489. Guggenheim 160829

Säätiö on voittoa tuottamaton organisaatio, jonka tehtävänä on kerätä, säilyttää ja tulkita modernia- ja nykytaidetta sekä tutkia eri kulttuurien ideoita kuratoriaalisten, kasvatuksellisten ja yhteistyöaloitteiden kautta.

Viiden ja puolen vuoden ajan vinha tuulenvire on pyörinyt Helsingin satama-altaassa. Valkoiset laivat ovat tulleet ja menneet. Suurkirkon torni on piirtynyt taivasta vasten. Ryssänkirkon uuskullatut kupolit ovat nousseet väkevästi Alvar Aallon kulissien takaa. Kauppatori on kuhissut. Havis Amanda hyväksynyt kainosti seurakseen Kappelin, kaupungintalon, Ruotsin suurlähetystön ja presidentinlinnan.

Mutta museohanke on edelleen jäissä.

Katse on siirtynyt Katajanokalta työnantajien nenän alle, kauppahallin naapuriin, mutta yhtään catepillaria ei ole vielä näkynyt työmaalla.

Viljo Vähänen oli lukenut viikonvaihteen Hesarista mielipiteitä Guggeheimin museohankkeesta. Siinä oli äänessä ex-pormestari,  kauppakamarin johtaja ja dokumenttiohjaaja. Kaikki kommentoivat elinkeinoministerin myötäsukaista puhallusta hankkeelle.

Yksi oli huolissaan ”valkean kaupungin rantamaiseman turmeltumisesta”. Toinen piti ”uutista tervetulleena”. Kolmas oli muuten vain ”suuresti ilahtunut”.

2-1 nykyisen museohankkeen puolesta!

”Kyllä se näyttää olevan myötätuulessa”, Viljo aloitti, kun lähestyttiin Ryssänkärkeä. ”Mutta suuri myrsky näyttää jälleen hautautuvan poliittisen syksyn karikoihin. Tuulenvire jatkuu kuitenkin entisellään.”

- Sitä sopii jo vähitellen ihmetellä. Poliittisesti hanke on tosin kaiken aikaa ollut hyvin ohuen langan varassa. Olisin kuvitellut, että porvarihallitus olisi ottanut asiakseen vahvistaa tuota lankaa. Ovathan valtiovarat nyt tukevissa käsissä (kok) ja pääministerikin (kesk) on saanut kilpailukykyhankkeellaan vahvan otteen työmarkkinoista. Nyt olisi hyvä Guggenheim-hetki päällä. Mutta henki taitaa olla sittenkin liian heikko?

”Tämän ei pitäisi olla mitenkään suhdanneherkkä asia. Tietoa on aivan riittävästi päätöksentekoa varten. Uusia kilpailuja ei enää tarvita. Kansan ääni tuli aivan riittävän vahvasti esille kilpailun ensimmäisen vaiheen 1715:ssa työssä sekä kuuden finalistin ehdotuksissa. Minä en näe myöskään juuri mitään moitittavaa lopputuloksessa. Museon julkisivujen lasipinta ja kotimainen, hiilikäsitelty puu sopivat mainiosti Helsingin satama-altaan sielun maisemaan. Ehkä ne antavat kuuluisalle valkeudellekin vain piristävän värihohteen.”

- Se on totta. Värit tosin siirtyvät usein makuasioiksi eikä niistä siis sovi ryhtyä kovin vakavasti kiistelemään. Silmä sitä paitsi tottuu!

”Aivan. Ja olen vakuuttunut myös siitä, että suunnitelmaan sisältyvästä kävelysillasta Tähtitornin puistoon ja Eteläsataman rantapromenadista tulee pian hyvin suosittuja kohtaamispaikkoja sekä kantahesalaisille että turisteille.”

- Minua on oikeastaan jäänyt koko hankkeessa vaivaamaan suhteellisen  vähäinen keskustelu geopolitiikasta. Sitähän ei yleensä liitetä kulttuuriaiheisiin, vaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan sekä tietysti talouteen. Mutta Guggenheimin tapauksessa olisi tärkeää nähdä, millainen merkitys sillä on Pietarin (Venäjän) ja Tukholman (Ruotsin) välimaastossa sekä lähes näköyhteyden päässä Tallinnasta (Virosta). Suomenlahden alitse rakennettava tunneli tulisi myös korostamaan tätä geopoliittista aspektia.

”Muistat varmaankin, että siihen viittasimme siinä vaiheessa, kun Katajanokalle suunniteltiin maailmanpyörää (ks. 145. Guggenheim-maailmanpyörä 130223).  Siitähän syntyi tosin vain vaatimaton sirkuspyörä, mutta ajatus keskuksesta, jonka tehtävänä olisi kerätä, säilyttää ja tulkita modernia- ja nykytaidetta sekä tutkia eri kulttuureiden ideoita kuratoriaalisten, kasvatuksellisten ja yhteistyöalueiden kautta, elää edelleen voimallisesti …

- … Helsingin satama-altaan tuulenvireissä!

488. Huomautuksia ulkopolitiikasta 160824

Suomen ulkomaanedustojen päälliköt kokoontuivat vuosittaiseen tapaamiseen eduskunnan Pikkuparlamentissa. Suomella on maailmalla 88 edustustoa tai toimipistettä, joissa työskentelee noin 550 Helsingistä lähetettyä henkilöä. Lisäksi edustustojen palveluksessa on noin 960 paikallisesti palkattua työntekijää.

Tämä on Fakta nro 1.

Ennakkoon julkistetun ohjelman mukaan päivien virallisessa ohjelmassa käyttivät julkisia puheenvuoroja valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoasiainministeri Timo  Soini, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen, pohjoismaisen yhteistyön ministeri Anne Berner, pääministeri Juha Sipilä, valtiovarainministeri Petteri Orpo ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Tässä järjestyksessä. Videotallenteet, puheet ja tiedotteet löytyvät jälkikäteen myös ulkoministeriön verkkosivuilta. Keskustelut käytiin suljettujen ovien takana. Ne eivät olleet siis julkisia.

Tämä on Fakta nro 2.

Kävimme Viljo Vähäsen kanssa melko pikaisesti läpi suurlähettiläspäiviltä julkaistut puheet, mutta emme niiden pohjalta julkisuuteen pöllähtänyttä keskustelua, joka ilmeisesti jatkuu päivätolkulla  ellei peräti viikkokaupalla.

Tämä on Fakta nro 3.

Sen sijaan huomautukset syntyivät tänään aamukävelyllämme eikä niitä voi pitää faktoina, vaan ne ovat vain mielipiteitä.

1. Äänessä oli  porvarihallitus (kok + kesk + ps) presidentillä vahvistettuna, kun Niinistönkin nimen perään voidaan perustellusti panna puoluetunnus, vaikka perinteisesti on totuttu ajattelemaan, että presidentti on puolueiden yläpuolella. Eihän kukaan toki kiistä, että Kekkonen kuului Maalaisliittoon ja Koivisto demareihin ja sitä rataa.

2. Opposition ääni puuttui. Sen saattoivat tietysti havaita ne kokeneet karriääridiplomaatit, jotka ovat nähneet presidenttien ja ministereiden vaihtuvan, mutta jotka tietävät hyvin, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Suurlähettiläät edustavat par excellence yhteiskunnan vakautta ja jatkuvuutta.

3. Puheista saattoi ensisilmäyksellä nähdä, että uusimmalla ja nuorimmalla ministerillä on vielä paljon opittavaa diplomaattisen kielenkäytön saralla. Ovathan suurlähettiläät tietysti ”hyviä ystäviä” ja ”hyviä kollegoja”, mutta eivät ehkä aivan samassa mielessä kuin KNL:n piirisihteerit, joilta voidaan kevyesti vaatia yhden liuskan mittaisia pikamuistioita asiasta kuin asiasta.

4. Johtotrio (presidentti – pääministeri – ulkoministeri) puhui kansainvälisestä tilanteesta ja ulkopolitiikan perusteista aika lailla samassa äänensävyssä, vaikka kullakin oli omia, persoonallisia vivahteita. Huolia on, mutta kyllä me pärjätään, kun puhalletaan samaan hiileen. Pääministeri sanoi sen ehkä nasevimmin:  ”Tällaisessa tilanteessa on tärkeää tehdä väsymätöntä työtä sen eteen, että tilannekuvamme muodostuu faktojen, ei oletusten pohjalta. Emme saa olla sinisilmäisiä, mutta samalla meidän täytyy muistaa inhimillisyys ja pitää sydän lämpimänä.” Presidentin ote oli hieman ylevämpi: ”Turvallisuusasemamme pilarit eivät pysy vahvoina itsekseen, vaan vaativat jatkuvaa huolenpitoa, aktiivista vakauspolitiikkaa.” Ulkoministeri puolestaan pohdiskeli historian paluuta. ”Utopistinen usko ikuiseen edistykseen antaa tilaa paljon vanhemmalle käsitykselle siitä, että historialla ei olekaan mitään selvää suuntaa. Suoran janan sijaan voidaankin nähdä aaltoliike tai jopa ympyrä.”

5. Kylmän sodan aikainen retoriikka oli haalistunut pois puheista. ”Aktiivinen, rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikka” ei enää mahtunut yhteenkään suuhun. Sen sijaan olivat tulleet erilaiset pohdinnat liittoutumismahdollisuuksista ja oman maan puolustamisesta. Tukevan selkänojan löytäminen hajoavasta Euroopasta näyttää olevan yhteinen huoli.

6. "Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku." Ei siitä mihinkään pääse. Se on hyvin sanottu. Mutta sellaisia faktoja joihin viittasimme alussa, on vaikeaa löytää ulkopolitiikan perustaksi. Kukko ei käskien laula eikä totuutta voi kahlita häkiin niin kuin kanarialintua. Totuus ei laula. Se on.

7. Mihin valtioon Krimin niemimaa nyt kuluu? Mihin se kuului? Oliko Ukraina täysivaltainen, itsenäinen valtio ollessaan osa Neuvostoliitoa? Älkää tehkö samaa kysymystä Baltian maista! Mitkä ovat faktat, tosiasiat? Näkemyksillä ja olettamuksilla voidaan yrittää hallita maailmaa, mutta ne haihtuvat faktojen edessä. Onko kansainvälinen oikeus vain näkemys vai onko se fakta? Miksi Syyriassa soditaan, vaikka siellä häväistään joka ainoa päivä YK:n peruskirjan yleviä periaatteita? Kuka tai mikä pyörittää globalisaation suurta ratasta? Raha? Vallanhalu? Taivas? Vai pyöriikö se itsestään, omalla voimallaan?

Ludwig Wittgensteinin Huomautuksia väreistä antoi meille Viljon kanssa aiheen pohtia, minkä väristä ulkopolitiikka on. Jos se olisi valkoista, se olisi ilmeisesti lähellä totuutta. Ongelmana olisi silloin vain se, ettei valkoinen ole minkään väristä. Se ei kuulu joukkoon.

Mutta ennen kuin Kasinon rannan hiekka tuli näkyville, emme päässeet niin pitkälle.  

487. Perskutarallaa 160820

Voi minkä menivät tekemään ortodoksisessa kirkossa, kun muuan reseptipalstojen ja naistenlehtien syväluotaavien artikkeleiden sankarillisena henkisyyseksperttinä viihtynyt pyknikko-nautiskelija ja poliitikko joutui erotetuksi seurakunnan paimenvirasta.

Tavalliselle maallikolle, suruttomalle syntisäkille, tarjoutuu vain harvoin tilaisuus kurkistaa sen kattilan kannen alle, jossa todelliset kirkonmiehet, papit, piispat ja paavit, keittävät omaa sanahelinäsoppaansa.

Siksi ymmärsin hyvin Viljo Vähästä, kun hän kaivoi riemastuneena  taskustaan Ryssänkärjen rantakivellä Kerettiläisen kolumnin ”Kirkon spede” (ks. Kirkko & Kaupunki 19.8.2016 Numero 30).

”Se oli tulvillaan korkeakirkollista retoriikkaa. Luterilaisesta saarnastuolista kuultuna se olisi varmaankin nostanut iloisen hymyporinan myös tosiuskovaisten keskuudessa. Sivistyneesti siinä jätettiin lausumatta julki nimiä, mutta kyllä aikaansa seuraavat kuulijat olisivat helposti tunnistaneet, keitä saarnaaja tarkoitti.

Naispappeutta ja homoja karsastavan kirkkokunnan, joka nautti kyldyyrieliitin suosiota, ei kannattaisi heivata yli laidan setämiestä, joka leppoisalla perskutarallaa-asenteellaan valloittaa sydämiä ostoskeskuksissa ja messuilla.

”Korkeasti kunnioitettu ja yli kirkollisten rajojen laajaa suosiota nauttiva paavikin saa oman, kepeänkirpeän osuutensa tästä sanahelinästä.”

Nähkääs, kun meistä erossa olevat sisaret ja veljet Rooman kirkon suunnalla hiffasivat tämän jo edelliskerralla valitessaan itselleen paaviksi sen yhden lempein lehmänsilmin muikistelevan papparaisen, joka kerää miljoonien liberaalien aplodit. Kukaan ei enää kysele mitään pedofiileistä eikä korruptiosta.

”Lehmätkään eivät tästä voisi pahastua. Nehän ovat viisaita ja avarakatseisia olioita. Muikistelevalla papparaisella ja pyknikko-nautiskelijalla-poliitikolla näyttää olevan kannattajia kotoisen kirkkokuntammekin piirissä, jos ja kun isoja asioita osataan katsella perskutarallaa-asenteella. Se on hieno juttu!”

Luterilaisessa kirkossa oltaisiin ikionnellisia, jos meilläkin olisi joku tämmöinen kansan spede villitsemässä kansaa. Ei tulisi kiusallisia otsikoita ikinä mistään.

”Terveisiä vain Spede Pasaselle, joka varmasti (takuulla) taputtaa karvaisia käsiään omassa, onnellisessa haudassaan.”

Viljo Vähänen ei ollut yhtä hienotunteinen ja sivistynyt kuin Kerettiläinen, koska hän mainitsi kokonaiselta nimeltään yhden kuuluisimmista suomalaisista kansantaitelijoista.

Perskutarallaa!

486. Aleppo 160818

"Jumala auta meitä" – Aleppo murenee, eikä siviilien hädälle ole mittaa (Yle, uutiset 17.8.2016)

Sota on jälleen saanut kasvonsa.

Tälläkin kertaa ne ovat lapsen kasvot.

Edellisen kerran ne kuuluivat yhdeksänvuotiaalle tytölle, joka pakeni veljensä kanssa Yhdysvaltain tukemia Etelä-Vietnamin hävittäjiä, jotka olivat tehneet napalmhyökkäyksen heidän kotikyläänsä. Siitä on nyt 40 vuotta.

Nyt kasvot kuuluvat viisivuotiaalle pojalle, joka pelastettiin raunioista Syyrian Aleppoon tehdystä tuhoisasta ilmaiskusta.

”Napalm-tytön” kuva levisi pian ympäri maailman. Se voitti Pulitzer-palkinnonkin. Ehkä Omran Daqneeshinkin kuvasta tulee yhtä kuuluisa.

Mieleenpainuvin on pojan lasittunut katse ja rauhallisuus, vaikka hänen ympäriltään kuuluu huutoja ja melua pelastustöiden jatkuessa. Poika pyyhkäisee otsaansa ja katsoo siitä käteensä tarttuvaa verta.

Viljo Vähänen oli hiljainen. Järkyttynyt.

”Meille on näytetty ja meille on kerrottu miljoona kertaa, millaista tuhoa napalmpommi saa aikaan. Meille on myös aivan viime päivinä näytetty televisiossa kuvia, kuinka supermodernit, uljaat lentokoneet kylvävät taivaan korkeuksista tonnikaupalla pommeja kohteisiin, joissa siviilit elävät raunioiden keskellä ja heitä käytetään kilpinä sotilaallisissa operaatioissa. Se ei meitä paljon hetkauta. Me olemme tottuneet – turtuneet – sellaiseen väkivaltaan.”

”Mutta sielun viisari värähtää, kun kuvaruutuun ilmestyy lapsi. Sodan uhreista viattomin. Se on kauhistuttavaa. Eivätkö vuosituhannet ole opettaneet ihmiselle mitään?”-

- Kysymyksesi on erityisen osuva, kun puhutaan Alepposta vastasin Viljolle, kun lähestyimme rankkasateessa Kasinon rantaa. – Sitä on pidetty yhtenä maailman vanhimmista, jatkuvasti asutetuista kaupungeista. Nyt tämä sukupolvi on keksinyt tuhota sen maan tasalle – sotilasoperaatioissa, joiden jalkoihin siviiliväestö on jätetty raakalaismaisesti, vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia.

”Aivan niin. Ja lohduttominta on, että operaatioihin osallistuvat kylmänsodan jättiläiset, Venäjä ja Yhdysvallat. Niille Aleppon vuosituhantinen historia ei tietenkään kerro mitään – ja jos kertoisi, ne poimisivat varmaankin kovin mielellään kaupungin historiasta vain ne luvut, jotka käsittelevät ikuista valtataistelua ja sen mukanaan tuomia julmuuksia.”

Rukous taitaa olla ainoa keino Aleppon pelastamiseksi.

485. Salaisuuksista 160815

Kaksi suomalaista dosenttia on päässyt kurkistamaan salaisiin arkistoraportteihin, joista näkyvät Neuvostoliiton hajoamisen merkit syksyllä 1991, siis 25 vuotta sitten. Vuodesta 2014 lähtien he ovat nuuskineet KGB:n arkistoja Kiovassa. Alustavista tuloksista toinen heistä kirjoitti Suomen Kuvalehteen 32/2016 artikkelin otsakkeella ”Konttori huolestui. Ekstremistejä, nationalisteja, sovinisteja”.

Juttelimme Viljo Vähäsen kanssa salaisuuksista eilen iltakävelyllämme, vaikka totesimme kyllä, että aihe on niin laaja ja mielenkiintoinen (kun Krimin tilanne pyörii edelleen kiihkeäsi median uusimmilla foorumeilla), että aiheeseen on syytä palata tarkemmin pöydän ääressä joskus myöhemmin.

Vaikka dosentit ovat tämän blogin lukijoille tuttuja, katsoimme tarpeelliseksi esitellä heidät (Googlen tietojen varassa), jotta varmistuisi, että asialla ovat todelliset asiantuntijat eivätkä vain tutkivat journalistit.

Pekka Kauppala Helsingin yliopiston dosentti. Kauppalan julkaisu "Venäjän Pohjola" v. 1999 on johdatus EU:n Pohjoisen Ulottuvuuden peruskohteen realiteetteihin ja "Paluu vankileirien teille" v. 2011 selvitys Suomen Neuvostoliittoon tai Saksaan luovuttamien ihmisten kohtaloista.

Arto Luukkanen on Helsingin yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtori, yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa, Venäjän historian dosentti Tampereen yliopistossa ja poliittisen historian dosentti Turun yliopistossa. Vuonna 2014 ilmestyi Luukkasen esikoisromaani Suojelusenkeli, joka kuvaa Viktor Vladimirovin vaiettua roolia KGB:n ”märkien operaatioiden” osastolla. Luukkanen oli perussuomalaisten ehdokkaana vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.

Tässä muutamia alustavia havaintoja:

(1) KGB:n raportit kertovat yleisesti tunnetuista totuuksista koskien neuvostojärjestelmää, mutta nämä ”totuudet” ovat edelleenkin arkaluontoisia ja ”salaisia”, koska tutkijat eivät ole juurikaan päässeet lukemaan alkuperäisdokumentteja. Tässä suhteessa dosenttien työ on ainutlaatuista ja tärkeää.

(2) Virallinen hallinto (perustuslaki), yksipuoluejärjestelmä (kommunistinen puolue) ja salainen poliisi muodostavat monimutkaisen koneiston, jonka todellisista valtasuhteista meillä Suomessakin on ollut vain aavistuksia, ei varsinaista tietoa. Dosentit paljastavat, että (Ukrainasta katsottuna) todellinen valta pysyi neuvostojärjestelmän romahtaessa salaisen poliisin käsissä. Puoluekin oli vain juoksupoika.

(3) KGB oli hyvin selvillä siitä, että CIA oli päässyt soluttautumaan järjestelmän sisälle eli luonut uuden yhteyshenkilöiden kerroksen korkeatasoisista valtiollisista toimijoita ja kansanedustajista eri tasoilla, jotka kykenisivät saamaan avainvirkoja korkeista vallan organisaatioista. Mutta se ei kyennyt käsittelemään tätä tietoa millään järkevällä tavalla. Salaisuus oli sille tukahduttavan raskas.

(4) Seurauksena oli se tosiasia, että Neuvostoliiton romahtaessa 20.1.1991 tapahtumia pääsi hallitsemaan parin vuoden ajan lähes suvereenisesti USA:n poliittinen johto (CIA ja Nato). Siirryttiin yksipuoliseen shokkiterapian aikaan.

(5) Kun Alma Atassa yksitoista Neuvostoliiton entistä tasavaltaa allekirjoittivat 21.12.1991 sopimuksen, jolla perustettiin uusi Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY), tilanne oli jo karannut KGB:n hallinnasta.

(6) Ukrainan kriisi ja Krimin tilanne ovat johdonmukaista, säälimätöntä ja ankaraa seurausta näin syntyneestä uudesta valtataistelusta ”idän” ja ”lännen” välillä. Sen myötä kylmän sodanaikainen rautaesirippu on siirtynyt kohti itää, ohi Baltian maiden, Visegrad-maiden, Romanian ja Bulgarian.

(7) Turkin ja Venäjän lähentyminen on nähtävä tässä valossa.

(8) Dosentit lukivat salaisista raporteista, että  ”USA:n erikoispalvelujen aktiviteetti oli noussut” (5.5.1991). Heidän SK-artikkelinsa saisi kuitenkin  jatkossa huomattavasti enemmän uskottavuutta, jos sitä voitaisiin (joskus) täydentää CIA:n ”salaisilla raporteilla”, jotka kertoisivat jotakin Naton laajentumisesta itään ja (tässä tapauksessa) Ukrainan ”valloituksesta”. Tällaisen salaisuuden paljastumista lienee turha odottaa muutamaan vuosikymmeneen.

Jäimme Viljo Vähäsen kanssa pohtimaan, millaisissa rakennuksissa Idän (Venäjän) ja Lännen (USA:n) Konttorit tänä päivänä sijaitsevat. Kuinka paljon niissä on väkeä? Millaisia teknisiä vimpaimia niillä on käytössään? Kuinka ne valmistautuvat lähestyvään suureen sotaan?

Ja ennen kaikkea: Kuka niitä johtaa?