70. Hatunnosto

On kaksi tapaa nostaa hattua: konkreettisesti ja symbolisesti. 

Edellisestä tulee mieleeni pianonsoitonopettajani, venäläis-puolalainen emigrantti Dmitry Hintze, joka oli kuuluisa siitä, että hän tervehti - kulkiessaan Jyväskylässä Kauppakatua pitkin Harjukadulta Väinönkadulle, kaupunginteatteriin - tuttaviaan, nostaen hattuaan elegantisti, koreassa kaaressa. Kohteliaasti kumartaen ja hymyillen. Se on painunut minunkin ihoni alle. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, jolloin kävin Maailman Vanhinta Suomenkielistä Oppikoulua 1940- ja 1950-luvuilla. Mutta, kun käytän nykyisin usein lippalakkia ja joskus karvahattuakin, olen ymmärtänyt ettei niitä voi nostaa elegantisti.

Symbolinen hatunnosto tapahtuu mielen areenalla. Se ei näy ulospäin.

Jälkimmäistä hatunnoston tapaa käytin tänä aamuna luettuani Suomenmaasta selonteon siitä, kuinka toisen kierroksen presidenttiehdokkaat Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto olivat vastanneet lehden esittämiin kysymyksiin.

Uutiskirjoituksen alla ei ollut nimikirjoitusta, vaan ainoastaan lehden nimi, joten pidän sitä toimituksen kollektiivisena mielenilmauksena. Siksi nostin sille hattua, vaikka olisin kyllä mielelläni nähnyt siinä lehden entisen päätoimittajan, Suomen Keskustan nykyisen puoluesihteerin Timo Laanisen taikka peräti puheenjohtaja Mari Kiviniemen nimet.

Jo otsikko pysäytti: "Haavisto ja Niinistö lupaavat toimia koko Suomen puolesta."

Siinä ei ollut häiväystäkään ensimmäisen kierroksen uhosta eikä vilaustakaan Väyrysen kärsimästä vaalitappiosta. Eikä siitä näkynyt myöskään jälkiä uusia asemia puoluejohdosta hamuavan, entisen ministerin, Mauri Pekkarisen tyrmistyksestä, johon edellisessä blogissani viittasin.

Ei. Koko uutinen oli täyttä asiaa. Molempien presidenttiehdokkaiden vastauksia referoitiin silmiinpistävän asiallisesti.

Tarkkaavainen lukija saattoi tietysti löytää pienen painotuseron siinä, että Haaviston vastaukset esitettiin ensimmäisinä ja Niinistön toisina, mutta tuskinpa sekään oli tarkoituksellista.

Merkillepantavaa oli myös se, että lehti kertoi kuuliaisesti - kuten puolueen pää-äänenkannattajalle sopiikin - että kysymykset oli laatinut Puolue eikä lehden toimitus.

Uutisen tärkein sisältö oli siinä, että lehden mukaan sekä Vihreiden Pekka Haavisto että kokoomuksen Sauli Niinistö "suhtautuivat kriittisesti kuntien pakkoliitoksiin". Se sanottiin heti aluksi. Sen jälkeen tulivat muut vastaukset (otaksuttavasti) sanatarkkoina sitaatteina.

Sellaista uutista oli ilo lukea.

Kun mahdolliset lukijani eivät ehkä ole löytäneet Suomenmaan uutista valtaisan nettikirjoitusten tunkion alta, otan tähän muutaman sitaatin:

"Ymmärrän alueiden kehittämisen hyvin laajasti. Valtiovallan puolelta tasapainoista aluekehitystä voidaan tukea muun muassa hajautetulla energiatuotannolla, toimivilla yhteyksillä ja monipuolisella elinkeinopolitiikalla. Näillä luodaan kantava pohja alueen omille toimille yrittäjyyden edistämiseksi (Haavisto)

"Tilanteissa, joissa kunta ei enää kykene järjestämään palveluita kuntalaisille, ei kuntalaisia saa jättää heitteille. Silloin on väliintulo välttämätöntä palveluiden takaamiseksi. Tällöinkin on kuntalaisen äänen kuuluttava. Tärkeintä on turvata palvelut riittävän lähelle kansalaisia. (Niinistö)

"Kuntien lukumäärä ei ole ratkaiseva, vaan hyvä yhteistoiminta mm. liikenteessä, kaavoituksessa, asumisessa ja työpaikkarakenteessa. Suurimmilla kaupunkikunnilla tämä on erittäin tärkeää myös ympäristösyistä" (Haavisto)

"Alueiden kehittämistä on tarkasteltava paikallisista lähtökohdista. Alueet menestyvät, mikäli ne erikoistuvat, kehittävät omaa osaamistaan ja verkostoituvat globaalisesti. Suomessa on huippuosaamista joka puolella ja se on yksi kansakuntamme suurimmista vahvuuksista ja kilpailuvalteista. Ihmisten mahdollisuudet  menestyä ja työskennellä omalla kotiseudullaan on turvattava jatkossakin." (Niinistö)

Kaksinkertaisena ex-politrukkina ymmärrän kyllä, että sanojen ja tekojen välille jää joskus ammottava rotko. Usein se on sietämätöntä.

Uskaltaisin kuitenkin toivoa, että tuleva presidentti pääsisi rakentavaan keskusteluun yli sen kuilun, jonka Suomen Keskusta ja sen presidenttiehdokas Paavo Väyrynen onnistuivat repäisemään Suomen niemelle hyökkäämällä keskeneräisen kuntauudistussuunnitelman kimppuun ja tekemällä siitä presidentinvaalihuumassa syksyn kunnallisvaalien pääkysymyksen.

Suomenmaan uutinen antaisi siihen hyvät lähtökohdat.

Nostan hattua.

69. Surullinen panttivanki?

Teologian tohtori Arto Luukkanen on pitänyt vaalisaarnansa. Hänen mukaansa tuleva presidentti on vaarassa joutua "mölymystön" mielipideterrorin panttivangiksi (Uuden Suomen blogi, 69 kommenttia tänään klo 13.00). Seurakunta on siis vastannut monisuisella mölinällä.

Viljo Vähäsen kanssa emme oikein jaksaneet seurata teologin ajatuksen juoksua eikä villiksi ryöpsähtänyt keskustelu tuonut siihen juurikaan lisävalaistusta. Sitä eivät myöskään auttaneet kirjoittajan yleishistorialliset muistelmat, joiden mukaa "aikuiset miehet polvistuivat erään majantalon ikkunan eteen sijoitetun kruununprinssin kuvan edessä ja parkuivat avoimesti." Näin tapahtui, kun "Aleksanteri I:sen ja kruununprinssi Kaarle Juhanan tavatessa Turussa vuonna 1812 talonpojat osoittivat  tulevalle kuninkaalle hysteeristä lojaalisuutta."

