341. Karmea vuosipäivä 150309

Kevätaurinko on herättämässä tammeani aivan liian aikaisin talviuniltaan, mutta eihän siitä ainakaan suurta ystävääni itseään sovi moittia. Hän nukkuu oman sisäisen kellonsa tahdissa ja herää silloin, kun kello kilkahtaa. Siitä alkaa jälleen uusi vaihe hänen elämässään. Vanhasta vuosilustosta jää vain viirumainen merkintä hänen biologiseen elämänkarttaansa.

Puun vuosipäivä voidaan lukea lustorenkaista, jotka ovat ihmissilmältä piilossa aina siihen saakka, kunnes sahan tuskainen huuto kajahtaa.

Sitä päivää en halua nähdä. Se olisi karmea vuosipäivä.

Toisaalta voin kyllä rauhoittaa ystävääni. Hänen juurensa ovat vankasti Tallbergin puistotien mullassa, rauhoitetussa maassa. Hänen ei tarvitse pelätä vuosipäiväänsä. Se on hyvin suurella varmuudella paljon kauempana kuin minun oma vuosipäiväni, jonka merkeissä järjestimme meillä viikonvaihteessa neljän kirveen (77&77) lauluillan ja saatoimme tervehtiä tammeani – turvallisesti, ikkunan takaa, punaiset boolimaljat käsissämme.

Mutta tämänpäiväinen Iltalehti toi yhdellä kokonaisella aukeamalla mieleeni aivan toisenlaisen, tosi karmean vuosipäivän.

Leikkasin artikkelin irti siniseen arkistokansiooni, jonka diaarionumero on XV 10.11.2011 ja otsake Poliittinen historia. Samaisesta aiheesta on siis aikaisemmin kertynyt jo 14 vastaavanlaista kansiota, joista suurimman osan olen jo antanut viralliseen arkistoon.

Tämän kansion lähes viimeisille sivuille liimasin artikkelin 70 vuotta sitten. Tämä ei ole Hiroshima vaan Tokio (Asko Tanhuanpää). ”Hiroshima ja Nagasaki muistetaan atomipommeistaan. Tokion tuhonnut Operaatio Meetinghouse oli kuitenkin historian tuhoisin pommitus.”

Silloin suurin osa Tokiota paloi maan tasalle. Todisteena lehdessä oli yli sivun ulottuva valokuva, jossa näkyy vain muutama, harva talo pystyssä.

”9-10. maaliskuuta 1945 ilmassa oli samaan aikaan 334 amerikkalaista Boeing B-29 Superfortress jättiläistä, joista 279 löysi tiensä pilvettömällä yötaivaalla Japanin pääkaupungin, Tokion, ylle.”

”Tulimyrsky sai Tokion  joet ja kanavat kiehumaan, kuumuus sulatti ehjiksi jääneet lasit, ja korkealle nousseet tulipylväät koituivat lopulta noin kymmenen B-29 pommikoneen kohtaloksi.”

Tuolloin meidän jatkosotamme oli jo päätynyt, mutta Lapin sota jatkuin edelleen.

Jotta lapsenlapseni, jotka ehkä joskus lukevat päiväkirjojani (joiden liitteenä blogini ovat) osaisivat sijoittaa tuon vuosipäivän oikeisiin puitteisiin, kirjoitan muistiin tältä osin seuraavan merkinnän:

”Jatkosodan 4. syyskuuta 1944 sovittuihin aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen. Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle”

Vaikka toinen maailmasota siis jatkuin vielä Euroopassa, Japani antautui ehdoitta vasta elokuussa 1945. Sitä ennen USA ehti kuitenkin pudottaa atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Niin valtava surun ja murheen päivä kuin tokiolaisille 9.3.1945 onkin, maailma on sellainen, että suuretkin surut hautautuvat vuosien alle eivätkä ne nytkään olisi nousseet historian kätköistä ilman Iltalehden artikkelia.

Ja aivan samalla tavalla kuin toivon, ettei minun tarvitsisi nähdä Tammeni karmeata vuosipäivää, jolloin sahanterä paljastaa hänen vuosirenkaittensa lukumäärän, toivon, ettei minun enää tarvitsi lukea koskaan vastaavanlaisista murheista, jotka tokiolaiset saivat kokea 70 vuotta sitten.

Historia on kuitenkin siinä suhteessa raakaa hommaa, etteivät sen mukanaan tuomat surut ja murheet mihinkään katoa. Ne ovat tositapahtumia. Siksi en periaatteessa vierasta sitä, että niistä kerrotaan vuosipäivinä olivatpa kuvat tai kirjoitukset kuinka karmeita tahansa.

Onneksi meillä on kuitenkin myös iloja ja ilonpäiviä.

Kun katson nyt parvekkeelta tammeani, tunnen, että hän hymyilee sydämessään.