248. Konfirmaatio 140617

Uskon vahvistaminen, konfirmaatio, on vakava asia. Horjuvan uskon varassa klovnikaan ei pystyisi tekemään tasapainoa vaativia temppujaan sirkuksessa.

Ajauduimme Viljo Vähäsen kanssa keskustelemaan tästä aiheesta, kun hän oli lukenut Uudesta Suomesta yliluutnantti Tommi Kangasmaan tarinan konfirmaatiojumalanpalveluksesta (ks. US 15.6.2014 Kun kirkko pimeni).

Kun Viljo on vikkelä mies ja aina vähän arvoituksellinen, annan hänen nyt (poikkeuksellisesti) kertoa oman tarinansa keskeyttämättä häntä kommenteillani.

Viljo pyysi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi käyttää henkilönimiä, koska ne tällaisissa ukonasioissa voivat hänen mielestään johtaa kuulijan harhaan, ja että hän voisi niiden sijaan käyttää akronyymeja.

Näin sovittiin. EKKH = Erittäin Korkea-arvoinen Kirkollinen Henkilö ja EKPH = Erittäin Korkea-arvoinen Poliittinen Henkilö.

Viljo aloitti.

”Epäilykseni heräsi, kun näin vilahdukselta mainoksen, jossa välähti tuttu hahmo. Meinasin pysähtyä ja ajaa takaisin katsomaan, mutta ajattelin, että niitä tulee varmaan vastaan enemmänkin. Olin oikeassa. Pian näin jo kaukaa, että samainen mainos oli edessäpäin. Hiljensin vauhtia. Jarrutin. Kyllä. Kyllä siinä oli EKKH kaikessa komeudessaan. Hymyilevänä. Eläväisenä. Ajattelin, että on aikoihin eletty, kun EKKH on antanut kasvonsa markkinatalouden käyttöön. En olisi uskonut. Mutta uskoni vahvistui, konfirmoitui, kun asia varmistui ja kaasuttelin teenpäin.

Kun sitten astuin EKKH:n virkahuoneen kynnyksen yli, epäröin hetken, että olisiko hänellä, kiireisellä miehellä, aikaa keskellä päivää keskustella kanssani sellaisesta pienestä yksityisasiasta kuin konfirmaatiosta. Olin sitä ennen varmistanut Herra Googlelta, mitä kaikkea konfirmaatioon oikein sisältyy. Muistin vain omasta kokemuksestani, että se oli jotenkin vakava paikka. Rippi-isäni oli ankaran rangaistuksen uhalla varottanut meitä – kesärippikoulun käyneitä  - että sitten ei virnuilla alttarin äärellä. Eikä me virnuiltu. Pärstät olivat peruslukemilla. Mutta, en tiedä, ehkäpä se johtuu tuosta pikku tuokiosta, että sen jälkeen en ole kertaakaan polvistunut ehtoolliselle.

Mutta nyt minun ei tarvinnut pingottaa. EKKHhan on mukava, leppoisa kaveri. Kyllä hän varmaankin oli jo kuullut yliluutnantin tarinan. Siitä olin varma.

Ja niin olikin. EKKH oli ehtinyt myös vilkaista syntynyttä keskustelua. Tänään oli jo ilmestynyt 26 kommenttia ja lisää on varmasti tulossa.

”Tuollaisten vellihousujen varassa maanpuolustus? Ei ihme että osa sotilaista haikailee natoon. Onneksi 1944 oli eri miehet karjalan kannaksella.”

Noh. EKKH ymmärsi, että puurot ja vellit olivat menneet joiltakin sekaisin. Sellaistahan sattuu. Mutta konfirmaation suhteen hänenkin oli pidettävä kieli keskellä suuta. Vaikka sillä ei ole sakramentin asemaa meidän kirkossamme, sen perustarkoitus, uskon vahvistaminen, on kuitenkin tärkeää. Ja tässä kohtaa EKKH halusi selvittää, kuinka meillä rippi eroaa ortodoksien katumuksen sakramentista ja katolisen kirkon parannuksen sakramentista. Synnintunnustuksestahan niissäkin on kysymys.

Se tuntui minusta tärkeältä.

Mutta, kun olin lukenut nurmolaisen rippikoulupastori Henna Salon kommentin, halusin ihmetellä EKKH:lle, kuinka ev.lut. kirkon pappi oli voinut unohtaa konfirmaatiossa Jeesuksen opetuksen ”rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Miksi hän oli valinnut vain pelottelun tien? Sillä tavallako hän luuli vahvistavansa alttarille polvistuneiden nuorten uskoa? Onko jokaisella papilla lupa lukea Raamattua omalla tavalla ja siteerata sieltä, mitä haluaa tai jättää siteeraamatta? Pitäisikö nyt kuulla, mitä EKPH sanoo tällaisesta asiasta? Vai meneekö se jo liian pitkälle politiikan puolelle? Eikö kirkolla pitäisi olla näin keskeisessä asiassa paremmat ohjeet papeilleen?

Kuria ja järjestystä?

Tuntuu jotenkin vaikealta vaatia nykymaailmassa puhdasoppisuutta, kun juuri se on johtanut vuosituhansien kuluessa ja johtaa vielä tänäkin päivänä (kuten Lähi-Idästä tiedetään) uskonsotiin ja verenvuodatukseen.

Yritin palauttaa itseni järjestykseen. Yritin saada järkevän otteen yliluutnantti tarinasta.

Konfirmaatio on kirkollinen toimitus, joka järjestetään useimmiten rippikoulun päättyessä. Suomalaisessa kulttuurissa konfirmaatio on myös aikuistumisriitti. Konfirmaation juuret ovat kastetapahtumassa. Rippikoulussa annettavan kasteopetuksen jälkeen voi tulla konfirmoiduksi, jolloin kastettu tunnustautuu kristityksi ja seurakunta rukoilee uskon vahvistusta.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa konfirmaatio mielletään rippikoulun päätösjuhlaksi, vaikka rippikoulun voikin käydä myös osallistumatta konfirmaatioon. Rippikoulussa valmistaudutaan konfirmaatioon, joka useimmiten toimitetaan seurakunnan messun yhteydessä. Luterilaisessa kirkossa on perinteisesti korostettu konfirmaation ja ehtoolliselle osallistumisen yhteenkuuluvuutta. Aikuisrippikoulun käyneen ei tarvitse erikseen osallistua konfirmaatioon.

Määritelmät auttavat – joskus. Konfirmaatio on siis kirkollinen aikuistumisriitti. Lapsesta tulee aikuinen.

Mutta mitä uskon vahvistaminen varsinaisesti tarkoittaa? Uskontunnutuksen ymmärtämistä? Ääneen lausumista? Entä jos ei kuulu kirkkoon? Entä jos on uskonnoton? Uskomaton? Heitäkin nimittäin on (ks. Voiman liite Kesä 2014). 

Uskon vahvistaminen on vakava asia. Sen uskon.”