Halusiko teologimme viitata Pahvi-Niinistöön, jonka innokkaimmat vaalityöntekijät ovat raahaamassa toisen kierroksen alkajaisiksi Lappiin, Paavo Väyrysen marjamaille? Vai oliko hänellä mielessään Pohjois-Korean uusin johtaja, jonka alamaisia rankaistiin ankarasti sen johdosta, etteivät he itkeneet tarpeeksi aidosti televisiokameroiden edessä?

Uusia suomenkielisiä sanoja on tietysti hauska keksiä, mutta "mölymystö" ei kyllä loksahtanut paikoilleen.

Luukkanen selittää mölyn syntyä presidentin valtaoikeuksien riisumisella: "Näyttää siltä, että maamme eliitti ei antanut koskaan anteeksi Kekkoselle hänen tapaansa hallita; heistä oli sietämätöntä, että valtakunnan päämies antoi ruoskan viuhua myös ”herrojen selkänahassa”.  Vallasta riisuttu ja hampaaton presidentti (ja samalla kansa) on eliitillemme paljon mieluisampi vaihtoehto."

Teologimme selostaa, ettei hän ota kantaa kummankaan presidenttiehdokkaan puolesta tai vastaan, mutta lataa heti perään, että "jos Haavisto valittaisiin presidentiksi, merkitsisi se sitä, että hänen ympärilleen ryhmittyvä julkisuuden papisto puolustaisi häntä henkeen ja vereen. Samoin äänekkäät vähemmistöryhmät vainoaisivat epäilemättä jokaista, joka syyllistyisi ”vihapuheeseen” presidenttiä vastaan."

Joutuisiko seuraava presidentti (Niinistö) siis juuri näin määritellyn äänekkään vähemmistön (mölymystön) panttivangiksi? Tällaisessa mediailmastossa "tavallista enemmistöä ja sen primitiivisiä tapoja sysittäisiin, moitittaisiin, pilkattaisiin ja niille naurettaisiin."

Emme Viljon kanssa päässeet tämänkään selityksen jälkeen oikein kärrylle, mitä kahden yliopiston dosentti oikein ajaa takaa.

Ei tullut myöskään selväksi, mitä teologimme loppujen lopuksi tarkoittaa poliittisella viisaudella ja poliittisella tyhmyydellä.

Kun vaihtoehtoja on vain kaksi jompaakumpaa äänestämällä voidaan siis osoittaa joko viisautta tai tyhmyyttä? Vai meneekö se niin?

Luukkasen "toinen vaihtoehto" on äänestää "niin kuin itse haluaa". Mitä se on? Pitäisikö kaivaa katekismus esille?

Tätä huolta ei näytä olevan eduskunnan talousvaliokunnan puheenjohtajalla, kansanedustaja Mauri Pekkarisella. Hän sanoo olevansa "tyrmistynyt tavasta, jolla presidentinvaalien toiselle ja ratkaisevalle kierrokselle yltäneet Sauli Niinistö (kok)ja Pekka Haavisto (vihr) nyt kosiskelevat maakuntia ja niiden asukkaita." (Suomenmaa tänään).

Tuli vain mieleeni, että ensimmäisen kierroksen loppuvaiheessa Suomen Kuvalehdelle vuodettu "salainen kuntakartta" taisi herättää melkoista tyrmistystä niissä, jotka nyt selvisivät toiselle kierrokselle (ks. blogini nro 64 "Watergate"). Jotakin saattoi oikein puistattaa!

Tässä taidetaan maksaa pottuja putuilla!

Vaikka Viljo Vähänen ei saanut oikein tolkkua teologi Luukkasen "mölymystöstä", hän löysi toisen kierroksen alkumetreiltä myös järkeenkäyviä mietteitä:

- Rökäletappiosta ja jytkystä on tullut käyttökelpoisia termejä. Ne ovat ihan yhtä hyviä kuin Kääriäisen veretseisauttava vaalivoitto aikoinaan. Nyt Kääriäinen puhuu järkeviä, kun neuvoo, ettei hänen puolueensa lähtisi neuvomaan omiaan siinä, kumpaa ehdokasta pitäisi äänestää. Soinikin on lausunut viisaita ajatuksia. Niitä varmaan kuullaan myös demareiden leiristä. Nyt on mahdollista osoittaa aitoa demokraattisuutta. Vapaat miehet ja naiset äänestäkööt niin kuin haluavat ja katsovat oikeaksi. Pilkkakirveet on nyt haudattava.

Tässä suhteessa Jukka Kemppisen tämänpäiväinen blogi homoista ja kommentoijsta kannattaa lukea.

Keskustelumme päätteeksi Viljo siteerasi Kemppistä, joka on myöskin dosentti ja tohtori sekä lisäksi varatuomari:

Henkilön homoseksuaalisuus (sitä vastoin) on mielenkiintoinen keskustelun aihe, jos asianomainen on tuonut tämän puolen itsestään julkisuuteen. Esimerkiksi Pekka Haavisto ei kukaties olisi päässyt edes ehdokkaaksi ilman parisuhdettaan. Hän on tässä mielikuvien maailmassa hiukan harmaa. Tuo piirre tekee hänestä kiinnostavan. Menneinä vuosikymmeninä tuntemani homot ovat houkutelleet aivan erilaisiin stereotypioihin, kuten naismaisuuteen tai erikoisuuden tavoitteluun. Nyt tulee mieleen, että homo- ja heteroseksuaalit ovat molemmat erikseen ja yhdessä kirjava joukko, jota on turha tyypitellä.

Se sitä vastoin kiinnostaa, että pahastisanojat eivät näytä käsittävän, miten avoimesti he paljastavat itsensä. 

68. Läpihuutojuttu

Ensimmäisen kierroksen jossittelu loppui eilen illalla sen jälkeen, kun YLE oli ilmoittanut oman, "matemaattisesti oikean" ennusteensa. Sillä tarkoitettiin sitä, että pikku kuntien vääristämä ennuste, jonka mukaan Paavo Väyrynen olisi päässyt toiselle kierrokselle, oikaistiin ja voittajaksi tulikin Pekka Haavisto.

Voittajaksi?

Aivan oikein. Ensimmäisen kierroksen varsinainen voittaja oli Vihreiden ehdokas eikä Suomen Keskustan.

Perässähiihtäjäkin innostui: "Se on mahtava suoritus, häkellyttävä suoritus, kun muistaa, miten heikoista lähtöasetelmista Haavisto joutui lähtemään: tappion kärsinyt puolue, tyhjä kassa ja heikko vaaliorganisaatio."

Mutta. "Miten tässä näin kävi?"

Aamutelevisiossa dosentti Ville Pernaa, joka on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, antoi vastauksen. Hänen mukaansa vastakkain eivät olleet perinteiset vasemmisto (työväenluokka) ja oikeisto (porvarit) vaan konservatiivit ja liberaalit.

Mielestäni se on hyvä vastaus.

Se poikkeaa kuitenkin samaisen dosentin arviosta ennen vaaleja. Silloin hän kirjoitti: "Kolme vuosikymmentä konsensuksessa uinunut suomalainen politiikka on nyt täynnä särmää ja erilaisia näkemyksiä. Presidentinvaalit tulevat nyt oivalliseen aikaan"

Olihan ensimmäisellä kierroksella todellakin särmää (Väyrynen ja Soini), mutta se ei purrut. Lastut kyllä lentelivät ympäriinsä niin maaseudulla kuin kaupungeissa, mutta jäljelle jäi vain sileäpintainen kaulin.

Siitä tulee mieleeni kansakoulun aikainen veiston opettajani Kanerva. Etunimen olen unohtanut.

Kun höylättiin sipulilautaa, hän kierteli ympäriinsä tarkistamassa, miten itse kunkin työ edistyi ja julisti sitten suureen ääneen, millainen lopputuloksen pitäisi olla.

"Sen on oltava sileä kuin sian mulkku!"

Tämä mielikuva taisi olla Paavo Lipposen mielessä, kun hän lopputuloksen selvittyä tokaisi suorassa lähetyksessä: "Se on pelkkä läpihuutojuttu!"

Hän tarkoitti toista kierrosta, josta vasemmisto puuttuu kokonaan.

Kokeneelta parlamentaarikolta ja entiseltä pääministeriltä se oli aika reippaasti laukaistu.

Mielestäni siinä oli melkoinen silaus katkeruutta ja pettymystä. "Happamia nuo pihlajanmarjat!"

Arvelen kuitenkin, että Lipponen on aika lailla oikeassa. Varsinainen vaalitaistelu loppui eilisiltana. Nyt yritetään kahden viikon aikana etsiä kissojen ja koirien kanssa sitä särmää, josta Ville Pernaa kirjoitti.

Ehkä se löytyy ulkopolitiikasta, jonka asiantuntija dosentti Pernaa on. Hänhän väitteli vuonna 2002 aiheesta "Tehtävänä Neuvostoliitto. Opetusministeriön Neuvostoliittoinstituutin roolit suomalaisessa politiikassa 1944-1992".

Tuntuisi toisaalta kovin keinotekoiselta, jos Niinistön ja Haaviston väliltä nyt lähdettäisiin etsimään eroja suhtautumisessa naapurivaltioihin, Eurooppaan tai koko maailmaan ja oletettaisiin, että särmä löytyisi sieltä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmistä perusteistahan on "kolme vuosikymmentä konsensuksessa uineessa suomalaisessa politiikassa" vallinnut lähes taivaallinen hiljaisuus ja yksimielisyys. Sitä on pidetty hyvänä ja tärkeänä asiana.

Sellaisena se voisi nytkin olla pelkkä läpihuutojuttu presidentinvaalien loppusuoralla. Entinen ulkoministeri Väyrynenkin alkoi ensimmäisen kierroksen loppumetreillä peruuttaa siihen suuntaan eikä soinilaisesta populismista jäänyt muuta kuin lievästi tuoksuva hajujälki.

Mutta. Mutta.

Oliko Lipposen tokaisu kehotus olla äänestämättä toisella kierroksella? Sitähän perää myös Perässähiihtäjän kommentaattori Eero Pyykkölä, kysyessään "saako  kakkoskierroksella jättää äänestämättä?"

Jos näin on ja jos Lipposen läpihuutojuttu johtaa äänestysaktiivisuuden romahduksen, kysymys on karhunpalveluksesta suomalaiselle demokratialle.

Jokaisella meistä on oma käsityksemme tuosta palvelusta. Googlesta löytyy eräs selitys sanan etymologiasta:

"Sana juontaa juurensa Jean de La Fontainen runomuotoisesta eläinsadusta, jossa kesy karhu halusi auttaa nukkuvaa miestä tappamalla kärpäsen hänen otsaltaan. Karhu kuitenkin tuli lyöneeksi niin kovaa, että mies sai surmansa."

67. Jossittelusta

Tein eilen vaaliveikkaukseni. Näin olen tehnyt kaikissa vaaleissa sen jälkeen, kun muodostimme entisten puoluekollegojeni kanssa viime vuosisadan viimeisen vuoden alkupuolella keskustelukerhon, jota aloimme kutsua Fasaanitoimikunnaksi.

Olen toki veikannut aikaisemminkin presidenttiä. Ensimmäisen kerran se tapahtui vuonna 1962, jolloin Urho Kekkonen valittiin toiselle kaudelleen. Olin siihen aikaan Kokoomuksen Nuorten Liiton Uudenmaan piirin apulaisnuorisosihteeri. Silloin Sdp:n ehdokkaana oli Rafael Paasio ja Skdl:n ehdokkaana Paavo Aitio. Sosialidemokraattisella oppositiolla oli ehdokkaana Emil Skog. Syksyllä 1961 noottikriisi oli hajottanut oikeuskansleri Olavi Hongan ympärille muodostuneen rintaman.

Kaikki porvarilliset puolueet asettuivat tukemaan Kekkosta, joka sai 199 valitsijamiestä eli ehdottoman enemmistön. Lopputulos oli sillä selvä.

Ei siinä veikkaajalle jäänyt paljon jossitteluvaraa.

Valituksi tullut presidentti korosti olevansa "kaikkien suomalaisten presidentti uskontokuntaan, kielen tai poliittiseen suuntaukseen katsomatta."

Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa sen jälkeen. "Koko Suomen presidentti" on jälleen mukana ehdokaskaartissa. Mutta jossitteluvaraa on paljon enemmän kuin vuonna 1962.

Oman veikkaukseni olen rakentanut tällä kertaa aika huolellisesti Galluppien varaan. Niistähän löytyy kattava luettelo Googlesta. Omia numerojani en voi paljasta, koska Fasaaneiden vaaliveikkauskirjekuori avataan vasta toukokuussa, jolloin uuden presidentin nimi on ollut koko kansan tiedossa jo yli kaksi kuukautta.

Mutta ainahan voi jossitella.

(1) Entä jos ei tule toista kierrosta? Silloin yhden ehdokkaan olisi saatava yli 50% niistä annetuista äänistä, jotka on virallisesti hyväksytty. Yhdenkin äänen ylitys riittäisi, jos äärimmäisen tarkalle mennään. Tarkistuslaskentaa vaadittaisiin varmasti, ja siitä saattaisi tulla dramaattinen näytelmä. Tällaista tulosta veikkasi MC-info Ilta-Sanomille viime joulukuun puolessa välissä. Ratkaisu olisi pettymys kaikille muille paitsi voittajan kannattajille. Perässähiihtäjän tulkinnan mukaan presidentti Haloselle tulisi tässä tapauksessa muuttokiireitä.

(2) Entä jos tulee "jytky"? Entä jos kaikki ne ehdokkaat, jotka ovat "varmoja" voitostaan, tunkeutuisivat  yli 50%:n rajan? Seurauksena olisi tietysti suuri matemaattinen jytky. Mahdottomuus. Kaikki eivät sille rajalle mahdu. Enemmistön toiveiden on pakko romahtaa. Silti mielipietiedustelujen kätköissä saattaa lymytä olio, jonka sarvenpäätkään eivät ole nousseet pintaan. Kuka se voisi olla?

