280. Vaaran vuodet 140908

Kylmän sodan alkuvuosia kuvattiin meillä ”vaaran vuosiksi” - eikä syyttä. Neuvostoliiton sanelemat rauhanehdot herättivät suuressa osassa suomalaisia syvästi järkyttävän pelon siitä, että kommunismi leviäisi kuin kulovalkea meille samalla tavalla kuin se oli levinnyt Baltiaan ja itäiseen Keski-Eurooppaan. Kartoista katsottiin, kuinka lähelle Euroopan sydänmaita puna-armeija oli ehtinyt. Siellä kulki pelon raja. Sinne pystytettiin myöhemmin myös muuri.

Koko Eurooppa eli monen mielestä vaaran vuosien aikaa.

Helpotuksen huokaus pääsi lopulta vasta maaliskuussa 1985, kun Mihail Gorbatshovista tuli Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri.

Vuosia aikaisemmin, kun Porkkala palautettiin ja Suomi pääsi YK:n jäseniksi, vaaran tunne oli kyllä jo helpottanut. Uhkaavat pilvet lähes katosivat, kun Suomi isännöi Helsingissä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta. Vapauden tuulet alkoivat puhaltaa.

Perestroika oli jo alkanut näivertää Neuvostoliiton sisuskaluja samaan aikaan, kun sotilasliitto Nato aloitti 40-vuotisjuhlallisuuteensa 4.4.1989.

Siitä meni vain tuokio, kun Neuvostoliitto lakkautettiin ja se katosi menneisyyden hämärään (20.12.1991).

Silloin alkoivat uudet vaaran vuodet jo väijyä horisontissa.

Täällä kertaa ne eivät tulleet koskemaan Suomea, vaan niitä maita, jotka olivat paljastuneet kommunismin tukahduttavan tilkkutäkin alta.

Jälleen kaivettiin kartat esille.

Havaittiin, että pelätty puna-armeija vetäytyi pois Euroopan sydämestä. Panssareiden piiput kääntyivät tulosuuntaan. Miljoonat huokasivat helpotuksesta, kun näkivät, että ne jatkoivat matkaansa kauaksi itään.

Samalla itäinen sotilasliitto (Varsovan liitto) romahti kuin korttitalo.

Se taisi tulla melkoisena yllätyksenä läntiselle sotilasliitolle (Natolle), joka tyytyi aluksi toteamaan vain, että ”tärkeitä muutoksia on käynnissä Neuvostoliitossa”. Samalla lännessä muistutettiin kuitenkin, että ”kokemus osoittaa, kuinka meidän tulee olla varuillamme: Emme voi olla ottamatta huomioon Varsovan liiton maiden kykyä sotilaallisiin hyökkäystoimiin emmekä vakavista poliittisista kriiseistä johtuvia uhkia” (NATO Review 1989/3).

Sotilaallisia hyökkäystoimia Eurooppaa kohtaan ei kuitenkaan tapahtunut.

Euroopan sotilaspoliittinen kartta on kuitenkin muuttunut radikaalisti 25 vuodessa.

Nato on ottanut haltuunsa Baltian maat, Puolan, Tshekkoslovakian, Unkarin, Romanin, Bulgarian ja kolkuttelee nyt Ukrainan portteja.

Onhan se melkoinen geostrateginen muutos!

Kun katson taaksepäin, en voi kuin ihaillen hämmästellä, kuinka me selvisimme omista ”vaaran vuosistamme”. Yritän myös ymmärtää niitä, jotka käyttävät noista vuosista ”suomettumisen” nimitystä pejoratiivisessa merkityksessä. Erityisen vaikeaa se tuntuu olevan virolaisille, jotka ovat nyt kovin ihastuneita uuteen, länsimaiseen isäntämaahansa ja muistelevat katkerina niitä vuosia, jolloin he eivät selvinneet omista vaaran vuosistaan yhtä hyvin kuin me.

Mutta.

Virolle ja muille ”vapautetuille maille” on syytä muistuttaa, että me jouduimme kyllä antamaan Neuvostoliitolle (Varsovan liitolle) sotilastukikohdan aivan pääkaupunkimme kupeesta silloin, kun meidän vaaran vuotemme olivat kuumimmillaan, mutta me pystyimme kuitenkin irtaantumaan tuosta kahleesta ja säilyttämään de facto  itsenäisyytemme, mutta mitenkähän ne tulevat pärjäämään tulevaisuudessa Naton keihäänkärkien ja muiden joukkojen sekä sotilastukikohtien kanssa?

Kun Nato kutsuu jäseniään tähtien sotaan ja hybridisodankyntiin sekä vetää ne mukaan verkostoajatteluun (ks. Mika Aaltola: ”Yhdysvaltojen heikko kohta”; Suomen Kuvalehti 36/2014) ne ovat jo syvällä vaaran vuosien ryteikössä.

Sieltä voi olla äärimmäisen vaikeaa löytää tie vapauteen.

Silloin sotilaallisesti liittoutumaton Suomi saattaa Suomenlahden eteläpuolelta katsottuna näyttää etäiseltä, tavoittamattomalta unelmalta!