250. Suuren sodan siemen 140624

On oikea, vanhan ajan juhannuspäivä. Kesäkuun kahdeskymmenesneljäs. Silloin ilmestyi ihmiskuntaan uusi jäsen, esikoiseni. Nyt hän on 52-vuotias. Onnittelin aamulla ja muistelin Wiipurilaisen Osakunnan Pukkiritarikunnan (ORDO ARIENTIS WIBURGENSIS, Constitutus 1495 Reconstitutus 1953 ARIETAS OBLIGAT) laulukirjaa Pukkien Virsii.

Niin vuodet vierivät luotamme pois kuin virtana viivähtämättä. Moni meistä jo tahtonut mukaan ois, mutt’ nousta ja nostaa kättään ei jaksanut heikko ja herkkä mies, joka elämän riemut jo tarkoin ties. (Sanat: Unto Kupiainen. Sävel: Martti Lintulahti, pukki nro 27)

Legendat syntyvät ja kuolevat. Tarina Viipurin linnan räjähdyksestä 1495 ja Knut Possesta elää edelleen. Ja voi hyvin.

Yhden tarinan mukaan Viipurin linnan komentaja Knut Posse asetutti ruutimiinan tai terva- ja pikitynnyreitä yhden tornin alle ja räjäytti sen ilmaan. Räjähdyksestä selvinneet venäläiset eivät tajunneet, mitä oli tapahtunut ja pakenivat kauhuissaan. Toisen tarinan mukaan venäläiset pakenivat, koska he pelästyivät pimeälle taivaalle ilmestynyttä valoilmiötä. Päivä kolmaskymmenes marraskuuta oli Pyhän Andreaan päivä, ja he luulivat valoilmiötä Andreaan ristiksi. He luulivat pyhimyksen suojelevan kaupunkia ja lopettivat hyökkäyksen. (Merkitsen tähän lähteeksi Googlen, vaikka olen kyllä kuullut tarinan muualtakin.)

Joka tapauksessa kyseessä oli eräs, jokseenkin pieni, sotatapahtuma. Ainakin jos sitä vertaa tämän kevään suuriin sotatarinoihin, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia kruununperijän, arkkiherttua Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa, kreivitär Sofien murhaan Sarajevossa ja Normandian maihinnousuun. Edellinen aloitti ensimmäisen maailmansodan, jälkimmäisestä alkoi toisen maailmansodan päättymisprosessi.

Niilläkin, kuten kaikilla sodilla, on jokin syy. Ne syntyvät jostakin syystä. Niillä on siemen. Alkupiste. Hetki. Tapahtuma.

Kun olen (tässä blogissanikin) jo aika pitkään saarnannut siitä, että olemme menossa kohti suurta sotaa ja jäänyt aina luokalle siitä, etten ole osannut vastata kahteen tärkeään kysymykseen (”Milloin se alkaa?”, ”Mitkä ovat sen osapuolet?), yritän nyt valmistella alustavasti jonkinlaista vastausta siihen, olisiko tuon sodan siemen jo näkyvissä.

(1) Ukrainan tilanne ei kerro mitään tulevaisuudesta. Se on vain edellisen sodan, kylmän sodan jälkimaininkeja, jotka laantuvat ajan myötä eivätkä sisällä uuden, suuren sodan siemeniä laisinkaan. Ville Pernaa on kyllä oikeassa siinä, että illuusiot tuhoutuivat (Suomen Kuvalehti 25-26 /2014) ja että ”Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on nyt muuttunut”. Mutta ei hänkään osannut muuta kuin esittää (sinänsä ihan tärkeitä) kysymyksiä.  ”Mutta milloin Ukrainan kriisi on ohi? Silloinko, kun Venäjä luovuttaa Krimin takaisin vai silloin, kun Ukraina ja läntinen yhteisö hyväksyvät sen liittämisen Venäjään?”

Kirjasin päiväkirjaani tänä aamuna tästä asiasta seuraavan merkinnän: ”Omasta mielestäni nyt pitäisi tunnustaa, että Ukraina oli keinotekoinen valtio osana Neuvostoliittoa (eihän sillä YK:ssakaan ollut mitään itsenäistä roolia) ja että Krimin niemimaa kuului siihen vain ”teatraalisesti” (lahjoituksena), ei todellisesti. Jonkinlainen ”osavaltiosysteemi” saattaisi olla hyvä nykyiselle Ukrainalle, jonka ”puolueettomuus” taattaisiin kansainvälisellä sopimuksella (EU, USA, Kiina), kuten tapahtui 2MS:n jälkeen Itävallalle. Se olisi kylmän sodan lopputulos. Uutta suurta sotaahan ollaan kaiken aikaa jo kypsyttelemässä!”

Ukraina ei siis ole mielestäni uuden sodan siemen. Sota kypsyy aivan muualla.

(2) Keskustelu transatlanttisesta vapaakauppasopimuksesta (TTIP) kätkee sisälleen suuren sodan siemenen (ks. Le Monde Diplomatique 3/2014, jossa useita artikkeleja tästä aihepiiristä). Ulkopolitiikan ”koulukunnat” (idealistinen ja realistinen) eivät näe tätä siementä, koska ne käyvät keskenään ja keskuudessaan menneitä sotia (1MS ja 2MS). Valtioiden harjoittamalla, sopimuksenvaraisella, kollektiivisella turvallisuuspolitiikalla ja kauhun tasapainoksi kutsutulla nollasummapelillä ei ole mitään kosketuspintaa siihen maailmaan, jossa kaiken kontrollin saavuttamattomissa oleva, kansainvälinen suurpääoma toimii käyttäen hyväkseen uusinta, moderneinta teknologiaa ja vähät välittää mistään inhimillistä elämää tai yleisiä moraalisääntöjä koskevista periaatteista.

Silti on olemassa megatrendejä joiden sisällä valtioidenkin on elettävä ja toimittava. Tällaisten trendien piiriin kuuluu vapaakauppasopimuksen innokkaimpiin kannattajiin lukeutuvan, amerikkalaisen tutkijan Richard Roscrancen ajatus siitä, että nyt tarvitaan hyvä paimen, joka kokoaa laumaansa omaan karsinaansa. On siis tapahtumassa jotakin sellaista, joka on karkaamassa järjen ulottumattomiin, ja että tarvittaisiin jokin ihme (kuten Viipurin pamauksessa taivaalla nähty valoilmiö, X:n muotoinen Pyhän Andrean risti).

Rosencrancen havainto on kyllä oikea, mutta johtopäätös pahasti virheellinen. Vanha ja pahalle haiseva.

Rosencrance toteaa, että ”historiassa suurvaltojen hegemoniset siirtymät ovat osuneet yhteen jonkin suuren konfliktin kanssa”. Tämä on tärkeä havainto, sillä kylmä sota ja sen päättyminen näyttää todellakin merkitsevän hegemonista siirtymää suurvaltasuhteissa. On siis menossa suuri konflikti tai sitä kohti ollaan menossa.

Mutta.

Rosencranen johtopäätös on yksinkertaisesti väärä.

”Koska taantuma on vienyt kahdelta transatlanttiselta kumppanilta (EU ja USA) toivon liittoutua kahden Aasian tärkeimmän mahdin (Kiina ja Intia) kanssa, on käytettävä hyödyksi niiden keskinäistä kilpailua ja eristettävä ne omalle alueelleen Japani avulla. Kiinan pelko on hitsannut Japanin lännen leiriin ja tehnyt siitä eräänlaisen lännen pääteaseman.”

Vanha geopoliittinen haamu on siis palannut!

Eristäminen ja patoaminen. Niilläkö ensimmäinen ja toinen maailmansota ratkaistiin! Niilläkö estettäisiin kolmas!

Onko seuraavan suuren sodan siemen jo kylvetty Keltaiseen mereen?

Tätä on kyllä vaikea uskoa, kun lukee tarinoita TTIP:n synnystä ja niistä spekulaatioista, jotka pyörivät sen tulevaisuuden ympärillä.

Valtava neuvottelukoneisto on pyörinyt jo vuosikausia:

”Euroopan neuvottelijoina ovat Euroopan komission virkamiehet. Yhdysvaltojen puolella taas kauppaministeriön virkamiehet. Valtaosin yksityisen sektorin etuja ajavat lobbarit ovat tiiviisti mukana prosessissa.  Neuvottelumandaattia valmistellessa  Euroopan komissio piti omien sanojensa mukaan 130 valmisteleva kokousta tammikuusta 2012 huhtikuuhun 2013. Niistä 119:ssä oli pelkästään liike-elämän ja finanssisektorin lobbareita läsnä.” (Raoul Marc Jennar ja Renaud Lambert, ”Transatlanttinen vapaakauppasopimus - mistä siinä on kyse?”, Diplo 3/2014)

Menossa on niin mittava poliittinen ja kansainvälisoikeudellinen neuvotteluprosessi, että sen varjoon jää kevyesti pieni konflikti Euroopan Unionin ja Venäjän välillä (Ukraina) eivätkä siihen näytä laisinkaan soveltuvan idealistiset eivätkä realistiset turvallisuuspolitiikan teoriat.

Se kulkee omia ratojaan ja luo kaiken aikaa omaa teoriaansa.

Markkinatalouden kuuluisa näkymätön käsi kyllä hapuilee jotakin otetta neuvotteluissa, mutta kansainvälinen suurpääoma ja siihen liittyvä moraalikato (rikollisuus) juoksee kaiken aikaa edellä – tavoittamattomissa.

Siinä juoksussa on samanlainen sävy kuin kilpaurheilussa. Tiede (dopingtestit) ja käytäntö (kilpailutilanteet) eivät tavoita toisiaan!

Ja megalomania suuruudenhulluus peittää alleen kaiken järjen ja kohtuuden.

Sinne hautautuvat tällä hetkellä myös suuren sodan siemenet.

(3) Näyttää siis siltä, että suuri sota jää edelleen aika hahmottomaksi ja epämääräiseksi. Aika. Paikka. Osapuolet. Kaikkien perään on pakko panna kysymysmerkki. Ehkä se o hyvä asia. Ehkä se on vain hyväksyttävä.

Vanhoja ruutitynnyreitä on tietysti maapallo pullollaan. Irak ja Syyria savuavat pahaenteisesti. Nigeria on suuri arvoitus. Samoin koko latinalainen Amerikka. Ehkä pahinta on se, että todellinen valta on kätkeytynyt entistä vaikeammin havaittaviin maailmanpolitiikan (moraalin ja etiikan) sokkeloihin ja että se katoaa heti yön pimeyteen, jos tutkimuksen valokeila vain sipaiseekaan sen silmiä.

Taistelu hegemoniasta, maailman herruudesta, jatkuu entisellään.