288. Räppäri 140929

Katsoin aamulla netistä Jean-Pierre Kuselan Nauravan kulkurin syksyltä 1985. Ja nauru tarttui aivan samalla tavalla kuin Spede-showssa, jossa Vesa-Matti Loiri esitti sen ensimmäisen kerran televisiossa. Hulvattoman hauska ja taitava esitys! Oli pakko nauraa. Ääneen.

Aloin kelata taaksepäin. Miksi juuri nyt?  Mistä virike? Mikä genre? Oliko se räppiä (puhelaulua), funkkia vai soulia?

Hetkessä jouduin outoon musiikkiviidakkoon, jonka kaikuja olen kyllä kuullut, mutta johon en ole jalkaani pistänyt.

Miksi nyt?

Vastaus oli nenäni edessä, kun istuin aamup*llä vessan pöntöllä: Pakolainen #3/2014. Kansikuvassa afrosuomalaisen sukupolven ääni. Luuripäinen, 20-vuotias Abdikani Hussein, 190-senttinen räppäri, afrosuomalainen, taitelijanimeltään Kani Kullervo. Katse suoraan kameraan: ”Parin biisin jälkeen ihmiset halus tietää enemmän musta. Oon somali, mutta en oo koskaan ollut siellä, sota ja kapina on aina ollut tiellä.”

Toinen virike.

Elastinen esitti oman versionsa Nauravasta kulkurista ”Vain elämää”-sarjan kolmannen kauden avajaisjaksossa, joka oli omistettu Vesku Loirille. Satuin katsomaan juuri tuon kohdan.

Ei se naurattanut samalla tavalla esikuvansa, mutta näin kyynelvirran häivähdyksen maestron silmäkulmassa. Nostalgiaa! Nuori ja vanha räppäri siinä kohtasivat. Ammattimiehiä molemmat.

Kolmas virike.

Kaivoin tietokoneeni uumenista Puristuksen, jonka olin omistanut Vesa-Matti ”Vesku” Loirille, kun hän sai Biljardiliiton kultasen ansiomerkin. Siinäkin tuntuivat Nauravan kulkurin askeleet, vaikkei siinä ole hip-hop laulajalle tai räppärille tunnusomaista loppusointua eikä rytmiä eikä se iske samalla tavalla nauruhermoon kuin Jean-Pierre Kusela

Puristus

Kun sydän lentää kuin västäräkki

anna sen lentää, älä yritä laulaa sille

Kun kantapääsi törmää suureen juureen

anna sen törmätä, älä yritä itkeä, jos sattuu

Kun viimeinen hiuksesi jättää sinut

älä yritä tarttua siihen

Se on poissa.

Mutta, kun tunnet, kun västäräkki

laulaa sydämessäsi, kun kantapääsi

pyytää, että auttaisit, kun viimeiset

hiuksesi katoavat tuuleen

Tunne

         kuinka

         ikuisuuden lempeä kämmen

         puristaa sinut itseään vasten

         ja naura,

         naura kuin

         viisas hullu

Kolmesta räppärivirikkeestä vahvin oli ilman muuta ensimmäinen: Pakolainen.

Saadakseni otetta rap-musiikkiin selasin Googlesta paksun annoksen räppäritietoa ja tein siitä muistion itselleni: Rap. Funk. Soul.

Nyt tiedän jotakin räppäreistä. Samalla kuitenkin kauhistuin, kuinka yksi valtava populaarimusiikin aalto oli vyörynyt ylitseni ja ohitseni jättämättä juuri mitään jälkeä sielunmaisemaani.

Ymmärsin, että rap-liike oli syntynyt Bronxin puistoissa ja kaduilla ja että samplaaminen on jamaikalaissyntyisen diskojukan Kool Bercien oivallus toiston tehokkuudesta.

Sillä on voimakkaat afroamerikkalaiset ja latinalaisamerikkalaiset juuret. Ehkä juuri siksi espoolainen Kani Kullervo sytytti. Hän räppää suomeksi Leppävaarasta ja Somaliasta, jossa hän ei ole koskaan käynyt.

”Jotkut kysyy, miksi yrität olla niin suomalainen tai valkoinen. Miten mä yritän olla valkoinen? Sanon siihen vaan, ettei Suomessa oo vuonna 2014 tilaa rasisteille. Jos räppäisin englanniksi, mulle tultais sanomaan, että miks sä yrität olla niin musta.” (Pakolainen #3/2014, Emma Kolu: ”Afrosuomalaisen sukupolven ääni”)

”Olen muslimi, koska haluan olla muslimi, ei koska olen syntynyt muslimiksi” … ”Jotkut ajattelee, että annan huonon kuvan islamista, mut mä edustan itseäni, en uskontoa. Tuomitkaa mut, ei uskontoa.

Entä Cheek?

”Olen aina yrittänyt tehdä soundia, joka on relevanttia ja ajassa kiinni. Oon tajunnut vasta viime aikoina, miten iso juttu dubsteb nykyään on. En alkuun ymmärtänyt genreä lainkaan, mutta siinä on jotain samaa kuin vanhan koulukunnan räpissä.”  (Tajusin olevani outo lintu Metro Live. 27.4.2012)

Ovi räppärimaailmaa on ehkä nyt raollaan. Nimet ja albumit saattavat vähitellen alkaa kertoa jotakin. Elastinen. Cheek. Evil Stöö. Ja mitä niitä onkaan.

Katson vielä illalla uudelleen Nauravan kulkurin. Siitä tulee hyvälle tuulelle!

287. Akatemiauran loppu

”Ole nyt tarkkana. En tarkoita, että akateeminen urani olisi loppumassa, koska se ei ole koskaan alkanutkaan. Sen sijaan lensin ulos kuin leppäkeihäs skruuviakatemiasta. Minua ei tosin kukaan heittänyt mihinkään, vaan lopetin omia aikojani, omasta päätöksestäni, koska pelkäsin, että jään koukkuun ja katsoin, ettei minulla tässä iässä ole enää varaa moisiin hienouksiin.”

Viljo Vähänen selosti näennäisen kepeästi päätöstään luopua syksyllä aloittamastaan Skruuviakatemiasta vain kahden luentosarjan jälkeen, kun ”alkupeleistä” oltiin siirtymässä ”kotkiin” ja edessä olisivat olleet ”passimisääri” ja ”bolseviikki”, minkä jälkeen hänestä olisi tullut täysin koulutettu skruuviakateemikko.

Kävi kuitenkin selväksi, että päätös oli sittenkin aika kipeä, koska skruuvin johtotähtenä oli ollut lääketieteen korkein esimies, arkkiatri Arvo Ylppö, joka pelasi innokkaasti vielä yli satavuotiaana.

Miksi ei sellaiseen koukkuun olisi voinut jäädä aivan vapaaehtoisesti? Täytyyhän ihmiset elää ja etsiä aina uusia virikkeitä. Viljohan on vielä kaukana sadan vuoden rajasta.

Hän halusi perustella:

”Tänään luin Googlesta, kuinka Jukka Kemppinen käsitteli blogissaan koukuttumista. Kuvaksi hän oli valinnut kirkkaan ongenkoukun. Minä en halua, että minusta tulee joku arvo ylppö. J.K. kyseli, tietääkö joku, että pelit ovat vahingollisia ja kertoi, kuinka hänen lastensa isoisä (tällä kiertoilmaisulla hän yrittää aina välttää kehumasta itseään) oli sanonut, miten muut lääkärit oikein pelkäsivät Arvo Ylpön skruuvi-iltoja. Ylppö oli niin koukuttunut, ettei häntä tahtonut saada lopettamaan millään. Eikä h’n lopettanutkaan. Minä päätin lopettaa ajoissa eli ennen kuin olin aloittanutkaan. Enkä minä aio aloittaa viulutuntejakaan, mutta sen sijaan taidan jatkaa akateemista uraani latinankielen parissa.”

Tämä riitti tällä kertaa akateemisista harrastuksistamme.

Mutta.

”Tunnetko Golliwogin nukkehahmon?”

En tietenkään tuntenut, mutta Viljo hyppäsi kevyesti uuteen aiheeseen.

”Alex Stubbin ministeriö jäi siis yhden Mustan Pekan varaan. Yhden kansanedustajan marginaalilla hänen on ratsastettava kevääseen saakka. Se vaatii kyllä melkoisia jonglöörin taitoja …”

- Ja hyvää tuuria, sain pistetyksi väliin ennen kuin Viljo aloitti luentonsa mustanaamaisesta mistrel-nukesta ja omasta mustanpekan tulkinnastaan.

”Golliwogin esikuvana oli amerikkalainen, mustanaamainen ministrel-nukke, Mustan Pekan isoisän isä. Lastenkirjallisuudessa hän esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1895 Florence Kate Uptonin The Adventures of Two Dutch Dolls  -kirjan kuvituksessa. (Viljo näytti tabletiltaan kuvan)  Ministrel-showssa etenkin valkoihoiset esiintyjät värjäsivät kasvonsa mustiksi ja huulensa punaisiksi karrikoidakseen afroamerikkalaisen väestön musiikkia, vaatetusta ja tanssia.

Ne kehittyivät 1830-luvulla kaksijakoisiksi. Ensimmäinen osa, jossa esiintyivät vain miehet,  alkoi ohjaajan komennolla "Gentlemen, be seated!". Laitimmaisiksi sijoitetut esiintyjät esittivät pilapuheita ja muu ryhmä esitti lauluja. Toisessa näytöksessä oli mukana myös akrobaatteja ja tanssijoita”.

Viljo olisi varmaankin puhunut vaikka kuinka pitkään Golliwogistaan, mutta pitkän tuokion jälkeen keskeytin hänet, kun hän oli jo ehtinyt elokuvaan Pekka ja Pätkä neekereinä” ja Musta Pekka kortteihin, ja oli tulossa Halva OYn golliwog-hahmoihin lakritsipurkeissa  ja salmiakkimatoissa.

Ajattelin, ettei meidän kannattaisi siirtyä Mustan Pekan ympärillä käytyyn rasismikeskusteluun ja siitä aiheutuneisiin markkinointikieltoihin.

- Mihin puhuja pyrkii?

Viljo pysähtyi miettimään.

”Kun Pekka Haavisto valittiin vuosi sitten kehitysministeriksi Heidi Hautalan paikalle, hän kertoi nyt – jouduttuaan jättämään Stubbin ministeriön – että tuolloin hänelle jäi Musta Pekka käteen. Se tarkoitti pahinta mahdollista ministeriötä ja etenkin omistajaohjausta. Hän tiesi, ettei sillä kortilla loppupelissä olisi mitään arvoa. Hän lentäisi ulos se kourassaan kuin leppäkeihäs. Ei siis omasta tahdostaan, kuten minä skruuviakatemiasta, vaan poliittisen pelin tuloksena. Ei siinä golliwog-hahmolla ollut sanansijaa. Hyvä mies siinä jauhettiin niin pieniksi murusiksi, että hän varmuudella solahtaisi läpi turvaverkosta.”

”Vihreän köyden päässä hän heiluu nyt hiljaa odottaen ensilunta ja uutta kevättä.”

- Sellainenhan on usein Mustan Pekan kohtalo poliittisessa korttipelissä.

286. Valinta 140923

Ihminen tekee valintoja kaiken aikaa. Aamusta iltaan. Öisin ja unissaankin. Joidenkin mielestä jopa ennen syntymäänsä ja kuolemansakin jälkeen.

Valinta kuuluu siis aivan normaaliin elämään. Siinä ei ole mitään poikkeuksellista.

Tavallisesti emme edes huomaa tekevämme valintoja, vaan ne tapahtuvat automaattisesti, rutiininomaisesti.

Joskus teemme kuitenkin tietoisia valintoja, ja silloin ne saattavat olla hyvinkin vaikeita. Tunnemme seisovamme temppelin harjalla, jossa ”väärä valinta” voi johtaa tuhoon ja ”oikea valinta” onneen.

”Eilen, illansuussa”, ajattelin pyytä sinua jälleen Ryssänkärkeen, mutta kun taivas oli synkässä pilvessä ja vettä tuli kuin aisaa, päätin, että no way. Olkoon. Jätetään huomiseen. Ja tänään tilanne olikin toinen, kun aurinkokin näyttäytyi. Piti vain pistää jo pitkät kalsarit jalkaan.”

Viljo Vähänen lähestyi jälleen valitsemaansa aihetta kaukaa, monen mutkan takaa. Hän oli puhunut jo pitkään matemaattisista valintateorioista, vaikka tiesi hyvin, että ne olivat minulle aika etäisiä ja että lopulta päätyisimme kuitenkin johonkin arkisempaan, elämänläheisempään aiheeseen.

Valinnoista hän kuitenkin halusi puhua.

