Ihminen tekee
valintoja kaiken aikaa. Aamusta iltaan. Öisin ja unissaankin. Joidenkin
mielestä jopa ennen syntymäänsä ja kuolemansakin jälkeen.
Valinta
kuuluu siis aivan normaaliin elämään. Siinä ei ole mitään poikkeuksellista.
Tavallisesti
emme edes huomaa tekevämme valintoja, vaan ne tapahtuvat automaattisesti,
rutiininomaisesti.
Joskus teemme
kuitenkin tietoisia valintoja, ja silloin ne saattavat olla hyvinkin vaikeita.
Tunnemme seisovamme temppelin harjalla, jossa ”väärä valinta” voi johtaa tuhoon
ja ”oikea valinta” onneen.
”Eilen,
illansuussa”, ajattelin pyytä sinua jälleen Ryssänkärkeen, mutta kun taivas oli
synkässä pilvessä ja vettä tuli kuin aisaa, päätin, että no way. Olkoon. Jätetään huomiseen. Ja tänään tilanne olikin
toinen, kun aurinkokin näyttäytyi. Piti vain pistää jo pitkät kalsarit
jalkaan.”
Viljo Vähänen
lähestyi jälleen valitsemaansa aihetta kaukaa, monen mutkan takaa. Hän oli puhunut
jo pitkään matemaattisista valintateorioista, vaikka tiesi hyvin, että ne
olivat minulle aika etäisiä ja että lopulta päätyisimme kuitenkin johonkin
arkisempaan, elämänläheisempään aiheeseen.
Valinnoista
hän kuitenkin halusi puhua.
”Kurt Gödel todisti vuonna 1939, että valinta-aksiooma voidaankin
ristiriidattomasti yhdistää Zermelon-Fraenkelin aksioomeihin. Vuonna 1963 Paul Cohen toisaalta todisti, että sitä ei voida todistaa ZF-aksioomien avulla
eli se on niistä riippumaton. Matematiikan eri aloilla on runsaasti lauseita,
jotka voidaan todistaa ainoastaan valinta-aksiooman avulla. Nykyisin eniten
tutkittu ja käytetty joukko-opin aksiomaattinen järjestelmä on juuri
ZF-aksioomat, joiden joukkoon usein lisätään myös valinta-aksiooma, jolloin
niistä käytetään lyhennettä ZFC …”
Kuuntelin
sitkeästi, vaikka olin jo pitemmän aikaa ollut täysin ulalla.
Lopulta
keskeytin.
- Aivan niin.
Jees. Mutta eikö nyt jo voitaisi siirtyä vähän konkreettisempiin valintoihin.
Varmaan sinulla oli mielessä …
”Matematiikka
on kyllä ihan konkreettista tiedettä eikä se koskaan ole ollut kovin kaukana
filosofiasta. Kun Descartes kehitteli analyyttista geometriaansa, hän loi
aksiomaattiseen joukko-oppiin oman käsitteistönsä, joka on eräs nykyisen
matematiikan perusosista. Karteesinen tulo on joukko-operaatio …
Viljo Vähänen
yritti vielä hetken jatkaa matemaattisia kuvioitaan, joista hän on aina ollut
kiinnostunut, mutta lopetti, kun huomautin käyneeni aamupäivällä valintatalossa.
- Sehän on
hyvä esimerkki siitä, kuinka valinta
on iskostunut arkikäytäntöön. Mennään taloon ja valitaan tavaroita. Ei se sen
kummempaa ole.
”Eipä niin.
Muistelen, että sinäkin yritit joskus anno
dazumal vääntää ”markkinataloutta” uuteen uskoon kutsumalla sitä
”valintataloudeksi”. Sehän taisi elää kymmenkunta vuotta kokoomuksen
ohjelmissa, kunnes ”vapaat markkinat” iskivät koko voimallaan takaisin.”
- Niinhän
siinä kävi. Ei auttanut, vaikka lainasin sanan ”sosiaalinen” suoraan vapaan
markkinatalouden saksalaisesta versiosta eikä siihen nyt enää ole aihetta
palata, koska ”vapaa markkinatalous” on ottanut täydelliseen hallintaan
maailmantalouden. Siellä ei ole kynnen mustuaisen vertaa tilaa sosiaaliselle
ajattelulle …
”Eihän se nyt
aivan noin synkkä ole. Onhan kapitalismin kritiikki noussut viime vuosina ihan
kunnioitettavalla tavalla otsikoihin.”
Tästä
pääsimme Viljon kanssa helposti yksimielisyyteen. Totesimme kyllä, ettei
väittely Thomas Pikettystä ole vielä johtanut kovin selväpiirteisiin
koulukuntiin, vaikka kommunismin aave
ei liikukaan vuonna 2014 Euroopan taivaalla yhtä vikkelästi kuin vuona 1848.
Ennen kuin
lähestyimme paluumatkallamme Kasinon rannan nurmikkoja ja hietikkoa, kerroin
vielä Viljolle tärkeästä valinnasta, jonka tein sunnuntai-iltana, kun päätin
olla katsomatta sarjaohjelmaa Tanssii
tähtien kanssa ja valitsin sen sijaan Yle Teemalta Kino Klassikon Jeanne d’Arcin kärsimys.
- Eihän se
tienkään ollut mikään temppelinharja-valinta, joka olisi mullistanut elämääni,
mutta tietoinen valinta se joka tapauksessa oli. Enkä yhtään kadu.
Musta-valkoinen, mykkä filmi vuodelta 1928, kymmenen vuotta ennen syntymääni,
teki satavarmasti syvemmän vaikutuksen mielenmaisemaani kuin yksikään
juhlapukuun pukeutunut tanssipari olisi koskaan voinut tehdä. Tunsin hyvin La Pucelle d'Orléans ja olen tanssin ystävä, mutta ajatus siitä,
että englantilaiset olivat syvällä Ranskassa tappelemassa ja tappamassa ja
polttivat sitten inhottavien juonten seurauksena nuoren tytön roviolla, iski
vahvasti elinhermooni, kun ajattelen kaikkea sitä tuskaa ja raivoa, jota sota
tälläkin hetkellä aiheuttaa eri puolilla maapalloa. Ei sitä kepeät askeleet
parkettilattialla voi pyyhkäistä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti