288. Räppäri 140929

Katsoin aamulla netistä Jean-Pierre Kuselan Nauravan kulkurin syksyltä 1985. Ja nauru tarttui aivan samalla tavalla kuin Spede-showssa, jossa Vesa-Matti Loiri esitti sen ensimmäisen kerran televisiossa. Hulvattoman hauska ja taitava esitys! Oli pakko nauraa. Ääneen.

Aloin kelata taaksepäin. Miksi juuri nyt?  Mistä virike? Mikä genre? Oliko se räppiä (puhelaulua), funkkia vai soulia?

Hetkessä jouduin outoon musiikkiviidakkoon, jonka kaikuja olen kyllä kuullut, mutta johon en ole jalkaani pistänyt.

Miksi nyt?

Vastaus oli nenäni edessä, kun istuin aamup*llä vessan pöntöllä: Pakolainen #3/2014. Kansikuvassa afrosuomalaisen sukupolven ääni. Luuripäinen, 20-vuotias Abdikani Hussein, 190-senttinen räppäri, afrosuomalainen, taitelijanimeltään Kani Kullervo. Katse suoraan kameraan: ”Parin biisin jälkeen ihmiset halus tietää enemmän musta. Oon somali, mutta en oo koskaan ollut siellä, sota ja kapina on aina ollut tiellä.”

Toinen virike.

Elastinen esitti oman versionsa Nauravasta kulkurista ”Vain elämää”-sarjan kolmannen kauden avajaisjaksossa, joka oli omistettu Vesku Loirille. Satuin katsomaan juuri tuon kohdan.

Ei se naurattanut samalla tavalla esikuvansa, mutta näin kyynelvirran häivähdyksen maestron silmäkulmassa. Nostalgiaa! Nuori ja vanha räppäri siinä kohtasivat. Ammattimiehiä molemmat.

Kolmas virike.

Kaivoin tietokoneeni uumenista Puristuksen, jonka olin omistanut Vesa-Matti ”Vesku” Loirille, kun hän sai Biljardiliiton kultasen ansiomerkin. Siinäkin tuntuivat Nauravan kulkurin askeleet, vaikkei siinä ole hip-hop laulajalle tai räppärille tunnusomaista loppusointua eikä rytmiä eikä se iske samalla tavalla nauruhermoon kuin Jean-Pierre Kusela

Puristus

Kun sydän lentää kuin västäräkki

anna sen lentää, älä yritä laulaa sille

Kun kantapääsi törmää suureen juureen

anna sen törmätä, älä yritä itkeä, jos sattuu

Kun viimeinen hiuksesi jättää sinut

älä yritä tarttua siihen

Se on poissa.

Mutta, kun tunnet, kun västäräkki

laulaa sydämessäsi, kun kantapääsi

pyytää, että auttaisit, kun viimeiset

hiuksesi katoavat tuuleen

Tunne

         kuinka

         ikuisuuden lempeä kämmen

         puristaa sinut itseään vasten

         ja naura,

         naura kuin

         viisas hullu

Kolmesta räppärivirikkeestä vahvin oli ilman muuta ensimmäinen: Pakolainen.

Saadakseni otetta rap-musiikkiin selasin Googlesta paksun annoksen räppäritietoa ja tein siitä muistion itselleni: Rap. Funk. Soul.

Nyt tiedän jotakin räppäreistä. Samalla kuitenkin kauhistuin, kuinka yksi valtava populaarimusiikin aalto oli vyörynyt ylitseni ja ohitseni jättämättä juuri mitään jälkeä sielunmaisemaani.

Ymmärsin, että rap-liike oli syntynyt Bronxin puistoissa ja kaduilla ja että samplaaminen on jamaikalaissyntyisen diskojukan Kool Bercien oivallus toiston tehokkuudesta.

Sillä on voimakkaat afroamerikkalaiset ja latinalaisamerikkalaiset juuret. Ehkä juuri siksi espoolainen Kani Kullervo sytytti. Hän räppää suomeksi Leppävaarasta ja Somaliasta, jossa hän ei ole koskaan käynyt.

”Jotkut kysyy, miksi yrität olla niin suomalainen tai valkoinen. Miten mä yritän olla valkoinen? Sanon siihen vaan, ettei Suomessa oo vuonna 2014 tilaa rasisteille. Jos räppäisin englanniksi, mulle tultais sanomaan, että miks sä yrität olla niin musta.” (Pakolainen #3/2014, Emma Kolu: ”Afrosuomalaisen sukupolven ääni”)

”Olen muslimi, koska haluan olla muslimi, ei koska olen syntynyt muslimiksi” … ”Jotkut ajattelee, että annan huonon kuvan islamista, mut mä edustan itseäni, en uskontoa. Tuomitkaa mut, ei uskontoa.

Entä Cheek?

”Olen aina yrittänyt tehdä soundia, joka on relevanttia ja ajassa kiinni. Oon tajunnut vasta viime aikoina, miten iso juttu dubsteb nykyään on. En alkuun ymmärtänyt genreä lainkaan, mutta siinä on jotain samaa kuin vanhan koulukunnan räpissä.”  (Tajusin olevani outo lintu Metro Live. 27.4.2012)

Ovi räppärimaailmaa on ehkä nyt raollaan. Nimet ja albumit saattavat vähitellen alkaa kertoa jotakin. Elastinen. Cheek. Evil Stöö. Ja mitä niitä onkaan.

Katson vielä illalla uudelleen Nauravan kulkurin. Siitä tulee hyvälle tuulelle!