253. Kurdistan 140630

Viljo Vähänen oli käynyt Ystadissa, Ruotsissa, lähellä Malmöta. Hän kertoi olleensa jossakin seminaarissa ja livahtaneensa sieltä taksilla katsomaan Kurt Wallanderin kaupunkia. Sanoi jääneensä Henning Mankellin koukkuun. Sitä en ihmetellyt, koska sanoin roikkuneeni samassa koukussa jo vuosikausia. En tosin kirjojen ansiosta, vaan elokuvasarjan ja Krister Henrikssonin vuoksi.

Mutta tällä kertaa emme puhuneet Wallandereista, vaan kurdeista, koska Viljon taksikuski oli ollut kurdi. ”Hän kertoi koko matkan ajan (se kesti tosin vain puolisen tuntia) toiveestaan päästä joskus takaisin kotimaahansa, Kurdistaniin.” Eikä Viljo ollut juuri saanut puheenvuoroa, kun erehtyi kysymään, onko sellaista valtiota edes olemassakaan.

”Kuski oli varma siitä, että hän pääsee vielä joskus sinne, mistä oli joutunut pakenemaan henkensä kaupalla. Hän oli varma siitä, että Abdullah Öcalan vielä kerran nousisi Kurdistanin johtoon, vaikka tämä istuu edelleenkin Imralin vankilasaarella lähellä Mudanyanin kaupunkia”, Viljo selitti. ”Ei siinä auttanut, vaikka kerroin lukeneeni paljon kurdien historiasta ja kohtaloista. Ei hän kuunnellut. Hänen piti saada puhua synnyinmaastaan, kun joku oli kerran osoittanut kiinnostusta sitä kohtaan ja kysellyt siitä.”

Näinhän se on.

Mutta varsinaisesti päädyimme keskustelemaan Kurdistanista sen vuoksi, että aamu-uutisissa kerrottiin Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun kannattavan itsenäisen Kurdistanin valtion muodostamista.

Se oli uutinen.

”Mitä järkeä on siinä, että Israel, jolla luulisi riittävän omiakin ongelmia, alkaa nyt tyrkyttää ehdotuksiaan asiassa, jota ei ole pystytty ratkaisemaan satoihin vuosiin ja joka on juuri nyt kuin ruutitynnyri, joka voi räjähtää milloin tahansa”, Viljo pauhasi, kun aloimme lähestyä tihkusateessa Ryssänkärkeä. ”Eihän alueen rajoja ole edes pystytty määrittelemään. Siihenhän kuuluu osia Turkista, Irakista, Iranista, Syyriasta ja Armeniasta. Jopa Nooan arkin kerrotaan pysähtyneen Araratin vuorelle, joka tulisi olemaan osa itsenäistä Kurdistania. Että Israelko pystyisi ratkaisemaan tämän sotkun? Älä hulluja kuvittele!”

Viljo pudisti päätään.

- Netanjahun ajatus tuntuu kyllä aika kaukaa haetulta ja epärealistiselta, myöntelin. – Etenkin, kun samanaikaisesti levitetään uutisia, että vihollisuudet Gazan kaistalla ovat jälleen kärjistyneet ja että myös sotilaallista ratkaisua on jälleen väläytetty. Pitäisiköhän itsenäinen Kurdistankin ympäröidä muurilla, jotta se rauhoittuisi!

Päädymme Viljon kanssa lopulta keskustelemaan kurdien ongelmasta yleisemminkin.

Miten suomalaiset voisivat tuntea ja ymmärtää maata ja kansaa, jonka juuret ulottuvat tuhansia vuosia kauemmaksi kuin meidän omamme. Nykytiedon valossa ei osata edes sanoa, mistä kurdit ovat tulleet alueelle. Mutta emmehän me tosin tiedä satavarmasti myöskään sitä, mistä me itsekään olemme tänne nykyiselle asuinalueellemme tulleet. Tiedetään kyllä, että aikoinaan Kurdistanin alueella oli useita pieniä valtioita ja että mongolit ja turkkilaiset pitivät sitä halussaan. Sumerilainen kulttuurikin oli siellä joskus vallitsevana.

Mutta tällainen tieto tuskin paljonkaan lohduttaa malmölaista taksikuskia, joka unelmana on päästä joskus takaisin kotiin.

Eikä pääministeri Benjamin Netanjahunkaan tuki taida häntä siinä juuri auttaa.

252. Chuka Umunna 140628

Suomen konservatiivit osoittivat melkoista ennakkoluulottomuutta valitessaan puheenjohtajakseen Cai-Göran Alexander Stubbin. Nimessä on supisuomalaisille peräti kuusi vierasta konsonanttia (jos lasketaan, että d-kin on sellainen, kuten kaikki, jotka toivottavat Eino Poutiaisen hengessä  klara vappenia tai sattuvat asumaan Tampereella, tietävät).

Mutta on siinä muutakin. Vuodesta 1918 lähtien konservatiiveilla ei ole ollut yhtään kieliasultaan vieraskielistä puheenjohtajaa (kun muistetaan, että hokerikin on vain eräs suurikokoinen hailaji). Se on tukeva peruskallio suomalaiselle puolueelle.

Mutta, nyt on.

Ja yhtä selvää on, että nykyisen puheenjohtajan nimi vääntyy pian (ellei jo ole vääntynyt) kansan suussa aidolle suomenkielelle. Itsekin olen jo lyhentänyt hänen etunimensä Aleksiksi, vaikka kirjoitankin sen loppuun äksän.

Kohta varmaan puhutaan ”Tupista” tai muusta sentapaisesta. Ja pohjoisen savottakämpillä pelataan tuppea, pääministeripeliä.

Eihän nimi miestä pahenna.

Se tuli mieleeni, kun luin toissapäivänä Le Monden Lontoon kirjeenvaihtajan, Marc Rochenin,  artikkelin Chuka Umunna, l’Obama anglais. Että Englannin seuraava pääministeri olisi amerikkalaisen mallin mukaan korkeasti koulutettu juristi, jonka sukujuuret ovat Afrikassa. Ei kuitenkaan konservatiivi, vaan työväenpuolueen mies.

Joskus aamutuntien lukuretkilläni silmäni iskevät kiinni johonkin nimeen, eikä siitä tahdo päästä irti ennen kuin kaivelee hieman taustoja, kuten tässäkin tapauksessa.

Marc Rochen aloittaa artikkelinsa kysymällä, mikä mies Chuka Umunna oikein on. Englantilainen konservatiiviko? Sellainen, joka on käynyt kallista, yksityistä oppikoulua, kulkee hienostoräätälin valmistamassa puvussa, siteeraan Shakespearen sonetteja ilman väärää korostusta. Ja, etenkin, on juristi, pankkiiri tai erityistilintarkastaja Lontoon Cityssä, ja tietysti anglikaani.

Siis, jolla olisi ainakin hitusen verran stubbimaisia piirteitä?

Ei. Ei hän ole konservatiivi, vaan oppositiossa olevan työväenpuolueen varjohallituksen kauppaministeri. Siis sosialisti tai, kuten hän itse (hieman epämääräisesti) sanoo ”sosialidemokraatti”, joka toivoo ”oikeudenmukaisempaa, tasa-arvoisempaa ja kestävämpää maailmaa.”

Aikalailla USA:n presidentin, Barack Obaman kaltainen mies, jonka sukutaustastakin löytyy samoja, traagisia, piirteitä. Obaman kenialainen isä kuoli auto-onnettomuudessa. Chuka Umunnan nigerialainen isä murhattiin.

Yhteistä näillä eri sukupolviin (Obama 52v, Umunna 35v)  kuuluvilla superpoliitikoilla on puhetaito, kaunopuheisuus. He osaavat ottaa kuulijansa. He osaavat hurmata sanoilla ja olemuksellaan. Molemmat ovat tummaihoisia, mikä antaa heille eksoottisen säväyksen. (Barack Obama on USA:n ensimmäinen tummaihoinen presidentti ja Chuka Umunna tulisi olemaan Englannin ensimmäinen tummaihoinen pääministeri. Suomella ei ole vielä ollut tummaihoista presidenttiä eikä pääministeriä)

Molemmilla on sama ongelma: kuinka lähelle oikeistoa (konservatiiveja, republikaaneja) on uskallettava mennä kadottamatta omaa vasemmistolaista (Labour, Demokraatit) identiteettiä ja kannattajakuntaa?

Chuka Umunnalla tämä ongelma ei ole vielä aktuelli, mutta Obamalle siitä on jo tullut hirmuinen elämän ja kuoleman kysymys, jonka eteen hän joutuu päivittäin. Vähäpätöisiltäkin tuntuvista, arkisista kysymyksistä, voi nousta suuri poliittinen haloo, saatikka sitten todella suurista ongelmista, kuten turvallisuuspolitiikasta, uskonnoista, sukupuolisuudesta, kuolemanrangaistuksesta etc.

Toistaiseksi ”Thatcherin romahduksen ja uuden Labourin lapsi”, jollaiseksi Chuka Umunna kutsuu itseään, saa liidellä aika huolettomana aurinkoisilla julkisuuden ulapoilla. Varmaankin hänen korvissaan englantilaisten kapitalistien hyräily tuntuu mukavalta.

Marc Rochekin on huomannut, kuinka brittiläisen teollisuuden napamiehet kehuvat Chuka Umunnaa: ”Hän on mies, jonka kanssa voi hoitaa asioita”, mikä varmaankin tarkoittaa samaa kuin ”tehdä bisnestä”.

Alkaako ”nigerialaisesta” Umunnasta kasvaa ”kenialainen” Obama? Se nähdään mahdollisesti jo ennen kuin tämä vuosituhat saavuttaa puolivälinsä!

Kansallinen identiteetti (brittiläisyys, amerikkalaisuus) leimaa luultavasti näiden superjulkkiksien ajattelua ja ratkaisuja koko heidän maallisen vaelluksensa ajan.

.

251. Kun aika loppuu 140626

Uhkaaminen on eräs politiikan tavanomaisista painostuskeinoista. Asetetaan kynnyksiä. Aikarajoja. Jos et tee sitä taikka tätä, aika(si) loppuu.

Huomenna astutaan Ukrainan kriisissä yhdelle tällaiselle kynnykselle. Tulitauko päättyy. Ranskan, Saksan, Ukrainan ja Venäjän johtajat panevat pillit pussiin, elleivät osapuolet lopeta riitaansa.

Uutisen mukaan ”Yhdysvallat varoittaa, että sen uudet Venäjän-vastaiset pakotteet ovat valmiina käyttöön, jos maa ei tee mitään Ukrainan tilanteen rauhoittamiseksi. Venäjän pitäisi Yhdysvaltojen mukaan pysäyttää aseiden virtaaminen Venäjältä Itä-Ukrainan separatisteille.”

Uhkaus on siis esitetty.

Tämä näkyy dramaattisesti valokuvassa, jonka Ilta-Sanomat julkaisi tänään (Kuvaaja: Oliver Holset. Teksti: Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry patisti keskiviikkona Venäjän presidentti Putinia rauhantoimiin. Kuvassa Kerry (oik) keskustelee Ukrainan ulkoministerin Pawel Klimkinin (vas) ja Naton pääsihteerin Anders Fogh Rasmussenin (kesk) kanssa.”

Kuvaaja on onnistunut tallentamaan asenteet ja ilmeet (ruumiinkielen), jotka kertovat tilanteen (siis uhkauksen) luonteen paremmin kuin tuhat sanaa.

Kannattaa katsoa!

USA (isokokoinen mies, uhkaaja) painaa raskaasti vasemman kätensä Ukrainan (pieni mies, uhattu) olkapäälle ja katsoo (ylhäältä, tuimasti) tämän silmiin. Uhattu ei voi muuta kuin naulata (pelokkaat) silmänsä uhkaajan silmiin. Uhkaajan apulainen (NATO) seuraa tilannetta vakavasti: ei sinulla, poika parka, ole muuta mahdollisuutta kuin totella! 

Kysymys on myös taitavasta piilokuvasta. Venäjää, Ukrainan kriisin varsinaista toista osapuolta, ei näy, vaikka uhkaus on (kuvatekstin mukaan) kohdistettu korkeimmalle mahdolliselle tasolle, maan presidenttiin. Ulkoministerithän (John Kerry ja Pawel Klimkin) ovat vain työmuurahaisia.

Aika loppuu tänään kello 24.00 (tasan).

Onko nyt siis maailmanrauha uhattuna? Jos aika loppuu?

Tähän vastasin omalta osaltani jo edellisessä postauksessani (250. Suuren sodan siemen 140624). En usko, että mistään niin dramaattisesta asiasta olisi (vielä) kysymys.

Suuren sodan haamuhan on kyllä hiipinyt erilaisten kynnysten kautta (Korea, Vietnam, Persian lahti, Afganistan, Kosovo) kohti Euroopan ydintä ja uhka alkaa olla vähitellen todellinen, jos Ukrainan kriisiä ei saada rauhoitetuksi. Isoista panoksista siinä on siis kysymys.

Mutta.

Vaikka aika loppuu, se ei ole vielä kypsä!

250. Suuren sodan siemen 140624

On oikea, vanhan ajan juhannuspäivä. Kesäkuun kahdeskymmenesneljäs. Silloin ilmestyi ihmiskuntaan uusi jäsen, esikoiseni. Nyt hän on 52-vuotias. Onnittelin aamulla ja muistelin Wiipurilaisen Osakunnan Pukkiritarikunnan (ORDO ARIENTIS WIBURGENSIS, Constitutus 1495 Reconstitutus 1953 ARIETAS OBLIGAT) laulukirjaa Pukkien Virsii.

Niin vuodet vierivät luotamme pois kuin virtana viivähtämättä. Moni meistä jo tahtonut mukaan ois, mutt’ nousta ja nostaa kättään ei jaksanut heikko ja herkkä mies, joka elämän riemut jo tarkoin ties. (Sanat: Unto Kupiainen. Sävel: Martti Lintulahti, pukki nro 27)

Legendat syntyvät ja kuolevat. Tarina Viipurin linnan räjähdyksestä 1495 ja Knut Possesta elää edelleen. Ja voi hyvin.

Yhden tarinan mukaan Viipurin linnan komentaja Knut Posse asetutti ruutimiinan tai terva- ja pikitynnyreitä yhden tornin alle ja räjäytti sen ilmaan. Räjähdyksestä selvinneet venäläiset eivät tajunneet, mitä oli tapahtunut ja pakenivat kauhuissaan. Toisen tarinan mukaan venäläiset pakenivat, koska he pelästyivät pimeälle taivaalle ilmestynyttä valoilmiötä. Päivä kolmaskymmenes marraskuuta oli Pyhän Andreaan päivä, ja he luulivat valoilmiötä Andreaan ristiksi. He luulivat pyhimyksen suojelevan kaupunkia ja lopettivat hyökkäyksen. (Merkitsen tähän lähteeksi Googlen, vaikka olen kyllä kuullut tarinan muualtakin.)

Joka tapauksessa kyseessä oli eräs, jokseenkin pieni, sotatapahtuma. Ainakin jos sitä vertaa tämän kevään suuriin sotatarinoihin, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia kruununperijän, arkkiherttua Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa, kreivitär Sofien murhaan Sarajevossa ja Normandian maihinnousuun. Edellinen aloitti ensimmäisen maailmansodan, jälkimmäisestä alkoi toisen maailmansodan päättymisprosessi.

Niilläkin, kuten kaikilla sodilla, on jokin syy. Ne syntyvät jostakin syystä. Niillä on siemen. Alkupiste. Hetki. Tapahtuma.

Kun olen (tässä blogissanikin) jo aika pitkään saarnannut siitä, että olemme menossa kohti suurta sotaa ja jäänyt aina luokalle siitä, etten ole osannut vastata kahteen tärkeään kysymykseen (”Milloin se alkaa?”, ”Mitkä ovat sen osapuolet?), yritän nyt valmistella alustavasti jonkinlaista vastausta siihen, olisiko tuon sodan siemen jo näkyvissä.

(1) Ukrainan tilanne ei kerro mitään tulevaisuudesta. Se on vain edellisen sodan, kylmän sodan jälkimaininkeja, jotka laantuvat ajan myötä eivätkä sisällä uuden, suuren sodan siemeniä laisinkaan. Ville Pernaa on kyllä oikeassa siinä, että illuusiot tuhoutuivat (Suomen Kuvalehti 25-26 /2014) ja että ”Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on nyt muuttunut”. Mutta ei hänkään osannut muuta kuin esittää (sinänsä ihan tärkeitä) kysymyksiä.  ”Mutta milloin Ukrainan kriisi on ohi? Silloinko, kun Venäjä luovuttaa Krimin takaisin vai silloin, kun Ukraina ja läntinen yhteisö hyväksyvät sen liittämisen Venäjään?”

Kirjasin päiväkirjaani tänä aamuna tästä asiasta seuraavan merkinnän: ”Omasta mielestäni nyt pitäisi tunnustaa, että Ukraina oli keinotekoinen valtio osana Neuvostoliittoa (eihän sillä YK:ssakaan ollut mitään itsenäistä roolia) ja että Krimin niemimaa kuului siihen vain ”teatraalisesti” (lahjoituksena), ei todellisesti. Jonkinlainen ”osavaltiosysteemi” saattaisi olla hyvä nykyiselle Ukrainalle, jonka ”puolueettomuus” taattaisiin kansainvälisellä sopimuksella (EU, USA, Kiina), kuten tapahtui 2MS:n jälkeen Itävallalle. Se olisi kylmän sodan lopputulos. Uutta suurta sotaahan ollaan kaiken aikaa jo kypsyttelemässä!”

Ukraina ei siis ole mielestäni uuden sodan siemen. Sota kypsyy aivan muualla.

(2) Keskustelu transatlanttisesta vapaakauppasopimuksesta (TTIP) kätkee sisälleen suuren sodan siemenen (ks. Le Monde Diplomatique 3/2014, jossa useita artikkeleja tästä aihepiiristä). Ulkopolitiikan ”koulukunnat” (idealistinen ja realistinen) eivät näe tätä siementä, koska ne käyvät keskenään ja keskuudessaan menneitä sotia (1MS ja 2MS). Valtioiden harjoittamalla, sopimuksenvaraisella, kollektiivisella turvallisuuspolitiikalla ja kauhun tasapainoksi kutsutulla nollasummapelillä ei ole mitään kosketuspintaa siihen maailmaan, jossa kaiken kontrollin saavuttamattomissa oleva, kansainvälinen suurpääoma toimii käyttäen hyväkseen uusinta, moderneinta teknologiaa ja vähät välittää mistään inhimillistä elämää tai yleisiä moraalisääntöjä koskevista periaatteista.

Silti on olemassa megatrendejä joiden sisällä valtioidenkin on elettävä ja toimittava. Tällaisten trendien piiriin kuuluu vapaakauppasopimuksen innokkaimpiin kannattajiin lukeutuvan, amerikkalaisen tutkijan Richard Roscrancen ajatus siitä, että nyt tarvitaan hyvä paimen, joka kokoaa laumaansa omaan karsinaansa. On siis tapahtumassa jotakin sellaista, joka on karkaamassa järjen ulottumattomiin, ja että tarvittaisiin jokin ihme (kuten Viipurin pamauksessa taivaalla nähty valoilmiö, X:n muotoinen Pyhän Andrean risti).

Rosencrancen havainto on kyllä oikea, mutta johtopäätös pahasti virheellinen. Vanha ja pahalle haiseva.

Rosencrance toteaa, että ”historiassa suurvaltojen hegemoniset siirtymät ovat osuneet yhteen jonkin suuren konfliktin kanssa”. Tämä on tärkeä havainto, sillä kylmä sota ja sen päättyminen näyttää todellakin merkitsevän hegemonista siirtymää suurvaltasuhteissa. On siis menossa suuri konflikti tai sitä kohti ollaan menossa.

Mutta.

Rosencranen johtopäätös on yksinkertaisesti väärä.

”Koska taantuma on vienyt kahdelta transatlanttiselta kumppanilta (EU ja USA) toivon liittoutua kahden Aasian tärkeimmän mahdin (Kiina ja Intia) kanssa, on käytettävä hyödyksi niiden keskinäistä kilpailua ja eristettävä ne omalle alueelleen Japani avulla. Kiinan pelko on hitsannut Japanin lännen leiriin ja tehnyt siitä eräänlaisen lännen pääteaseman.”

Vanha geopoliittinen haamu on siis palannut!

Eristäminen ja patoaminen. Niilläkö ensimmäinen ja toinen maailmansota ratkaistiin! Niilläkö estettäisiin kolmas!

Onko seuraavan suuren sodan siemen jo kylvetty Keltaiseen mereen?

Tätä on kyllä vaikea uskoa, kun lukee tarinoita TTIP:n synnystä ja niistä spekulaatioista, jotka pyörivät sen tulevaisuuden ympärillä.

Valtava neuvottelukoneisto on pyörinyt jo vuosikausia:

”Euroopan neuvottelijoina ovat Euroopan komission virkamiehet. Yhdysvaltojen puolella taas kauppaministeriön virkamiehet. Valtaosin yksityisen sektorin etuja ajavat lobbarit ovat tiiviisti mukana prosessissa.  Neuvottelumandaattia valmistellessa  Euroopan komissio piti omien sanojensa mukaan 130 valmisteleva kokousta tammikuusta 2012 huhtikuuhun 2013. Niistä 119:ssä oli pelkästään liike-elämän ja finanssisektorin lobbareita läsnä.” (Raoul Marc Jennar ja Renaud Lambert, ”Transatlanttinen vapaakauppasopimus - mistä siinä on kyse?”, Diplo 3/2014)

Menossa on niin mittava poliittinen ja kansainvälisoikeudellinen neuvotteluprosessi, että sen varjoon jää kevyesti pieni konflikti Euroopan Unionin ja Venäjän välillä (Ukraina) eivätkä siihen näytä laisinkaan soveltuvan idealistiset eivätkä realistiset turvallisuuspolitiikan teoriat.

Se kulkee omia ratojaan ja luo kaiken aikaa omaa teoriaansa.

Markkinatalouden kuuluisa näkymätön käsi kyllä hapuilee jotakin otetta neuvotteluissa, mutta kansainvälinen suurpääoma ja siihen liittyvä moraalikato (rikollisuus) juoksee kaiken aikaa edellä – tavoittamattomissa.

Siinä juoksussa on samanlainen sävy kuin kilpaurheilussa. Tiede (dopingtestit) ja käytäntö (kilpailutilanteet) eivät tavoita toisiaan!

Ja megalomania suuruudenhulluus peittää alleen kaiken järjen ja kohtuuden.

Sinne hautautuvat tällä hetkellä myös suuren sodan siemenet.

(3) Näyttää siis siltä, että suuri sota jää edelleen aika hahmottomaksi ja epämääräiseksi. Aika. Paikka. Osapuolet. Kaikkien perään on pakko panna kysymysmerkki. Ehkä se o hyvä asia. Ehkä se on vain hyväksyttävä.

Vanhoja ruutitynnyreitä on tietysti maapallo pullollaan. Irak ja Syyria savuavat pahaenteisesti. Nigeria on suuri arvoitus. Samoin koko latinalainen Amerikka. Ehkä pahinta on se, että todellinen valta on kätkeytynyt entistä vaikeammin havaittaviin maailmanpolitiikan (moraalin ja etiikan) sokkeloihin ja että se katoaa heti yön pimeyteen, jos tutkimuksen valokeila vain sipaiseekaan sen silmiä.

Taistelu hegemoniasta, maailman herruudesta, jatkuu entisellään.