(3) Entä jos ensimmäinen putoaa viimeiseksi ja viimeinen nousee ensimmäiseksi? Jos kaikki kääntyy päälaelleen? Viimeisimmän Gallupin (TNS/Hesari) valossa tämä tarkoittaisi sitä, että Eeva Biaudet (2%) ja Sari Essayah (2%) kilpailisivat tasapäisesti pääsystä toiselle kierrokselle ja Sauli Niinistön (29%) kannatus olisi vain 2-4 prosenttia. Niin kauan, kun yhtään äänestyslippua ei ole nostettu vaaliuurnasta eikä yhtään ennakkoäänestyskirjekuorta ole avattu, kaikki on mahdollista. Gallupit eivät käänny suoraan ääniksi. Ne voivat olla vinossa kumpaankin suuntaan. Ylös tai alas. Jokaisen ehdokkaan kohdalla.

Jossittelu on hauska osa kolpakkostrategiaa. Sitä harrastetaan varmaankin aika ahkerasti tänään ja huomenna - aina siihen saakka, kun vaalihuoneiden ovet juljetaan. Sitten tulevat ovensuukyselyt, jotka kuuluvat samaan sarjaan Gallupien kanssa.

Lopputulos alkaa häämöttää, kun ensimmäiset äänet on laskettu ja lähetetty YLE:n tietokoneelle.

Kun kaikki äänet on laskettu, jossittelu lakkaa - alkaakseen entistä hurjempana uudelleen?

Jos joku haluaa löytää dramaattisia aineksia jatkojossitteluille, hän voi etsiä niitä vaikkapa Googlesta hakusanalla "pitkien puukkojen yö".

66. Kun omatunto kolkuttaa

Jokaisella ihmisellä on omatunto. Joskus se nukkuu. Joskus se on hereillä ja kolkuttaa.

Presidentti Mauno Koiviston omatunto heräsi juuri ennen kuin presidenttiehdokkaat aloittivat suuren vaalikeskustelun TV1:ssä. Se löi ällikällä Perässähiihtäjänkin.

Lumi pöllysi. Metsä ryskyi.

Soitin aamulla Viljo Vähäselle, kun hänkin oli ehtinyt nukkua yli yön.

Viljo kertoi miettineensä asiaa pitkälle aamuyöhön. Se on hänen tapaistaan silloin, kun jokin yllättävä väri ilmestyy elämän paletille. Nyt tapahtui juuri niin.

- Olen samaa mieltä Unski Hämäläisen kanssa. En osannut mitenkään odottaa, että entinen, korkeasti arvostamani presidentti, tulee mukaan vaalikeskusteluun aivan viime hetkellä. Ja millä tavalla! Välittömästi tuli mieleeni Urho Kekkonen, joka runnasi kokoon Miettusen hätätilahallituksen vuoden 1975 vaalien jälkeen. Vaikka eihän tässä ollut kysymys hallituskriisistä, vaan siitä, kenestä tulee seuraava presidentti. Tämä oli itse asiassa yllättävämpikin ele. Oltiinhan 1970-luvulla jo totuttu siihen, että presidentti ohjaa politiikkaa väkevällä kädellä. Sitähän Koivisto oli kyllä itsekin harrastanut omalla kaudellaan, esimerkiksi silloin, kun hän marssi yli Väyrysen junaileman kassakaappisopimuksen. Vetoaminen "omaantuntoon" ja "pistokseen sydämessä" oli mielestäni hyvin yllättävää poliittista retoriikkaa näin korkealla tasolla. Ihminen laskee harvoin oman naamionsa yhtä rohkeasti kuin Mauno Koivisto teki. Psykoanalyyttisessa mielessä hän antoi yliminänsä kaiken kansan riepoteltavaksi. Se oli mahtavaa, mutta sitä en todellakaan osannut odottaa.

"Luuletko, että Koivisto halusi tällä tavalla asettua jonkun presidenttiehdokkaan tueksi?"

- Ei. En todellakaan luule. En näe sellaista laisinkaan. Ei tähän viestiin, joka jaettiin kirjallisena kaikille debatööreille ja josta keskusteltiin pitkään suorassa lähetyksessä, sisältynyt mielestäni mitään sellaista, joka olisi tukenut jotakin nimenomaista ehdokasta. Sen sijaan se oli kyllä vahva vetoomus kaikille: "Älkää riisuko enää! Älkää seuratko minun jälkiäni! Minä olin - tai ainakin saatoin olla - väärässä!"

"Näin minäkin ajattelen. Se oli pikemminkin henkilökohtainen synnintunnustus tai testamentti. 

Sanotaanhan, että omatunto kolkuttaa, jos ihminen tuntee tehneensä jotakin väärin ja katuu tekoaan. Tässä yhteydessä kolkutuksella ei ollut mitään tekemistä uskonnollisen vakaumuksen kanssa, joten tuskinpa kristillisetkään pystyivät repimään siitä itselleen irtopisteitä. Mutta sen sijaan siinä kyllä kuului poliittisen moraalin ääni. Mieleeni tuli YK:n peruskirjan ajatus, että "kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä." Näen, että Mauno Koivisto oli kirjoittanut viestinsä tässä hengessä. Hän halusi olla rehellinen kansalainen ja esimerkki tulevalle presidentille."

- Tuo on aika paljon sanottu. Mutta ehkäpä siinä on niin sanottua vinhaa perää. Jostakin tuollaisesta tällainen väliintulo on saattanut syntyä. Ehkä entinen presidentti on säikähtänyt sitä, että lumipallo, jonka hän pani pyörimään hyvässä uskossa ja hyvässä tarkoituksessa keväällä 1982, on paisunut lumivyöryksi, joka ruhjoo mennessään suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita. Valtiosääntöuudistuksen nimellä alkanut kehitys on toisin sanoen johtanut tilanteeseen, jossa perustuslakiin on syntynyt repeämä josta valtiosääntöoppineet varottivat jo silloin, kun asiaa käsiteltiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Presidentin valtaoikeuksien riisuminen demokratian ja parlamentarismin nimissä on karannut käsistä. Presidentistä on tullut pelkkä sivustakatsoja! Tämä näkyy minunkin mielestä siinä, ettei perustuslain 93. pykälää osata enää edes tulkita siinä hengessä, kuin vanha valtiosääntö oli kirjoitettu. "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa." Tästä on tullut joillekin pelkkä mantra, jota hoetaan, mutta jonka sisältöä ei ymmärretä tai sitä halutaan väen väkisin lukea väärin. Presidentin asemaa ulkopolitiikan johtajana on alettu heikentää ottamalla perustuslakiin määräyksiä Euroopan Unionista, joka on vain erään (lyhyen ?) aikakauden ilmentymä eikä ehkä laisinkaan yhtä kestävä kuin kansallisvaltio nimeltään Suomi. Valtioneuvostolle on määrätty vain valmisteleva tehtävä. Päätökset tehdään eduskunnassa. Tulevaisuutta ajatelleen saattaa olla kohtalokasta, että presidentiltä on riisuttu oikeus hajottaa (päätöksiin kykenemätön) eduskunta ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Virheeksi saattaa osoittautua myös se, että presidentin roolia hallitusta muodostettaessa on pahoin heikennetty. Maailma on täynnä demokratian ihanteita ja esimerkkejä niiden katkerista sortumisista. En ihmettele laisinkaan, että presidentti Mauno Koiviston omatunto on alkanut kolkuttaa.

Minusta se on hyvän merkki!

65. Odottavan aika

Aika on armoton. Jossakin raksuttaa kello, joka mittaa ihmisille, eläimille, kasveille, kallioille ja merille, jokaiselle oliolle, täsmälleen yhtä pitkän pätkän elämän langasta. Kukaan ei saa pitempää eikä lyhyempää aikaa kuin joku toinen. Aika on kaikille sama, vaikka avaruus onkin aikaa täynnä!

Silti jokainen elämä on erilainen. Elämä itsessään voi olla lyhyt tai pitkä. Silmänräpäyksistä vuosiin. Satoihin vuosiin. Tuhansiin vuosiin. Satoihin tuhansiin ja satoihin miljooniin vuosiin. Riippuen siitä, millaisesta elämänmuodosta on kysymys. Muistelen lukeneeni jo kauan sitten, että lähes kaikki elämä on useaan kertaan ollut vähällä tuhoutua kokonaan maapallolta, mutta aina se on jossakin muodossa jatkunut. Tämän ajattelun mukaan ihmisen elämä on melko uusi ja lyhyt välähdys maailmankaikkeudessa.

Keskimääräisillä tilastoluvuilla ei ole merkitystä. Ne vain hämäävät. Ne peittävät alleen elämän todellisen, valtaisan kirjavuuden.

Me mittaamme kuitenkin aikaa joka hetki. Useimmiten tiedostamattomasti. On mennyttä ja tulevaa aikaa. On myös olemassa eksistenssimme suurin aika: nyt-hetki. Sillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Usein kuvaan tuota tärkeää hetkeä matemaattisella arvolla nolla. Jos siihen lisää jotakin (+) tai siitä vähentää jotakin (-), se menettää heti olemuksensa. Siis kaikkensa.

On myös odottavan aika. Sitä kutsutaan pitkäksi, vaikka se on todellisuudessa täsmälleen saman pituinen kuin armoton aika yleensä. Siihen on vain latautunut psykologista, siis inhimillistä, jännitystä.

Tänä päivänä, keskiviikkona, odotan kahta aikaa: (1) ensi sunnuntaita, jolloin ratkeaa tuleeko presidentinvaaleissa toinen kierros ja jos tulee, ketkä kaksi ehdokasta ovat siinä mukana ja (2) blogieni 1-vuotispäivää.

Jännittävyydessään ne eivät ole laisinkaan samanarvoisia. Ensimmäiseen liittyy suuri yhteiskunnallinen lataus. Siksi sen odotusaikakin tuntuu pitemmältä. Jälkimmäisestä puuttuu kaikki jännitys. Molempiin liittyy kuitenkin sama ajan armottomuuden sääntö. Kun aikaraja sulkeutuu, tiedän lopputuloksen.

Aloitan kuitenkin omahyväisesti odottavan ajan analyysini helpommasta päästä, blogihistoriastani, johon siis tämäkin blogini, järjestysnumeroltaan 65, kuuluu ja johon mahdolliset lukijani ovat voineet halutessaan tutustua.

Kirjoitin päiväkirjaani viime vuoden helmikuun toisena päivänä Nizzassa tekstin, josta katson blogihistoriani alkaneen:

ke 9.2.2011 Nousin ylös klo 6.17, kun olin yön mittaan päätynyt siihen ajatukseen, että aloitan sittenkin blogisarjan Googlessa. Kirjoitan kylläkin omalla nimelläni, mutta kehitän siitä novellisarjan, jonka "päähenkilönä" on fiktiivinen mies nimeltään "Viljo Vähänen"

Hyvin pian huomasin, että sanonta "novellisarja" oli ihan pielessä ja ettei Viljo Vähäsestä ole muodostunut "päähenkilöä" vaan eräänlainen apulainen. "Fiktiivinen mies" on kyllä osunut kohdalleen.

Nyt odotan, mitä tulen tekemään Viljolle hänen 1-vuotispäivänään. Se on kuitenkin siltä osin selvää, ettei hän tule enää esiintymään T:n "hovimestarina" eikä Teuski-kissankaan blogielämä jatku. Mäntyniemeen (mitä en kylläkään ole maininnut kertaakaan) tulee uusi komento. "Tohtorikin" saa lähteä.

Mutta jatkanko Nizzassa blogejani 9.2.2012 jälkeen, on vielä täysin ilmassa. 

Myönnän kyllä, että bloggailu on täyttänyt ihan mukavasti sen odotusajan, jota kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin aloitin tämänmuotoisen kirjoittamisen. Se on tuonut kirjoittamiseen aivan uuden ulottuvuuden: ajattomuuden. Ei ole määräaikoja. Ei ole ketään, joka hengittäisi niskaani tai kyselisi, mistä voisin kirjoittaa. Tekstit lähtevät lentämään muutamassa sekunnissa, mikä on aivan toista verrattuna niihin aikoihin, jolloin saatoin joutua odottamaan viikkokaupalla, että jokin artikkelini julkaistaisiin jossakin päivälehdessä. Blogien myötä tämä odotusaika on kadonnut. Se on tuntunut hyvältä.

Silti epäröin, ja se tekee tästä 22 päivän odotusajasta pitkän. Viljoltakaan en voi oikein kysyä, kun hän on samassa liemessä kuin minä. Hän on tietenkin siinä suhteessa erikoisasemassa, että hän on jo kertaalleen kuollut. Hänen "murhaamisestaan" (á la Agathe Christie) ei olisi mitään hyötyä.

Päätös on kuitenkin tehtävä ennen kuin kohtalokas torstai (9.2.2012) valkenee ja aurinko nouse St. Jean-Cap Ferrat'n takaa.

Sitä ennen tiedämme, kuka on Suomen seuraava presidentti.

Tämänkertainen odotusaika, erityisesti nämä neljä kokonaista päivää ennen ensi sunnuntai-iltaa, alkaa jo nyt tuntua pitkältä. Tiedän sen venyvän aivan katkeamispisteeseen saakka ennen kuin vaalihuoneistot suljetaan.

Yritän omalta kohdaltani helpottaa odotusta muutamalla kommentilla:

(1) Viljo Vähäsen arvaus salaisten kuntakarttojen julkistamisesta näyttää osuneen kohdalleen. Vaikka kukaan ei ole tietenkään myöntänyt, että koko operaatio oli suunniteltu Sauli Niinistön vaalikampanjan sotkemiseksi, riemu Väyrysen kentällä paljastaa kaiken. Nähtäväksi jää, onko sillä mitään merkitystä vaalien lopputulokseen.

