”Me teemme teidän maallenne mitä haluamme. Ette ole
turvassa missään.”
Anarkisti huutaa tuskaansa! Epätoivoansa!
Ilmaan jää tuhat kysymystä.
Niistä kaksi pahinta: ”Ketkä me?” ”Ketkä te?”
Tosiasiat (kuusi laukausta – neljä osumaa) jäävät
ilmaan kuin veriset kyyneleet. Punaiset valheet! Tyhjät hylsyt eivät puhu. Ne
eivät vastaa kysymyksiin.
Tahallisella provokaatiolla on aina jokin kohde.
Tarkoitus. Se etsii kohdan, jossa kipu tuntuu tuskallisemmin; jossa pyhimmät
arvot räjähtävät; jossa sekasorto on mahdollisimman täydellistä.
Se etsii paikan, jossa ihmisarvo katoaa. Henki
kuolee.
Näin tapahtui Charlie Hebdon toimituksessa. Niin
tapahtui Kremlin muurien varjossa.
Niin on tapahtunut aina, kun provokaation kohde on
poliittinen. Johtaja. Hallitsija. Ihmisryhmä. Kokonainen kansa.
Pahimmillaan provokaatio johtaa kostonkierteeseen. Kuumaan
sotaan, kuten silloin, kun Gavrilo Princip tappoi Itävallan kruununprinssin ja
hänen vaimonsa Sarajevossa kesäkuussa 1914 tai kylmään sotaan, kuten silloin,
kun atomipommit putosivat Hiroshimaan ja Nagasagiin.
Tahallisen provokaation jäljet voivat siis olla
äärimmäisen tuhoisat.
Yksikin tulitikku voi räjäyttää ruutitynnyrin.
Uhmakkaat sanat, jotka nyt on pantu Moskovan
murhaajan suuhun ja levitetty ympäri maailmaa, tulevat Manalan portilta.
Siksi on äärimmäisen tärkeää, että provokaatiolta
katkaistaan siivet mahdollisimman nopeasti.
Tarkoituksellista provokaatiota ei voi jäädyttää eikä
kapseloida.
Se on revittävä auki ja puhdistettava.
Muutoin se myrkyttää koko yhteiskunnan verenkierron.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti