimalla listalla, vaan siellä koreilivat kuuden naisen kirjoittamat kirjat: Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos), Kristiina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava), Laura Gustafssonin Huorasatu (Into), Laila Hirvisaaren Minä. Katariina (Otava), Rosa Liksomin Hytti nro 6 (WSOY) ja Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos).

Lehtien mukaan "kyyneleitä", "kiroilua", "ilonpurskahduksia".

Raadin puheenjohtajan kommentti: "Ehkä on aika unohtaa, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta".

Siinä hän on varmasti oikeassa. Lopputulos ratkaisee. Ei se, kuka sen on tehnyt tai miten se on syntynyt. Pelkkää objektiivista hyvää!

Tarkistin kuitenkin (ihan huvikseni) raadin taustoja Googlesta.

Havainto nro 1: Kahdella (Marttila ja Ketonen) on vankka mediatausta, johon liittyy monipuolinen, vuosia kestänyt työskentely kirjallisuuden parissa. Palkintoja ja kunnianosoituksia. Kolmannella (Rikman) vankka kokemus kirjallisuuden kääntäjänä. Palkintoja ja kunnianosoituksia.

Havainto nro 2: Syntymäajat. Marttila (1946), Rikman (1947) ja Ketonen (1964).

Havainto nro 3: Kertoo sukutaustastaan. Marttila: "Synnyin perheeseen, jossa kirjoja oli mahdoton välttää. Isä oli Otavan kustannusvirkailija ja Nuoren Voiman liiton perustajajäsen, joka tunsi kaikki. Sunnuntaikävelyllä Töölössä tapasimme Sakari Pälsin tai Martti Haavion, puhumattakaan Mika Waltarista, joka asui alakerrassamme Tunturikadulla."

Päätöksen Finlandia-palkinnon saajasta tekee tänä vuonna KOM-teatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja Petr "Pekka" Milanoff (s. 1947), yksi teatterin perustajista. Google kertoo lisäksi: "KOM-teatteri tuli 1970-luvulla tunnetuksi (myös) tiedostavista, kantaaottavista, vasemmistolaisista näytelmistä ja lauluista. Vuosien varrella on ohjelmistossa ollut klassikkonäytelmiä, näytelmäsovituksia kirjoista ja uusia kotimaisia esityksiä."

Johtopäätös: Finlandia-palkinto on vankoissa ja asiantuntevissa käsissä. Raati on kallellaan keski-iän vanhemmalle puolelle. Ehkä siksi Katja Kettu putosi pois. Tuomas Kyrökin on syntynyt vasta 1974. KOM-teatterin historia heittää valintaprosessin ylle hieman punertavan varjon, mutta sillä ei liene nyky-Suomessa enää mitään merkitystä.

Tuskinpa tänä vuonna syntyy samanlaista kirjallista rähinää kuin vuonna 2008, jolloin Finlandia-ehdokkaiden valintaraati pudotti Panu Rajalan Unio mystican ehdokkaiden joukosta.  Silloin voittajan nimennyt Veikko Sonninen totesi, etteivät kyseessä voi olla "kirjalliset syyt".  "Valintalautakunnilla on toki oikeus vapaasti tehdä päätöksensä, mutta suoranaista mieli- tai ilkivaltaa tulisi mielestäni pyrkiä välttämään"

Kun lukee raadin perustelut kustakin kuudesta ehdokaskirjasta, saa kyllä sellaisen kuvan, että vain "kirjalliset syyt" ovat valintojen taustalla. Kaksi esikoiskirjailijaa (Gustafsson ja Linturi) ovat läpäisseet karsinnan. Muut ovat jo vanhoja tekijöitä.

Enpä usko, että Eeva-Kaarinan Arosen mediataustalla (HS:n kuukausiliitteen toimittaja 1991-2008) olisi ollut ratkaisevaa merkitystä valinnassa, vaikka raati on vahvasti mediapainotteinen. Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2005 ja toinen romaani Hän joka näkee vuonna 2007. Esikoisromaani ilmestyi vuonna 2007 myös saksaksi nimellä Die Lachsfischerin.

Mutta mene ja tiedä.

Jäin kuitenkin ihmettelemään, ettei Tuomas Kyrö mahtunut mukaan. Hänen kerjäläistarinansa muistuttaa kyllä rakenteeltaan vahvasti Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta, mutta mikään plakiaatti se ei missään tapauksessa ole. Sen kirjailija Kyrö kävi todistamassa vakuuttavasti Helsingin Suomalaisen Klubin kirjaillassa tämän viikon maanantaina. "Vatanen" ja "Vatanescu" ovat täysin erilaisia päähenkilöitä. Sitä paitsi citykani, jonka murtuneen jalan Vatanescu vahvisti jäätelötikulla, on ihan eri olento kuin Vatasen jänis!

Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taitava, hauska ja moni-ilmeinen Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) ei vaikuttanut raadin valintaan. Olikohan syynä se, että kirja ehti jo vanhentua (vuonna 2011)?

Kyllä ei auta, vaikka parempaa pienoiskuunnelmien kirjoittajaa ja tarinankertojaa on vaikea löytää. Katja Ketun "rakkaustarina julmuuden keskellä" (Nadja Nowak) löytää kyllä vielä tiensä Finlandia-pöydälle!