”Kurt Gödel todisti vuonna 1939, että valinta-aksiooma voidaankin ristiriidattomasti yhdistää Zermelon-Fraenkelin aksioomeihin. Vuonna 1963 Paul Cohen toisaalta todisti, että sitä ei voida todistaa ZF-aksioomien avulla eli se on niistä riippumaton. Matematiikan eri aloilla on runsaasti lauseita, jotka voidaan todistaa ainoastaan valinta-aksiooman avulla. Nykyisin eniten tutkittu ja käytetty joukko-opin aksiomaattinen järjestelmä on juuri ZF-aksioomat, joiden joukkoon usein lisätään myös valinta-aksiooma, jolloin niistä käytetään lyhennettä ZFC …”

Kuuntelin sitkeästi, vaikka olin jo pitemmän aikaa ollut täysin ulalla.

Lopulta keskeytin.

- Aivan niin. Jees. Mutta eikö nyt jo voitaisi siirtyä vähän konkreettisempiin valintoihin. Varmaan sinulla oli mielessä …

”Matematiikka on kyllä ihan konkreettista tiedettä eikä se koskaan ole ollut kovin kaukana filosofiasta. Kun Descartes kehitteli analyyttista geometriaansa, hän loi aksiomaattiseen joukko-oppiin oman käsitteistönsä, joka on eräs nykyisen matematiikan perusosista. Karteesinen tulo on joukko-operaatio …

Viljo Vähänen yritti vielä hetken jatkaa matemaattisia kuvioitaan, joista hän on aina ollut kiinnostunut, mutta lopetti, kun huomautin käyneeni aamupäivällä valintatalossa.

- Sehän on hyvä esimerkki siitä, kuinka valinta on iskostunut arkikäytäntöön. Mennään taloon ja valitaan tavaroita. Ei se sen kummempaa ole.

”Eipä niin. Muistelen, että sinäkin yritit joskus anno dazumal vääntää ”markkinataloutta” uuteen uskoon kutsumalla sitä ”valintataloudeksi”. Sehän taisi elää kymmenkunta vuotta kokoomuksen ohjelmissa, kunnes ”vapaat markkinat” iskivät koko voimallaan takaisin.”

- Niinhän siinä kävi. Ei auttanut, vaikka lainasin sanan ”sosiaalinen” suoraan vapaan markkinatalouden saksalaisesta versiosta eikä siihen nyt enää ole aihetta palata, koska ”vapaa markkinatalous” on ottanut täydelliseen hallintaan maailmantalouden. Siellä ei ole kynnen mustuaisen vertaa tilaa sosiaaliselle ajattelulle …

”Eihän se nyt aivan noin synkkä ole. Onhan kapitalismin kritiikki noussut viime vuosina ihan kunnioitettavalla tavalla otsikoihin.”

Tästä pääsimme Viljon kanssa helposti yksimielisyyteen. Totesimme kyllä, ettei väittely Thomas Pikettystä ole vielä johtanut kovin selväpiirteisiin koulukuntiin, vaikka kommunismin aave ei liikukaan vuonna 2014 Euroopan taivaalla yhtä vikkelästi kuin vuona 1848.

Ennen kuin lähestyimme paluumatkallamme Kasinon rannan nurmikkoja ja hietikkoa, kerroin vielä Viljolle tärkeästä valinnasta, jonka tein sunnuntai-iltana, kun päätin olla katsomatta sarjaohjelmaa Tanssii tähtien kanssa ja valitsin sen sijaan Yle Teemalta Kino Klassikon Jeanne d’Arcin kärsimys.

- Eihän se tienkään ollut mikään temppelinharja-valinta, joka olisi mullistanut elämääni, mutta tietoinen valinta se joka tapauksessa oli. Enkä yhtään kadu. Musta-valkoinen, mykkä filmi vuodelta 1928, kymmenen vuotta ennen syntymääni, teki satavarmasti syvemmän vaikutuksen mielenmaisemaani kuin yksikään juhlapukuun pukeutunut tanssipari olisi koskaan voinut tehdä. Tunsin hyvin La Pucelle d'Orléans ja olen tanssin ystävä, mutta ajatus siitä, että englantilaiset olivat syvällä Ranskassa tappelemassa ja tappamassa ja polttivat sitten inhottavien juonten seurauksena nuoren tytön roviolla, iski vahvasti elinhermooni, kun ajattelen kaikkea sitä tuskaa ja raivoa, jota sota tälläkin hetkellä aiheuttaa eri puolilla maapalloa. Ei sitä kepeät askeleet parkettilattialla voi pyyhkäistä pois.