(2) Hesarin ja Nelosen eilinen vaalitentti meni täydelliseksi sönkkäykseksi. Papereille kirjoitettu struktuuri hajosi kuin korttitalo tuulessa. Teemat katkeilivat mielivaltaisesti. Siihen turhautuivat sekä katsojat että debatööörit. Kaupalliset mainokset ja hauskaksi tarkoitettu sketsi Mielensäpahoittajasta rikkoivat asialliseksi tarkoitetun debatin pahasti. Ehkä se ei näkynyt ja tuntunut paikanpäällä, mutta kotikatsomossa kylläkin. En myöskään pitänyt siitä, että ehdokkaat oli pantu riviin tuoreimman gallupin mukaisesti. Lipposen tätä koskeva kritiikki oli täysin oikea. Kun ehdokkailla oli jo numerot, heidät olisi pitänyt panna istumaan siinä järjestyksessä. 

(3) Henkilökohtaiset haastatteluohjelmat ovat sen sijaan toimineet erinomaisesti. Tässä tapauksessa uusinnat ovat olleet paikallaan, vaikka ne muutoin monta kertaa ärsyttävät. Jäljellä on vielä kaksi yhteisesiintymistä. En odota niiltä kovinkaan paljon. En ainakaan sisällöllisesti. Yli 1 360 000 kansalaista on jo äänestänyt ennakkoon. He jännittävät tietysti oman hevosensa loppukiriä. Annettu ääni on annettu. Sitä ei voi peruuttaa, vaikka oma kandidaatti munaisi kuinka pahasti näissä viimeisissä debateissa. Arpa on heitetty!

(4) Tähdet ovat nousseet ja sammuneet. Suuri yllätys on kuitenkin vielä mahdollista. Tällaisena en pidä luonnollisestikaan sitä, että Sauli Niinistö jatkaa toiselle kierrokselle. Se näyttää täysin varmalta. Niin suuri keikaus, että hän putoaisi pois jo ensimmäisellä kierrokselle ei ole mahdollista. Ei sitä yllätystä saa aikaan edes Watergate! Sen sijaan pidän vieläkin mahdollisena, että Niinistö valitaan suoraan, ilman toista kierrosta. Hänen kohdallaan ei voida puhua tähden sammumisesta, vaikka gallupit kertovat alkuajan huippulukemien sulaneen pois. Mielestäni Niinistön uskottavuus on kasvanut sen jälkeen, kun gallupluvut ovat normalisoituneet. Asian ratkaisevasti tietysti vain ne, jotka ovat sunnuntai-iltaan mennessä äänestäneet. Siinä eivät nukkuneita auta edes rukoukset!

(5) Jos mennään toiselle kierrokselle, odottavien aika käy tuskallisen pitkäksi. Perässähiihtäjän ja hänen kommentaattoreittensa spekulaatiot erilaisista "oppositioista" toteutuvat vasta toisen kierroksen odotusajalla. Silloin mitataan, kuinka syvät kaunan ja vihan kuilut todella ovat. Jaksan uskoa vankasti siihen, että tässä suhteessa Sauli Niinistöllä on kaksi vahvaa etua puolellaan:

(a) Hänen paikkansa on suuren historiallisen aallon sisällä. Hänellä on siis etunaan massan voima. Tässä suhteessa hän edustaa myös muutosvoimaa. Vanhat ajat ovat takanapäin. Uusi aika on edessä.

(b) Hän on ymmärtänyt pitää riittävän suurta hajurakoa emopuolueeseensa tietäen, että sen molemmilta laidoilta tulee aika ajoin lunta tupaan. Onni Rantalan ja Pertti Pesosen aikoinaan kehittelemä ajatus "kokoomuksesta" eli kansallisesta yleispuolueesta, jonka kannattaja- ja jäsenkunta jakautuu jokseenkin tasaisesti eri yhteiskunta- ja ammattiryhmiin, voi  osoittautua tässä tilanteessa ja tänä ajankohtana ratkaisevan tärkeäksi. Tämän vuoksi Sauli Niinistöllä on mahdollisuus esiintyä uskottavasti myös sillanrakentajana.

(6) On valiteltu ulkopolitiikan vähäistä osuutta vaalikeskustelussa. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Sillä alueella ei ole sellaisia jännitteitä, jotka repisivät kansakuntaa hajalle - kun asia ilmaistaan hieman juhlallisesti. Mielestäni meidän ei ole myöskään hyvä luoda tällaisia jännitteitä keinotekoisesti. Se ei olisi kansallisen edun mukaista. Tässä suhteessa presidentti Tarja Halosen viimeisin avaus Moskovan vierailulla oli suorastaan loistava. Suomen (Karjalan) ja Venäjän välisen rajan vertaaminen Ranskan ja Saksan väliseen  Elsass-Lothringenin alueeseen oli oivallinen, vaikka historioitsijat tulevat varmasti osoittamaan, että vertailu ontuu niin ja niin monessa suhteessa. Nykyinen presidentti tuli antaneeksi seuraajalleen hyvän esimerkin luovasta ajattelusta!

64. Watergate

Viljo Vähänen tuli eilen perjantaisaunaan ja toi mukanaan tuoreen Suomen Kuvalehden, jonka kannessa komeili kuva Tarja Halosesta. Se oli niin taitavasti tehty, että ehdin jo ihmetellä, miksi SK oli valinnut Meryl Streepin presidentinvaalien mannekiiniksi.  Mutta ei. Kyllä siinä oli meidän hymyilevä presidenttimme, vaikka hänen tukkansa oli selvästi punaisempi kuin luonnossa.

Viljo selitti kuitenkin heti, ettei hän tuonut Suomen Kuvalehteä sen kansikuvan vuoksi, vaan siksi, että siinä oli juttu "salaisista kuntakartoista". Hän sanoi ensi töikseen, että se on suuren luokan skandaali, suomalainen Watergate, jonka tarkoituksena on estää Sauli Niinistön valinta presidentiksi. Hänen mielestään jäljet johtavat suoraan ja siekailematta eduskuntavaaleissa kirvelevän tappion kärsineeseen, entiseen hallituspuolueeseen, ei vaalien voittajaan, jolla on ihan tarpeeksi tekemistä oman jytkynsä kanssa.

Viljo oli tuohtunut. Hän sanoi etsineensä heti Googlesta tietoja Watergatesta, vaikka vakuutti samaan hengenvetoon tuntevansa sen skandaalin lähtökohdat ja lopputuloksenkin ihan tarpeeksi hyvin.

- Samasta hommastahan siellä oli kysymys. Presidentinvaaleista. Hyypiöt, syväkurkut ja putkimiehethän silloinkin olivat asialla. Eikä kukaan lopulta ottanut vastuuta itselleen, vaikka Nixon joutuikin eroamaan. Viimeiseen asti hänkin vakuutti olevansa viaton.

Rauhoittelin Viljoa, kun huomasin hänen käyvän vähän liian kovilla kierroksilla. Muistelimme hetken kesän 1972 tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle ihan pikkuriikkisestä tapahtumasta, kun turvallisuusvartija Frank Wills oli huomannut, että joku oli teipannut Watergate-hotellissa kellarin portaikon ja pysäköintihallin välisen ovat auki. Siitähän kaikki oli alkanut. Päätimme käydä löylyissä ja peseytyä ennen kuin menisimme tarkemmin SK:n karttajuttuun.

Halusin lukea sen huolellisesti, koska Viljon syytös tuntui suomalaisittain aika rajulta. Eihän SK:n juttu sitä paitsi kohdistunut istuvaan presidenttiin, vaan hänen seuraajaansa. Ei kait Tarja Halosella nyt voinut olla mitään syytä puuttua seuraajansa valintaan, kun hänen oma virkakautensa oli juuri saamassa perustuslain mukaisen päätöksen ja hän oli tervehtinyt kansalaisia asiaan kuuluvalla, arvokkaalla tavalla uuden vuoden puheessaan.

Oli jokin muu syy.

- Ihmettelen, mistä Suomen Kuvalehti oli saanut haltuunsa kunta kartat kaikista maakunnista, Viljo sanoi, kun olimme tulleet pois saunasta ja aloittelimme iltateetä. - Niiden saattamien graafiseen muotoon kaikkine väreineen ja rajaviivoineen ei nykytekniikalla ole mikään ongelma. Se voidaan tehdä helposti lehden toimituksessa. Lopputuloshan oli sitä paitsi oikein nätti! Mutta kuinka keskeneräisen suunnitelman yksityiskohdat olivat päätyneet SK:n toimitukseen? Juuri siitä syystä mieleeni tuli Watergate. Jotakin hämärää ja laitonta asiaan täytyy liittyä. Toimittaja Eeva-Liisa Hynysellä on tietenkin lähdesuoja. Ei hänen tarvitse kertoa, mistä kartat ilmestyivät hänen työpöydälleen. Ne saatuaan hän on tietysti suorittanut "pienpuolueiden vaikuttajien" ja "Sdp:n kärkivaikuttajan" haastattelut. Anonyymisti. Tietenkin. Kaikessa kiireessä häneltä näyttää unohtuneet kysellä asiaa asianomaiselta ministeriltä ja pääministeriltä. Sekin on tietysti selvää, että Tapani Ruokanen on näyttänyt vihreää valoa. Päätoimittajahan vastaa lehden sisällöstä. Toimittajat ovat vain tehneet omaa työnsä. Silti jään kysymään tiedon hankinnan teknisen suorittamisen perään. En tietenkään kuvittele, että sitä olisi ratkaistu teippinauhan avulla, kuten Watergatessa. Nykyäänhän tiedot kulkevat sähköisesti eikä niiden reittejä voida selvittää yhtä helposti kuin 40 vuotta sitten. Ja muistanhan toki myös meidän oman Irak-gatemme, jossa pääministeri Jäätteenmäki sai tietoja Lipposen ja Bushin keskusteluista aivan vanhanaikaisilla fakseilla. Mutta kuka tässä tapauksessa oli se myyrä Henna Virkkusen ministeriössä, joka toimitti kartat Suomen Kuvalehdelle? Se olisi hauska tietää! Vai oliko joku "tuttu ja uskottu" antanut ne suoraan päätoimittajalle?

"Arvaan, että aineisto on polttanut SK:n päätoimittajan näppejä", sain sanotuksi, kun Viljo piti pienen tauon. "Häneltä on tuskin jäänyt huomaamatta, että Suomen Keskusta nosti  heti eduskuntavaalien jälkeen kunniapuheenjohtajansa ja presidenttiehdokkaansa Paavo Väyrysen sekä nykyisen puheenjohtajansa Mari Kiviniemen voimilla kuntauudistuksen presidentinvaalien tärkeimmäksi kysymykseksi. Houkutus näyttää olleen päätoimittajalle aivan liian suuri. Maltti ja järki loppuivat viime metreillä. Nyt lehti kirjoittaa, että "Keskustan raskaan sarjan vaikuttajat sanovat suoraan, että keskusta ei istu hallituspuolueiden kanssa yhteiseen pöytään ennen kuin Virkkusen hanke on kuopattu virallisesti." Tällä operaatiolla ei siis haluta vaikuttaa ainoastaan seuraavan presidentin valintaan vaan myös hallituksen kokoonpanoon."

- Aivan niin. Kyllä suuruudenhulluus ja ylimielisyys on nyt huipussaan. Kansaa pelotellaan oikein olan takaa. Tähän hommaan on valjastettu myös Yleisradio, joka suorastaan herkuttelee aidossa SK-Keskusta hengessä syrjäkylien syrjäkylissä tehdyillä haastatteluilla, joissa ihmiset valittavat surkeaa kohtaloaan.

"Minua kyllä hieman ihmetyttää, että hallituspuolueet, jotka "kuntauudistus lopulta hitsasi yhteen", kuten SK kirjoittaa, ovat jättäneet Henna Virkkusen ihan yksin jytkymiesten ja kepulaisten saaliiksi. Ehkä tämäkin on osa sitä Watergate-strategiaa, jota SK on nyt lähtenyt toteuttamaan. Ei sekään näytä auttavan, että kuntaministeri ilmoittaa järjestävänsä maakunnallisia neuvottelutilaisuuksia, joissa kuntalaisia ja asiantuntijoita kuunnellaan ja etteivät SK:n julkaisemat kuntakartat ole lopullisia. Ei. Koska nyt on jo kiihotettu (kuntakarttojen avulla) "valtakunnan kokeneimmat kuntaliitosten selvittäjät" sellaiseen vimmaan, että he ilmoittavat boikotoivansa tällaisia, turhia tilaisuuksia!" Järki on jäätynyt.

O tempora. O mores. Kuka enää pystyy pysähdyttämään uusimman Watergate-skandaalin! Vai jääkö sekin pyörimään kansakunnan vereslihaan yhtä sitkeästi kuin kuuluisa edeltäjänsä.

63. Hullua hurskaampi

No, selittihän se asian perusteellisesti, väänsi rautalankamallinkin siitä, mutta, totta puhuen, en tullut sen sönkötyksestä hullua hurskaammaksi. (Google pe 13.1.2012)

Tällä kertaa katsoin tv-tentin kokonaisuudessaan ja luin sen jälkeen Perässähiihtäjän blogin, jonka hän oli kirjoittanut tuoreeltaan, keskiyöllä. Aamulla selasin vielä läpi kommentit, mutta en laskenut niiden lukumäärää. Samoja nimiä siellä näytti esiintyvän kuin aikaisemminkin.

Vilkaisin myös Uuden Suomen keskustelupalstaa.

Kylläpä on suuri ero kommentaattoriporukoissa. Toinen on kuin yliopiston suuri luentosali. Toinen kuin likasanko. Mahdolliset lukijani saavat arvata kumpi kumpikin on.

Minulle itselleni kävi kyllä vanhanaikaisesti: en tullut hullua hurskaammaksi! Sönkötykseksihän se meni. Ehdokkaiden, YLEn toimittajien, koululaisavustajien ja koululaisyleisön esiintymisestä syntyi sekametelisoppa. Se ei kirkastanut eikä sumentanut omaa mieltäni. Siitä jäi oikeastaan vain karvas jälkimaku.

Mietin koko aamupäivän, mistä se johtui.

Asetelmahan oli kaikin puolin herkullinen. Kaikki kahdeksan presidenttiehdokasta olivat paikalla. Kuulustelijat olivat jakaneet aiheet selkeiksi kokonaisuuksiksi. Yleisönä oli tuhatkunta teini-ikäistä nuorta, jotka olivat valmistelleet sarjan lyhyitä kysymyksiä ja valinneet omat juontajansa. Kuulijoilla oli käsissään äänestyskoneet, joilla mitattiin, kuka kunkin keskusteluosion voitti. Suora televisiolähetys oli siis hyvin strukturoitu. Kaikki edellytykset elävään teatteri-iltaan olivat siten olemassa. Kameran hauska haukottelukohtauskin osui mukavasti kohdalleen.

Mikä meni siis pieleen?

Ensimmäisen syyn löysin omasta itsestäni. Olin ylikypsä. Eihän kaksinkertainen ex-politrukki voikaan olla enää mikään raakile. Tiesin etukäteen liikaa. Tunsin osan ehdokkaista liian hyvin. Odotukseni olivat sen mukaiset. Ei yllätyksiä. Samaa, vanhaa puuroa oli jälleen tarjolla. Olin siis väärä henkilö kuuntelemaan ja katsomaan tätä teatteriesitystä.

Toinen syy oli esityksen käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Paikalle saapunut yleisö oli ikärakenteeltaan pahasti vino. Asetelma vanhat vs. nuoret näkyi tietysti "äänestystuloksissa". Arhinmäki ja Haavisto pärjäsivät. Tämä ei kuitenkaan ulottunut naisehdokkaihin asti, vaan he jäivät kaikissa "äänestyksissä" miesten varjoon. "Ikäpresidenttien" (Lipposen ja Väyrysen) yritys leikitellä ei purrut. Vanha mikä vanha! Tilaisuuden käsikirjoitus oli aivan liian kaavamainen. Eduskunnan kyselytunnit, jopa tavalliset lähetekeskustelutkin, ovat nykyisin paljon elävämpiä. Epäilen, että tämä oli käsikirjoittajien (YLEn ohjelmajohtajien) yritys antaa laitoksesta nuorekas kuva ja osoittaa, että kansan (eduskunnan) omistama laitos ymmärtää nuoria ja antaa heidän äänensä kuulua. En usko, että tämä viesti meni kovinkaan hyvin perille kotikatsomoihin. Ohjelmarakenteen väkinäisyys ja vanhanaikaisuus teki siitä tylsän.

Kolmas syy oli rasismikeskustelussa. Se ryöpsähti esiin hallitsemattomasti iltamyöhään ja jäi pinnalliseksi juupas-eipäs väittelyksi. Olisi pitänyt tietää, että sen myötä raapaistiin räjähdysherkkää aihetta, samanlaista kuin taannoinen homo-ohjelma. Keskustelua olisi pitänyt valmistella huolellisemmin. Ehkä se olisi pitänyt jättää kokonaan pois tämäntyyppisestä massaohjelmasta. Nyt katsoja jäi klassiseen karnevalisaation ansaan, joutuessaan miettimään oliko kissantappovideon aikoinaan tehnyt nuori mies hullu vai onko hullu se presidenttiehdokas, joka otti samaisen, vanhan videon esille vuoden 2012 keskusteluohjemassa..

Tätä kysymystä pohtiessani törmäsin Sari Salinin väitöskirjaan "Hullua hurskaampi" vuodelta 2002 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Väitöskirjan otsikko tarkoitti väittelijän mukaan sitä menippeiaan kuuluvaa karnevalisaatiota, jossa viisas osoittautuu hulluksi ja hullu viisaaksi.

Seuraavaksi törmäsin kauas historiaan, ajanlaskumme aamuhämärään, kun yritin löytää vastauksen Eeva Biaudetin ja Timo Soinin kärkevään väittelyyn rasismista, mihin Paavo Arhinmäki kytki syytökset äärioikeistolaisuudesta. Löytyisikö siitä jälkeäkään menippolaisesta ironista. Tuntui nimittäin aivan kummalliselta, että tällaisesta teemasta ryhdyttiin tällaisessa tilaisuudessa ylipäätään väittelemään. Käytiinkö tässä keskustelua vakavasta aiheesta vain pilailleen? Tempaistiinko pilanteon kohde esille vain satiirisen leikillisesti? Vai olivatko keskustelijat pelkästään typeriä, arkipäivän tosikkoja?

Huomasin päivän mittaan ajautuvani yhä kauemmaksi blogini aiheesta, joka koskee vain yhtä televisio-ohjelmaa ja yhtä vaaliväittelyä eikä suuria kysymyksiä etiikasta ja moraalista, jotka kylläkin kytkeytyvät tosielämässä rasismin ja äärioikeistolaisuuden ongelmaan.  

Eivätkö meidänkin presidenttiehdokkaamme voisi puhua sellaisista suurenmoista aiheista, joista aikoinaan kirjoitti roomalainen valtiomies, kirjailija ja stoalainen filosofi, nuorempi Seneca (Lucius Annaeus Seneca,n. 4 eaa. – 65 jaa.) - siis lempeydestä, mielenlujuudesta, onnellisesta elämästä ja ilosta. Taikka lohduttautumisesta, kaitselmuksesta tai mielentyyneydestä?  - Seneca ei tosin ole kovin rohkaiseva esimerkki vaalitaistelun loppusuoralle päässeille presidenttiehdokkaille. Roomalainen historioitsija Tacitus nimittäin kertoo, että keisari Nero tuomitsi Senecan tekemään itsemurhan ilman oikeudenkäyntiä ja ilmeisesti syyttämänä Pisoan salaliittoon.

(Huomautan tähän väliin, että Keskustan presidenttiehdokas, Paavo Väyrynen, viittasi tällaisiin aiheisiin tai ainakin iloon ja onneen tämänaamuisessa TV1:n uutistoimituksen haastattelussa. Hän ei kuitenkaan pärjännyt kovin hyvin eilisissä suosikkiäänestyksissä)

Nyt sorruttiin väittelemään yhdestä mieliä kuohuttaneesta videoteoksesta ja yhdestä suomenruotsalaisesta tutkijasta (Axel Olof Freudenthalista, 1836-1911),  joka sattui pitämään suomenkielisiä fennomaaneja ruotsinkielisiä svekomaaneja alempiarvoisina.

Kyllä  Euroopassa riehuva muukalaisviha ja äärioikeistolaisuus (ks. blogini nro 15) ansaitsisivat laajemman, syvällisemmän ja kiihkottomamman analyysin. Kysymys on vakavasta yhteiskunnallisesta vaarasta ja uhkasta, joka saattaa saada (kuten viimekesäinen tragedia Norjassa osoitti) traagisia ilmenemismuotoja.