Demokratia muodostuu kahdesta sanasta demos
ja kratos. Kansa ja valta. Se
tarkoittaa siis kansanvaltaa.
Kahdentuhannenviidensadan (2500) vuoden ajan on yritetty muokata tästä
sanaparista käytännöllistä (operatiivista) tulkintaa, joka sopisi kaikkiin
kieliin ja kaikenlaisiin suihin.
Tähän päivään mennessä sellaista ei ole löytynyt. Ihanne on karannut aina
taivaan tuuliin. Siemenet on kerta toisensa jälkeen murskattu reaalipolitiikan armottomassa
masiinassa, jonka polttoaineena on yksi, yksinkertainen, kaikkialle tunkeutuva
ja tuhoisa inhimillinen ominaisuus.
Himo.
Vallanhimo on aina löytänyt konsteja, joilla se on sitonut kansan kädet ja
tukkinut sen suun.
Joskus on ehkä tuntunut siltä, että edustuksellinen
demokratia olisi ratkaissut tämän ongelman, mutta käytännönelämä on
osoittanut, että se on vain silmänlumetta, harhaa.
Kansan edustajat ovat osoittautuneet yhtä raadollisiksi vallan käyttäjiksi
kuin Antiikin Kreikassa, jossa demokratian ihannetta toteutettiin sulkemalla
kahdeksankymmentä prosenttia kansasta vallankäytön ulkopuolelle.
Todellista ihannetta, kansanvaltaa, ei sen jälkeen ole löytynyt mistään
maasta, vaikka jotkut ovat ylpeilleet lähes sataprosenttisilla
äänestysprosenteilla ja vaikka alhaisemmatkin prosentit (esimerkiksi Ruotsissa
83,3%, Suomessa 70,5%) ovat herättäneet suurta myötätuntoa ja ihailua.
Tämän ajan muoti-ilmiö on etsiä ”kansalle” liikanimiä epiteettejä joiden tarkoituksena on lisätä uskottavuutta tai joskus
myös pelottavuutta. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon. Joku haluaa olla tosidemokraatti tai tosiuskovainen (fundamentalisti) vakuuttaakseen kuulijansa tai
katsojansa siitä, ettei hän ainakaan ole vallan väärinkäyttäjä. Yksi on
Aleksanteri tai Pietari Suuri, toinen Maunu Ladonlukko ja kolmas vaikkapa
Iivana Julma.
Tarkoitus pyhittää keinot!
Pääasia on saada ote vallankahvasta kratoksesta.
Juuri päättyneissä Ruotsin valtiopäivien riksdag vaaleissa tätä kikkaa käyttivät menestyksellisesti ruotsidemokraatit, jotka tuplasivat
paikkamääränsä. He väittivät siis olevansa tosiruotsalaisia
ja edustavansa tosiasiassa kaikki ruotsalaisia, mikä sisältää implisiittisen (julkilausumattoman,
mutta asiayhteydestä päätettävissä olevan) väitteen, että kaikki muut kansan osat ovat väärässä tai kulkevat
harhapolkuja.
Sama taktiikka puri meillä, kun perussuomalaiset
(nyk. persut, luvallisesti)
järjestivät viime vaaleissa ”jytkyn”.
Asiaan kuuluu tietysti se, ettei aitosuomalainen
voi merkitä samaa asiaa kuin aitoruotsalainen.
Eihän kaksi demosta voi olla
identiteettisiä, vaan niiden on pakko kilpailla keskenään kratoksesta.
Kun aitosuomalaiset eivät saaneet
jytkystään huolimatta otetta vallankahvasta, sama kohtalo näyttää olevan edessä
myös aitoruotsalaisilla.
Eurooppalaisesta näkökulmasta (ja keskustelusta) päätellen
Ruotsidemokraatteja ja Perussuomalaisia yhdistää
eräs tekijä, jonka ne molemmat (tietysti) kiistävät: äärioikeistolaisuus.
Se seuraa kuitenkin kuin varjo demosta.
Hitler ja Stalin sekä muut diktaattorit
ovat todistusvoimaisimpia esimerkkejä demoksen
ja kratoksen epäpyhästä,
keskinäisestä taistelusta.
Hyvältä tuoksuva alku on päättynyt pahalta haisevaan umpikujaan.
Demos ei
ole vielä koskaan selvinnyt hengissä kratoksen
ruuvipenkistä.
Nyt on Ruotsin vuoro ratkaista tämä dilemma.
Suomi on sen jo (tältä erää) ratkaissut.
Pieni terminologinen muistutus (Googlen avustuksella):
Retoriikassa dilemmaa hyödynnetään
kysymyksissä, joihin ei välttämättä voi antaa totuudenmukaista vastausta.
Esimerkiksi seuraavaan kysymykseen on olemassa kaksi vaihtoehtoa, jotka tuottavat
molemmat saman lopputuloksen: ”Oletko lakannut pahoinpitelemästä
aviopuolisoasi?” Oli vastaus mikä tahansa, kysymys vihjaa, että vastaaja on
joka tapauksessa aiemmin hakannut aviopuolisoaan. Vaihtoehdoksi ei anneta sitä,
ettei ole alun perinkään hakannut aviopuolisoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti